Maa: Yhdysvallat
Genre: Western, spagettiwestern, blaxploitaatio, trilleri
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Kuvaus: Robert Richardson
Leikkaus: Fred Raskin
Näyttelijät: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson
Quentin Tarantino tarvitsisi käsikirjoittajakumppanin. Django Unchained on teos, jossa edes jotenkin yhteen kursitut elementit ohjaajan käsikirjoittamisessa tulevat yhteen kaoottisena mössönä. Lopputulos viihdyttää koko kestonsa, mutta siitä olisi voinut olla enempäänkin.
Tarantinon ura on tähän mennessä jaettavissa kahteen kauteen (jätän näistä nyt pois miehen esikoiselokuvan My Best Friend’s Birthday). Ensimmäisessä kaudessa ovat kolme muotokielellä kikkailevaa rikoselokuvaa, jotka tarttuvat aiheisiin postmodernistisella otteella, joka välittyy lähinnä teosten muodossa – lineaarista kerrontaa rikotaan jatkuvasti, dialogissa viittaillaan pop-kulttuuriin ja hahmot ovat omaperäisiä väännelmiä stereotyypeistä. Siitäkin huolimatta teokset tuntuvat yhtenäisiltä, koska ne ovat rehellisesti pulp-sensibiliteettinsä tiedostavia.
Toisessa kaudessa ovat tyylissään huomattavasti räikeämmin roiskivat, genrejä noin vain ja häpeämättä yhdistelevät muotokokeilut, jotka alkavat sekasotkuisista Kill Billeistä kulkien hallitumpien Death Proofin ja Kunniattomien paskiaisten kautta tähän Django Unchainediin, joka on tyylillisesti yllättävän rauhallinen.
Selvä ja ymmärrettävä syy näiden kahden kauden eroon on. Jälkimmäiseen kuuluvat elokuvat ovat kaikki Tarantinon itse käsikirjoittamia, kun kolmessa ensimmäisessä mukana on ollut käsikirjoituskumppanina Roger Avary tai, Jackie Brownin tapauksessa, pohjana on ollut rikosromaani (Elmore Leonardin Rommipunssi). Neljä huonetta -episodielokuvan segmentti taas pohjautuu Alfred Hitchcock esittää -sarjan jaksoon (pätkä mainitsee tämän seikan häpeämättömästi dialogissaan).
Mutta kuten kaikki Tarantinon elokuvat, jotka leikittelevät arthouse-yleisön ja mainstreamin välisellä raja-aidalla, ei ole olennaista mistä hänen elokuvansa kertovat. Sanon tämän silläkin uhalla, että joidenkin tahojen mukaan Tarantino ottaa kantaa esimerkiksi rotukysymysten ja yhteiskunnassamme elävän väkivallan tiimoilta.
Se voi olla totta ja on kieltämättä aivan yhtä tylsää lätinää väittää, että Tarantinon filmeissä olisi kyse vain tyylistä. Sanoisin sen sijaan, että tyyli on erottamaton osa kaikkea ohjaajan teoksissa, ei erillinen seikka joka nousee muiden elementtien yläpuolelle. Tuskin kukaan (paitsi Spike Lee) luulee, että Django Unchainedissa Tarantinoa kiinnostaa enemmän oikea historiallinen orjuus kuin orjuus tabukonseptina tai blaxploitaation historia. Aivan kuten Kunniattomat paskiaiset sanoi varsin vähän oikeista natseista ja enemmän siitä tavasta, jolla suhtaudumme valkokangasnatseihin.
Niinpä Django Unchained on osittain blaxploitaatio ja osittain spagetti-western, joskin Tarantinolle tyypillisesti se on pseudosti kumpaakin. Se on spagetti-western, joka ei tunnu spagulta ollenkaan. Se on blaxploitaatiota, joka aivan elokuvan alun jälkeen unohtaa kokonaan tämän piirteen ja palaa siihen vasta hätäisesti yhteen karsitussa ja venytetyltä tuntuvassa finaalissa.
Elokuva kertoo Django-nimisestä orjasta (Jamie Foxx), jonka vapauttaa palkkionmetsästäjä, karismaattinen tohtori King Schultz (Christoph Waltz). Jos joku spagujen ystävä aikoo nyt kysyä viittaako Waltzin hahmo elokuvaan His Name Was King (1971), hän tietää vastauksen jo. Kyseisen filmin tunnuskappale jopa kuullaan kaksi kertaa velmun Kingin ratsastellessa Djangon seurassa. Django ja King etsivät Djangon vaimoa Broomhildaa (Kerry Washington), joka monien vaiheiden jälkeen paikallistetaan julman Calvin Candien (Leonardo DiCaprio) hallitsemalle eteläiselle plantaasille. Candien vasallina toimii plantaasin erioikeuksia nauttiva, herralleen uskollinen pääorja Stephen (Samuel L. Jackson).
