Kolmattatoista kertaa järjestettävä latinalaisamerikkalaisen elokuvan festivaali Cinemaissí starttaa torstaina. Yksi festivaalin keskeisistä teemoista on tänä vuonna transkulturaalisuus, ja monessa ohjelmistoon kuuluvassa elokuvassa kansat ylittävät rajat vuorovaikuttaakseen keskenään. Tarjolla on edellisten vuosien tapaan myös paljon naiselokuvaa ja yhteiskunnallista sanomaa. Nelipäiväisellä festivaalilla nähdään noin 50 elokuvaa, joista Laajakuvan Jyri Majuri on poiminut muutaman tärpin.

El ciudadano ilustre (2016)

Cinemaissín avajaiselokuvana nähdään tänä vuonna argentiinalainen komedia El ciudadano ilustre. Yli 20 kansainvälistä palkintoa kahminut elokuva kertoo fiktiivisestä Nobel-voittaja Daniel Mantovanista, joka on luonut 40 vuotta kirjailijanuraansa Euroopassa. Mantovanin Nobel-voiton jälkeen hänen kotikylänsä Salas kutsuu asukkaistaan negatiiviseen sävyyn kirjoittamalla uransa tehneen miehen takaisin ottamaan vastaan kunniakansalaisen tittelin. Kiusallisessa Nobel-seremoniassa taiteilijanuransa kuolemasta kertonut kirjailija päättää ottaa kutsun vastaan, ja elokuva kuvaakin miehen matkaa takaisin kotikonnuilleen mokumentaarisesti unohtamatta kiusallisia ja vaivaannuttavia tilanteita kyläläisten kanssa.

Elokuva on tehty näyttämään tv-dokumentilta. Rujo ja silottelematon digikuva voi alkuun tuntua vieraannuttavalta seurattavalta, mutta se toimii hyvin yhdessä dokumenttityyliin sivustakatsojana kulkevan ja muita ihmisiä pois rajaavan kameran kanssa. Kuvausryhmää tai dokumentaarisuutta ei elokuvassa tuoda esille mitenkään, joten El ciudadano ilustre ei ole puhdas mokumentti, vaan se muistuttaa jotain fiktion ja mokumentin välimaastosta olevaa materiaalia – raakaversiota, jota ei vielä ole ehditty täysin editoida lopullista versiota varten. Muutamat sekunnit liian pitkään kuvaava kamera onnistuu luomaan elokuvaan Konttorin tutuksi tekemiä vaivaannuttavia reaktioita, jotka pääosassa nähtävä Oscar Martínez tuo hyvin osaksi oman hahmonsa turhautumista itseensä, kyläläisiin ja taiteilijakulttiin.

Vaivaannuttavien tilanteiden ja hienovaraisen hauskan huumorin alta löytyy hyvää pohdintaa julkisuudenhenkilön hyödyntämisestä ja häneen kohdistuvista odotuksista. Kyläläiset odottavat innolla suosikkikirjailijansa paluuta, mutta todellisuudessa ketään heistä ei kiinnosta Mantovanin kirjallisuus. Tärkeämpää on kuvata häntä kaduilla, saada hänet päivällisvieraaksi tai kuulla suuren taiteilijan tulkintoja maalauskilpailussa. Lopullinen tuomio ei tietenkään kelpaa, koska se ei ole kylän taidekonklaavin mielipiteen mukainen, vaan taiteilijalla on tullut pieni virhe tai lipsahdus töitä tarkastellessaan. Mantovanin kirjoissa haukuttujen kyläläisten jälkeläiset kiittävät kirjailijaa siitä, että hän on ikuistanut kyläläisiä ja tehnyt heistä kuolemattomia kirjallisuuden kautta.

Näin elokuva päätyykin pohdiskelemaan, mikä on taitelijan itsensä velvollisuus yleisönsä suhteen. Kyläläiset ovat selvästi innoissaan kirjailijasta vain siksi, että heidän seudultaan joku on voittanut Nobel-palkinnon. Tämän myötä kirjailijan tehtävä on olla melkeinpä jumalan asemassa. Hänen täytyy olla mukava kaikille, myötäillä ihmisten mielipiteitä ja osallistua jokaiseen tapahtumaan, johon hänet vain viitsitään pyytää. Rahaakin pitäisi jakaa vähempiosaisille, koska se olisi jaloa. Kaiken tämän alla unohdetaan, että taiteilijatkin ovat itse vain ihmisiä – joskus jopa epätäydellisiä ja inhottavia sellaisia. La ciudadano ilustren yksi vahvuuksista onkin kuvata Mantovani osittain tympeänä ja itsekeskeisenä hahmona, joka haluaa olla omissa oloissaan. Parikymppinen fanikin kelpaa noin kuusikymppisen kirjailijan bändäriksi niin kauan, kunnes Mantovanille selviää naisen henkilöllisyys, jolloin moraali vaatii häntä lopettamaan. Tuntemattoman naisen kanssa ongelmaa ei olisi ollut, vaan kyse olisi ollut vain pienestä lipsahduksesta.

