Otan mielelläni haasteita vastaan. Elokuvasarjamaratonit ovat olleet vuosien ajan hyvä tapa iskeä monta kärpästä yhdellä iskulla. Sillä tavoin saa katsottua kaiken kerralla, eikä aihepiiriin tarvitse sen koommin palata. Paitsi tietysti tässä tapauksessa, jossa päätin kirjoittaa siitä. Päätoimittajan puolesta Corn Logiksi ristitty Maissilapset-riitti oli siinä määrin karmaiseva kokemus, että sen jakaminen näin jälkeenpäin tuntuu oikeutetulta, lähes pakotetulta.
Maissilapset-sarja kattaa kaiken kaikkiaan yhdeksän elokuvaa, joista seitsemän ensimmäistä ovat samaa jatkumoa. Mukaan on eksynyt yksi tv-elokuvana kuvattu uusintaversio sekä muutaman vuoden takainen Children of the Corn: Genesis. Pidemmittä jorinoitta, saanen esitellä:
Corn Log – Maissilapset-maraton: kuinka pilata yksi sunnuntai elävällä kuvalla
Kaikki sai alkunsa, kun Stephen King päätti kirjoittaa novellin. 80-luvulla Kingin tekstit olivat kovassa huudossa, joten vähän keskinkertaisempikin aihe kelpasi hyvin elokuvatuotantoyhtiöille. Nimellä pystyisi rahastamaan, vaikka aihe olisi kuraa. King itsekään tuskin uskoi, että hänen Maissilapsistaan tulisi elokuvasarja, vaikka kauhulle onkin tyypillistä jatko-osien määrä. Malliesimerkkeinä aiheesta toimivat 80-luvun suosikit Painajainen Elm Streetillä ja Perjantai 13. päivä. Näitä kahta yhdistää slashaamis-popcornviihde: molempien päähahmona on ikoniksi muodostunut tappaja, jonka veritöissä käsikirjoittajat pääsivät toteuttamaan mielikuvituksellisia tappovisioitaan. Vaan tämäpä erottaa Maissilapset radikaalisti 80-luvun muoti-ilmiöstä: Tappojen määrän pystyy laskemaan yhden käden sormin ja niistä puuttuu halu luoda jotain uutta ja näyttävää. Heti alusta asti on selvää, ettei sarjalla ole mitään potentiaalia nousta rahasammoksi.
Ensimmäinen osa sentään mukailee hyvin Kingin asetelmaa, jossa nuori pari eksyy tuppukylään. Siellä lapset ovat tappaneet kaikki aikuiset ja elävät omassa kommuunissaan. Juoni tuo mieleen 60-luvun Kirotun Kylän sekä espanjalaisen mestariteoksen Who Can Kill a Child? Onkin melko selvää, että King on pitänyt näitä kahta teosta esikuvanaan novellilleen. Pääosassa on nosteessa oleva Linda Hamilton, joka pallinaamaisen lääkärimiehensä kanssa saa huomata lasten perustaneen maissipeltoja palvovan uskonlahkon, joka on eräänlainen saatananpalvojien vastine amisseista. Heidän johtajanaan toimii määrätietoisen oloinen Isaac.
Tarina yrittää tuoda esille jotain arkoja teemoja, kuten lapsettomuuden: epäonniselle pariskunnalle ei ole siunaantunut jälkikasvua. Lääkäri suorastaan vihaa ajatusta omasta jälkeläisestä, mikä luo juonen kannalta tarpeellista kitkaa parisuhteeseen. On silti kornia ja huvittavaa, että lasten yrittäessä tappaa heidät, hän kuin salaman iskusta tajuaakin haluavansa omia lapsia. Yleisö rakastaa onnellisia loppuja, ainakin keskivertotuottajan mielestä.
Efektit ovat jo ensimmäisessä osassa todella surkuhupaisia, ja muistuttavat lähinnä paskimpien Amiga-pelien graafista suunnittelua. Jatko-osat eivät tästä paljon paranna – josta päästäänkin soljuvasti siihen, että näistä ensimmäistä saatiin odottaa aina vuoteen 1992. Silloin koettiin seuraava elonkorjuun täysikuu, joka on lähinnä toisinto ensimmäisestä osasta. Väkivaltaa on hiukan enemmän ja se on groteskimpaa. Muuta mieleen ei juurikaan jää, koska elokuva on vain yhdentekevä ja epäonnistunut rahastus. Mainittakoon kuitenkin, että eräässä kohtauksessa maissilapset telekineettisesti lennättävät pyörätuolissa istuvan mummelin lasin läpi suoraan bingosaliin. Tämä sentään saa hihittämään, vaikka ei juuri kokonaisuutta tee paremmaksi.