Django Unchained on epätasainen ja hiomista ja ajatustyötä vailla oleva sekava kasa… jotain. Se ei ole täynnä popkulttuuriviittauksia, jotka häiritsisivät, vaan se yrittää aidosti kertoa suoraviivaisen tarinan sen kummemmin ajassa hyppelehtimättä (muutamaa flashbackia lukuunottamatta). Silti elokuva liikkuu eteenpäin onnahdellen.
Ennen kaikkea ongelma on se, että segmentit ja jopa yksittäiset kohtaukset ovat toisiinsa nähden täysin epämitoitettuja. Ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että Tarantino yrittää kaikin voimin tehdä Tarantino-elokuvaa, vaikka itse filmi kärsisi. Itsensä tietoinen apinoiminen on hyvin surullista seurattavaa, on ohjaaja kuka tahansa. Django Unchained käyttää tällaisen tarinan kertomiseen jostain syystä lähes kolme tuntia. Kuten kriitikko Jonathan Rosenbaum on jaksanut muistuttaa, Tarantino ei ole indie-ohjaaja, koska hänellä ei ole elokuviinsa final cut -oikeutta. Voidaan siis kiistellä ovatko nämä ratkaisut ohjaajan ja hänen leikkaajansa Fred Raskinin vikoja vai onko kyse Weinsteinien tuotantoyhtiön lahjakkaasta munailusta.
Jotta argumenttini selventyisi, on elokuvaa tarkasteltava muiden Tarantinon uudemman kauden elokuvien kautta. Kill Billit olivat sekava joukko viittauksia film noirista animeen ja westerniin, mutta se ei haitannut, koska se on kyseisten elokuvien ”juttu”, niiden koko sielu. Jotta uusi tyyli tulisi katsojille tutuksi, on se esiteltävä vetäen koko homma täysin läskiksi. Niin Kill Billit onnistuneesti tekivätkin.
Death Proof on vuorostaan kettuilua kauhukliseille ja niiden uudelleenmäärittämistä (puukko onkin auto…). Kunniattomat paskiaiset, Tarantinon uudemman kauden elokuvista hienoin, on yhdistelmä muutamasta isommasta set-piecestä, joissa kaikissa on sama jännityselementti: Paljastumisen pelko ja tuntu siitä, että joku tietää aina vähän enemmän kuin toiset. Elokuva pysyy kasassa siksi, että siinä on hyvin vähän muuta näiden isojen jännityselementtien ulkopuolella. Temppu jaksaa toimia kerta kerran jälkeen uudestaan. Kaava on yksinkertainen: Jännityksen esittely, jännityksen kasvattaminen, hetkellinen helpotus, sitten äkillinen jännityksen sietämättömäksi eskaloituminen ja lopulta purkautuminen (väkivallalla). Hitchcock olisi ylpeä tästä metronomin lailla nakuttavasta tasaisuudesta ja hiotusta muodosta.
Kaikissa näissä elokuvissa on ollut käsitys siitä, että tyylillä on koko rakenteen kannalta joku merkitys. Aina tämä elementti ei ole toiminut. Hirveimmillään se on Death Proofissa, jonka pitkä versio kuluttaa ikuisuuden sanoakseen, että kauhuelokuvien konventioihin tottuneen katsojan odottamaa final girl -trooppia ei koskaan nähdä. Kauhuelokuvista piittaamaton katsoja jää kuin nalli kalliolle. Parhaimmillaan homma toimii Kunniattomissa paskiaisissa, jossa väkivaltaa himoiten odottavalle katsojalle vittuilu on niin ylimaallisen härskiä, ettei sille voi kuin nauraa.
Django Unchainedissa meininki tuntuu väsyneeltä. Tarantino yllättää lähinnä sillä, että elokuvassa on spagu-elementtejä, mutta se ei kuitenkaan ole spagua, vaan Tarantino-elokuvaa. Jee. Blaxploitaatiota on mukana, mutta se tuodaan mukaan olennaiseksi osaksi filmiä niin myöhään, että katsoja on ehtinyt sen jo unohtaa. Spagua elokuva ei ole, koska siitä uupuu karismaattinen sankari ja ytimekkyys. Blaxploitaatiota teos ei ole, koska musta sankari tarvitsee niin paljon valkoisen, karismaattisen, ystävänsä apua.
Musiikkivalinnat ovat heikoimmat kautta ohjaajan uran. Spaguklassikoiden lisäksi kuullaan esimerkiksi varta vasten elokuvaa varten luotua unohdettavaa indie-balladia, varta vasten elokuvaa varten luotua unohdettavaa Ennio Morriconen (tietenkin!) musiikkia sekä elokuvan lopussa aivan liian harvoin esiin tulevaa hiphoppia, jolle soisi huomattavasti suuremman roolin kautta elokuvan – tällöin katsoja voisi muistaa, että tässä tosiaan on kyse muustakin kuin leppoisasti ympäriinsä ratsastamisesta ja paskanjauhannasta.