On helppoa ajatella, että rikkaan julkisuuden henkilön tehtävä on olla viihteen ja rahan lähde niille, jotka voivat vain unelmoida sellaisesta. Siksi onkin mielenkiintoista, että elokuva onnistuu kysymään kysymyksen, miksi näin pitää olla. Kyläläisten toiminta on juuri sellaista, jonka vuoksi kirjailija on lähtenyt pois kotikonnuiltaan, joten kukaan ei ole tarinassa puhdas pulmunen. Kyläläisten suhtautuminen kirjailijaan muuttuu negatiiviseksi vasta, kun heille selviää, ettei tämä aio antaa kaikille rahaa ja aikaansa. Tämän lisäksi elokuva heittelee ilmoille ajatuksia siitä, onko oikein ammentaa tarinoita ja luoda uraa haukkumalla muita, ja missä menee julkisuuden henkilön yksityisyyden raja. Tyylillisesti omaperäinen elokuva tarjoilee hyvien kysymysten ja taiteilijakuvan pohtimisen lisäksi kiusallisen vaivaannuttavia tilanteita ja monet hyvät naurut.

El auge del humano (2016)

Festivaalin lyhytelokuvanäytöksissä aikaisempina vuosina nähdyn argentiinalaisohjaaja Eduardo Williamsin kokopitkä El auge del humano kuvastaa nuorten aikuisten elämää Argentiinassa, Mosambikissa ja Filippiineillä. Kolmeen osaan jaettu elokuva keskittyy kontaktin, vuorovaikutuksen ja elämän mielekkyyden kaipuuseen, joita käsitellään elokuvassa internet-yhteyden metsästämisellä.

Kontaktia kaipaavista ihmisistä kukaan ei ole yksin, vaan heitä kalvaa tunne siitä, että jotain puuttuu. Elokuvan alkuosiossa nuori argentiinalaismies saa potkut työstään, ja näköalaton kavereiden kanssa hengailu ei tunnu tarjoavan ihan kaikkea, mitä maailmalta voisi toivoa. Internet on elokuvassa kontaktin mahdollistava väline, jonka avulla pystytään käsittelemään yhtä Cinemaissín tämänvuotisista teemoista – transkulturaalisuutta. Yhteydenpito muualle maailmaan on mahdollista, ja muiden kulttuurien kanssa kommunikoinnin ajatellaan tuovan jotain omaan elämään. Samanhenkisiä ihmisiä on mahdollista löytää asuinpaikasta huolimatta, ja unelma paremmasta tuntuu saavutettavissa olevalta, koska aikaisemmin kaukaiset asiat tuntuvat läheisiltä. Valitettavasti tämän myötä myös sadistinen vallankäyttö ja heikompien alistaminen ovat mahdollisia, koska koko maailma on saavutettavissa muutamalla napinpainalluksella.

Buenos Airesin slummialueilla asuva poikajoukko hankkii rahaa tekemällä livecameja, joissa rikkaat länsimaalaiset maksavat heille homoeroottisista teoista. Siinä, missä interenet mahdollistaa kulttuurien kohtaamisen, mahdollistaa se myös alistamisen ja kyseenalaiset teot ihmisille, jotka ovat niin kaukana, ettei heidän satuttamisestaan voi joutua itse vastuuseen. Poikajoukon rahantekotapa tuo mieleen taannoisen internet-ilmiö Bumfightsin, jossa samalla tavalla hyvätuloiset pistävät heikompiosaiset tuhoamaan itsensä kameran edessä pientä korvausta vastaan. Vallankäyttö on yleismaailmallinen ilmiö, ja myös argentiinalaispojat tekevät samaa heitä heikommassa asemassa oleville mosambikilaisille. Elokuvan tehon kannalta on myös tärkeää huomioida, ettei El auge del humano ota kantaa homoseksuaalisuuteen, ja se tekeekin hyvin selväksi, että homoeroottisia tekoja rahasta tekevät miehet eivät kamppaile oman seksuaalisuutensa kanssa. Mieskeskeisissä kulttuureissa asuvien nuorten miesten nöyryyttäminen heidän seksuaalisuutensa vastaisiin tekoihin on elokuvan hahmojen tapa saada oman elämänsä mitäänsanomattomuuteen tunne siitä, että he pystyvät käskyttämään muita ja sitä kautta myös oma elämä tuntuu olevan jollain tavalla hallinnassa.