Jatko-osien kliseeksi muodostuu saman toistaminen, jonka vuoksi jokainen osa tuntuu hiukan muunnellulta remakelta. Siksi onkin positiivista, että toinen jatko-osa, Maissilasten paluu (1995), sijoittuu urbaaniin miljööhön Chicagossa ja sen alkuteksteissä soi saatanallinen dominus-musiikki. Nämä seikat erottavat sen muusta maissimassasta, mutta hyvää elokuvaa on silti turha odottaa. Tarinan keskiössä on chicagolaisen perheen adoptoima Eli-poika, joka tuossa tuokiossa kasvattaa maissipellon hylättyyn tehdasrakennukseen. Samaan aikaan, kun maissintähkät alkavat kiinnostaa adoptioisää bisnesmielessä, sattuu urbaanissa ympäristössä mystisiä kuolemantapauksia.
Palatakseni efektien merkitykseen sarjassa, on ehdottomasti mainittava kolmannen osan loppuhuipentuma, jossa epämuodostuneen peniksen näköinen maissihirviö päästää tappoaallon valloilleen. Törkeän näköinen ryökäle saa hetkeksi unohtamaan, että katsoo kyseistä elokuvasarjaa.
Neljäs elokuva lienee tunnettu vain siksi, että sen pääosissa ovat nykyään tunnettu Hollywood-tähti Naomi Watts sekä takavuosien kulttikasvo Karen Black. Elokuvasta se ei tee parempaa. Päinvastoin, kyseessä on sarjan mitäänsanomattomin sekoilu. Sen tarinassa mystinen kuumeaalto vaivaa perähikiää, jossa kaikkien lasten ruumiinlämpö hipoo kuolettavia lukuja. Watts on palannut kotikonnuille tukemaan agorafobiasta kärsivää äitiään. Pellolla kasvaa maissia, mikä on tässä vaiheessa varmasti hyvin yllättävää. Mökkihöperöitynyt Black toistaa lähinnä Trilogy of Terrorista tutun roolin, joka oli hänelle elinikäinen riippakivi.
Tylsyyskuoleman aiheuttava jatko-osa ei tarjoa mitään. Loppuun on säästetty vähäinen määrä paukkuja, kun tarjolla on gorea, mutta keskivertogorehoundia tälläinen määrä ei millään tyydytä.
Kun elokuvia on katsonut putkeen neljä kappaletta, alkaa todella kaivata popcornia. Toisaalta toivoisi, että koko homma olisi jo ohi. Aivot huutavat tajutessaan, ettei maraton ole edes puolivälissä. Siksipä olikin melko ilahduttavaa huomata, että sarjan viides osa on myös paras jatko-osa. Se on ensimmäinen kerta, kun juoni on kuin mistä tahansa tusinateinikauhuleffasta, joita Dimension tuotti 90-luvulla enemmän kuin laki salli.
Nuorisojoukon auto sammuu keskelle Nebraskan maissipeltoa, minkä seurauksena he yrittävät etsiä puhelinta tai bensaa. Asetelma on kliseinen, mutta sitä parantaa se, että teinit eksyvät maissilapsien johtajan taloon. Johtajaksi paljastuu David Carradine, joka istuu lähes koko elokuvan kiikkutuolissa mutisemassa höpöhöpöjuttuja. Toiseksi kulttikasvoksi mukaan on naarattu blaxploitaatiokunkku Fred Williamson. Hän tekee yllätyksettömästi paikallisen poliisin roolin. Mielenkiintoisena knoppina on syytä mainita, että Carradine ja Williamson eivät ole kertaakaan elokuvan aikana samassa kuvassa, ainakaan niin, että sitä voisi mitenkään todistaa. Maissilapsetkaan eivät pahemmin ruutuajalla elokuvaa pilaa, mikä on erittäin positiivinen asia.
Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa Williamson kuristaa Carradinen kaulaa siten, että hänen päänsä halkeaa kahtia. Tämän seurauksena haljenneesta päästä lentää tulipallo Williamsonin naamalle. Millään muulla ei ole mitään väliä, koska pelkästään tämä yksittäinen kohtaus pelastaa sen verran paljon!
”Hyvän” vitosen jälkeen päästään sysipaskaan Isaacin paluuseen, joka on nimetty mielikuvituksettomasti osaksi 666. Suurin osa leffasta on järkyttävän tylsää patsastelua (mieli)sairaalaympäristössä, jonka kapeiden käytävien tulisi luovan pakokauhua. Koko sarjan banaalein jatko-osa yrittää epätoivoisesti luoda sarjaan jatkumon, jota siinä ei ole tähän mennessä ollut lainkaan. Ensimmäisen osan Isaac-lapsi on varttunut aikuiseksi, muttei ole kasvanut pituutta ollenkaan.