Elokuvan yllätykset on käytetty kaikissa ohjaajan elokuvissa aiemmin. Sen olennaisimmat ja hienoimmat kohtaukset liittyvät Djangon ja tohtori Kingin herra Candien kanssa käymään, jännitettä tulvillaan olevaan ruokapöytäkeskusteluun, joka rakenteeltaan seuraa Kunniattomien paskiaisten linjaa lähes yksi yhteen. Elokuvan (l)opetus on myös kuin Paskiaisista sen ”kirjoittaessa historian uusiksi” tuhoamalla (konkreettisesti) kaiken pahan ja ikävän joka muistuttaa meitä esi-isiemme teoista. Sen blaxploitaatio-kumartelu on kuin Jackie Brownista. Keskustelut yrittävät olla Pulp Fictionia. Syvän etelän näyttäminen vastakohtaisena sille paratiisille minä se yleensä elokuvissa näytetään on Death Proofista tuttua elokuvakonventioiden ympäri kääntämistä. Kun Tarantino ei siis referoi muuta pop-kulttuuria, hän alkaa referoida itseään.
Kaikkein pahinta on se, että juonellisesti teoksessa on mukana aivan julmetun paljon tyhmää kökköä. Pahoittelut siitä, etten osaa tätä ilmaisua jotenkin hienommin pukea. Helppo esimerkki ovat cameot. Mainio Don Johnson ilkeänä orjatilallisena jaksaa huvittaa, mutta toisten näyttelijöiden vierailut tuntuvat hölmöiltä. Bruce Dern käy ruudulla yhdessä kohtauksessa irvistelemässä kameralle. Zoë Bell nähdään 10 sekunnin ajan (ja hänestäkin vain silmät). Jonah Hillin rooli on läpihuutojuttu, jonka voisi hoitaa kuka tahansa. Franco Nero käy näyttämässä safiirisia silmiään ja kyselemässä nyky-Djangolta kuinka tämän nimi lausutaan köykäisessä viittauksessa Djangoon (1966). Ja luonnollisesti ohjaajamaestron itsensä on käytävä ruudulla vääntelemässä pärstäänsä. Tarantinoa parempia näyttelijöitä ovat esimerkiksi: Keiko-valas (RIP), Werner Herzogin syömä kenkä (RIP) ja yöpöytäni lamppu.
Itse Djangon tarina ei kiinnosta lainkaan. Kaikessa harmaudessaan ohueksi jäävä yksiulotteinen kostajahahmo ajautuu sivurooliin lähes koko elokuvan ajaksi. Tohtori Kingin toiminta viimeisessä kohtauksessaan taas on käsittämätöntä, hahmosta aiemmin opittuun nähden sopimatonta ja psykologisesti perustelematonta. Toisinaan dialogi nolottaa: Ku Klux Klanille vittuiluksi tarkoitettu hassuttelukohtaus, jossa klaanin jäsenet valittavat valkoisten huppujen epäkätevyydestä, on niin surkeaa seurattavaa, että kankaalle tekisi mieli huutaa. Kohtaus jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Moni kohtaus siis tapahtuu siksi, että ohjaaja sanoo niin, ei siksi, että siinä olisi mitään itua. Auteurismin aave vaeltaa. On ehkä oikeutettua sanoa, että kaikissa Tarantinon elokuvissa elää tuntu siitä, että asiat tapahtuvat vain koska ”ohjaaja sanoo niin”, mutta Django Unchainedissa tämä häiritsee paljon, koska koko muu elokuva ei mitenkään tue näitä äkkimuutoksia.
Kritiikkini määrä voi tuntua kohtuuttomalta, mutta tarjoan sen seuraava seikka mielessäni: Pääsääntöisesti Djangon uutta tulemista on kehuttu, ja filmistä on tullut, varmasti myös näyttelijöidensä tähden, ohjaajansa ylivoimaisesti suosituin elokuva lippuluukuilla. On siis luettu jo aivan tarpeeksi hymistelyä siitä kuinka vanha kunnon Tarantino teki sen taas. Juuri se on filmin ongelma: Tarantino teki sen taas. Nyt voisi olla se vaihe, kun hän tekee jotain muuta, mieluiten jonkun sellaisen kanssa, joka osaisi karsia tarinoista turhat pois.
Elokuvassa on tietysti ne hyvätkin puolet: Sen väkivalta on viihdyttävää tavalla, jota Kunniattomat paskiaiset kritisoi, siis sarjakuvamaisen ylilyövää. Näyttelijäsuorituksista eritoten Waltz ja DiCaprio vievät pisteet kotiin – erityisen miellyttävää on nähdä myös Samuel L. Jackson monipuolisessa ja erilaisessa roolissa. Juonen ilahduttavat kohdat ovat oikeasti ilahduttavia, vaikkeivät kokonaisuutta jaksakaan kannatella.
Niinpä Django Unchained on kuin irtokarkkipussi, jonka joku toinen on sinulle koonnut etkä missään vaiheessa tiedä milloin kouraasi tarttuu jotain hyvää.