Vallankäytön kuvastaminen on vain yksi osa elokuvaa. Tärkeimmässä osassa on se, että ystävistä huolimatta nuorten elämä ei tunnu kokonaiselta huonojen tulevaisuudennäkymien muodostaman näköalattomuuden vuoksi. Kun ystävien kanssa ei tunnu täysin oikealta, alkavat elokuvan henkilöt helposti uskoa, että internet ja mahdollisuus saada yhteys muihin olisi ratkaisu kaikkeen, vaikka samanaikaisesti elokuvassa on jo nähty, mitä tämä yhteys voi pahimmillaan olla. Visuaalisena tehokeinona elokuvassa nähdään paljon eteenpäin laahustamista, joka kuvastaa pyrkimystä nykytilasta poistumiseen ilman varsinaista määränpäätä. Hahmot jätetään todella etäisiksi eikä heitä kuvata läheltä, mikä vahvistaa tunnetta siitä, ettei aihe koske vain jotain tiettyä kansaa.

Kuvastoltaan El auge del humano muistuttaa hyvin paljon Apichatpong Weerasethakulia. Sumeat ja omalla tavallaan etäisen mystiset ihmiskuvat ovat samanaikaisesti hyvin verkkaisia, mutta jokseenkin myös häiritseviä, koska niistä paistaa läpi nykytilan riittämättömyys elokuvan hahmoille. Hahmoja kuvataan paljon esimerkiksi puiden lehtien takaa, jolloin luonto tulee upeasti esille sekä kauniina että ihmisiä toisistaan erkaannuttavana tekijänä – nimenomaan elokuvan hahmojen silmissä. Teknologian myötä odotettu muutos saa kaiken muun näyttämään mauttomalta, mutta elokuvan lopussa tuleva jakso, jossa mekaaninen ääni toistaa hyväksyvää laaduntarkastusmantraa älylaitetehtaalla saa El auge del humanon tuntumaan karmivalta. Elokuvan englanninkielinen nimi The Human Surge onkin osuva, koska koko elokuvan ajan sen hahmot etsivät jonkinlaista jännitettä sitä saavuttamatta. Tilalle otetaan elektroninen virtapiikki, joka sekään ei lopulta muuta mitään.

La última tarde (2016)

Perulaisessa La última tardessa naimisissa oleva pari tapaa toisensa 19 vuoden tauon jälkeen. Entiset valtiovaltaa vastustaneen sissiryhmän jäsenet haluavat virallistaa avioeronsa, mutta paikallisen tuomarin kiireinen iltapäivä pakottaa heidät kiertelemään kaupunkia muutaman tunnin ajan. Kävelytuokion aikana pari saa tutustua toisiinsa uudelleen ja pohtia menneisyyttään ja elämissään tapahtunutta muutosta.

Helpoin vertailukohde elokuvalle on Richard Linklaterin Rakkautta ennen auringonlaskua, jossa on samankaltainen jälleennäkemisen ja uudelleen tutustumisen teema. La última tarde muistuttaakin Linklaterin teosta hyvin paljon, joten siitä nauttineet pitävät hyvin todennäköisesti elokuvan tavasta kuljettaa juontaan ja esittää aidon oloisia dialogikohtauksia, joita kuitenkin on rytmitetty elokuvankerronnallisesti toimiviksi. Päälle puhumisia ja huutokilpailuja ei siis nähdä, vaan molemmat odottavat aina kiltisti toisen repliikin loppumista ennen omia vuorosanojaan.