Kun kuudennen osan kamaluus on karissut tiehensä, valtaa ruudun ensimmäinen Kanadassa tuotettu elokuva. Sarjan seitsemäs instalmentti on kaikessa tympeydessään yllätyksettömän paska. Kulttikasvoksi mukaan on hommattu vaahteralehtien oma kultakimpale, Michael Ironside, joka piirtelee pentagrammeja liitukynällä katuun. Asialle ei edes lähdetä hakemaan mitään selitystä. Pentagrammit ovat tietysti saatanallisia. Niin on myös Maissilapset-maraton. Se riittänee selitykseksi näille kohtauksille.
Juonellinen jatkumokin on tässä vaiheessa nakattu täysin syrjään, minkä vuoksi elokuva sijoittuu lähinnä yhteen kerrostaloon. Sen pihalla nyt vain sattuu kasvamaan maissipelto. Kaiketi tuotantoarvot eivät ole antaneet puitteita rakentaa suurempaa määrää lavasteita. Toinen mahdollisuus on, että olisiko tässä haluttu tehdä… erilainen elokuva? Mutta miksi kukaan tahtoisi muuttaa tämän hyväksi havaitun konseptin?
Paskanmarjat tässä on mitään erilaista pyritty tekemään. Tämä näkyy myös aivokuoleman aiheuttavissa huonoissa tietokonetehosteissa, joista eniten myötähäpeää aiheuttaa kohtaus, jossa CGI-maissit raiskaavat naisen kylpyammeessa. Tästä tulee väkisinkin mieleen Painajainen Elm Streetillä -elokuvan kylpyammekohtaus.
Nyt päästäänkin siihen, että lähes jokainen osa on apinoinut jotain tunnettua kauhusaagaa. Milloin kyseessä on ollut Teksasin Moottorisahamurhat, Candyman tai Perjantai 13. päivä, jokin elokuvasarja on saanut oman maissisen kosketuksensa. Ainoastaan avaruudessa asti Maissilapsia ei ole nähty, vaikka Genesis-elokuva siihen kovasti antaakin viitteitä, ponnauttamalla heittoistuintyylillä erään epäonnisen lainvalvojan linnunradalle.
Tähän viimeiseen elokuvaan on huijattu mukaan Moottoritiemurhaajana mainetta niittänyt Billy Drago. Genesiksen ajatus on päivänkirkas: Dimension haluaa epätoivoisesti pitää oikeudet rakkaisiin maissilapsiinsa. Tämän vuoksi kasaan on kyhätty nopeassa ajassa alle puolitoistatuntinen maissipökäle. Juonta on vähemmän kuin aiemmissa osissa yhteensä, uskomatonta mutta totta.
Jos olematonta juonta täytyy jotenkin avata, sen voisi kiteyttää näin: Naftaisen Dragon ovelle saapuu pariskunta, jonka auto on vaihteeksi sammunut keskelle maissipeltoa. Vastahakoinen Drago päästää heidät sisälle, ja sitten jutellaan ja jutellaan vähän lisää. Maissilapsista ei ole tietoakaan, ja koko filmi tuo mieleen Hellraiserin vastaavan epätoivoisen yrityksen pitää lisenssi tuotantoyhtiöllä.
Jollain tasolla maissipeltojen viimeinen rituaali on niin puistattavan heikkoa paskaa, että se muuttuu naurettavuudessaan melkein hyväksi elokuvaksi. Se on häpeilemätön kokoelma aiemmista osista. Drago toistaa Carradinen roolin istumalla keinutuolissa lähes koko elokuvan ajan. Myös pariskunnan auton sammuminen tuntuu tutulta ja turvalliselta ratkaisulta.
Remakesta ei tarvitse sanoa mitään erityistä. Se on toisinto ensimmäisestä osasta, jossa ei juurikaan ole mitään eroavaisuuksia. Sanottakoon silti sen verran, että siinä rakastellaan alttarilla ja meno on muutenkin asteen verran karumpaa. King on myös ollut tekemässä elokuvan käsikirjoitusta. Tunnetusti se ei ole hyvä asia. Muistellaanpa vaikka Kingin minisarjaa Hohdosta. Jälki saattaa olla hänen teokselleen tässäkin tapauksessa uskollisempaa, muttei tee siitä hyvää elokuvaa.
Maissilapset-saaga on sen luokan vaarallista huumausainetta, että siitä kannattaa pysyä kaukana. Se aiheuttaa muun muassa päänsärkyä, polven vaurioitumisen, krapulan ilman suurta viinan kulutusta ja alaselän jumittumisen. En suosittele tätä kenellekään. Olo on tukala vielä tätä kirjoittaessakin.