Elokuvassa nähtävät kaupunkinäkymät ovat hienoa katsottavaa, ja ne poikkeavat tarpeeksi Linklaterin elokuvan vastaavista. Siksi La última tardea ei ala tuomita samankaltaisuudesta, vaan samankaltaisuus toimii elokuvan voimavarana, koska lopullinen teos poikkeaa tarpeeksi aikaisemmista vastaavista. Värikkäät rakennukset toimivat melkeinpä matkailumainoksen tavoin, ja hyvin rytmitetyt keskustelut ovat mielenkiintoisia. Parin erilleen kasvamiseen ja poliittisten mielipiteiden muuttumiseen tai samankaltaisena pysymiseen liittyvät dialogit tarjoavat hyvää keskustelunavausta rikkaiden ja köyhien välisistä eroista, ihmisten tavoitteista ja mahdollisesta muuttumisesta vihaamansa kaltaiseksi riistokapitalistiksi omaisuuden karttuessa. Pysyykö sikarikkaita vihaava solidaarinen vähätuloinen omana itsenään lottovoiton kohdatessa vai muuttuuko hän juuri sellaiseksi, mitä vastaan hän on aikaisemmin taistellut? Sissimenneisyys tuo mukaan vielä muistot konkreettisista taisteluista ja jatkuvasta vainoharhaisuudesta kumppania kohtaan.

Dialogikohtaukset eivät olisi läheskään niin päteviä ilman pääosissa nähtävien Katerina D’Onofrion ja Lucho Cáceresin läsnäoloa. Useiden minuuttien pituisista otoista huolimatta he saavat pienillä eleillä esille jälleennäkemisen hyvät puolet, pelot toisen muutoksesta ja ikävät muistot erkanemiseen johtaneista syistä. Muita ihmisiä nähdään elokuvan aikana todella vähän, joten La última tarde luottaa pitkälti pääparinsa viehätysvoimaan. Siksi onkin ilo huomata, että kahden ihmisen dialogi ja kävelymatka voivat olla näin mielenkiintoista seurattavaa.

 Cantalao (2016)

Tämän vuoden festivaalilla nähdään kaksi chileläisrunoilija Pablo Nerudasta kertovaa elokuvaa. Festivaalilla vieraana olevan ohjaaja Diego del Pozon dokumentti Cantalao kertoo runoilijan viimeisinä elinvuosina luomasta taiteilijoiden suojapaikka Cantalaosta, kun taas Pablo Larraínin ohjaama Neruda kertoo todellisuutta mukailevan fiktiivisen tarinan toisen maailmansodan jälkeisestä Chilestä ja runoilijan kommunististen mielipiteiden takia kokemasta ajojahdista.

Cantalao on dokumenttina hyvin perinteinen tapaus. Siinä nähdään paljon haastatteluja Nerudan ystäviltä tai muuten runoilijasta paljon tietäviltä asiantuntijoilta. Niiden avulla katsojalle luodaan selkeä kuva runoilijan unelmasta – taiteilijoiden kokoontumispaikasta, jossa upeat merenrantanäkyvät herättävät luovuuden ja muiden taiteilijoiden kanssa eläminen synnyttää jotain suurta. Dokumentti ei keskity Nerudaan ihmisenä, vaan aihe on selkeästi rajattu Cantalaoon. Tämä on hyvä ratkaisu, koska henkilökuvadokumenttina elokuvan olisi vaikea tarjota katsojalleen mitään erikoisempaa. Yhteen aiheeseen keskittyminen myös mahdollistaa sen, että elokuvan pystyy katsomaan festivaalin toisen Neruda-elokuvan sisarteoksena ilman, että kumpikaan elokuva syö toiselta mitään. Eri hetket taiteilijan elämässä tarjoavat mahdollisuuden vahvemman kokonaiskuvan muodostamiseksi, ja elokuvat voi katsoa kummassa järjestyksessä tahansa.

Dokumentissa avataan Nerudan elämää sen verran kuin on tarpeellista Cantalaon syntytarinan kertomiseksi, joten elokuvan seuraamisen kannalta ajateltuna runoilijasta ei tarvitse tietää mitään. Cantalaossa tuodaan esille runoilijan tarve poistaa henkilökultti ja muuttaa se utopistiseksi Shangri-Laksi. Haastattelut tuovat esille onnistumisia ja epäonnistumisia sekä sekavan nykytilan ja suojelukohteena olevan alueen eksklusiivisuuden. Unelma itsessään ei toteutunut täysin, mutta sen tarina on mielenkiintoinen. Elokuvana Cantalao on kompakti katsaus kiinnostavaan aiheeseen hyvin perinteisellä dokumenttielokuvan tyylillä tehtynä.