Uskallatko sanoa hänen nimensä viidesti peilin edessä? Candyman, Candyman, Candyman, Candyman, Candyman. Koukku lävistää hahmon takaapäin, ja jättää verilammikkoon kylmenevän ruumiin.

Tällainen kohtaus olisi tyypillistä slasher-elokuvaa, jossa pahaenteinen mytologia palaa nykypäivään tappavana murhamiehenä. Brittiläisen kauhunero Clive Barkerin lyhyttarinaan perustuva Candyman on sitä samaa, ja kaikkea muuta. Olisi vähättelyä sanoa, että Bernard Rosen merkkiteos yksinkertaisesti kääntää odotukset ympäri. Ennemminkin Rose näyttää käsikirjoituksellaan, ettei kauhun tarvitse ainoastaan kummuta todellisuuden teemoista, vaan teemat voivat muovata ja muokata elokuvan olemusta – kuten taiteessa yleensäkin. Gentrifikaatio, yhteiskuntaluokat ja rotuerottelu ovat Candymanissa niin vahvasti läsnä, että niitä olisi täysin mahdotonta erottaa yhtälöstä tai jättää huomioimatta katselun aikana.

Tästä päädytään suoraan murrokseen, jossa Rose toimi yhtenä pioneereista. Tekstin ja alatekstin ikuinen taisto on hankala aihe, joka erityisesti nousee esiin kauhuelokuvien historian kautta. Lajityyppiä on käytetty menestyksekkäästi välineenä erilaisten kiellettyjen tarinoiden kertomiseen vuosikymmenien ajan. “Piilotettujen” aiheiden perintö ja kauhun asema genrenä suuren yleisön silmissä ei muutu hetkessä. Tyypillinen kuluttaja voi oikeutetustikin ajatella, että tärkeimpiä houkuttimia kauhulle ovat tapot ja/tai jännitys vuodesta toiseen; kaikki muu on vain koristetta. Tällä tavalla lajityypin antimista onkin voinut nauttia jo sen synnystä lähtien.

Milloin alateksti sitten muuttuu pelkäksi tekstiksi, ohittamattomaksi osaksi elokuvaa? Monelta kriitikoltakin unohtuu se fakta, että elokuva ei ole kirja. Elokuvalla ei ole käytössään vain puhuttu kieli, vaan myös musiikki ja elokuvan oma, kameran kuvaama kieli. Vaikka hahmot eivät julistaisi omaa manifestiaan poliittisen Godardin tapaan, elokuva voi siitä huolimatta olla yhteiskunnallisesti rohkea ja peittelemätön. Latelen itsestäänselvyyksiä esiin siksi, etteivät ne jokaiselle ole sellaisia.

Rosen kirjoittama kauhukertomus on hybridimallin teos, jossa kuvasto ja lausuttu materiaali kohtaavat loisteliaasti. Philip Glassin tarjoama, mahdollisesti säveltäjän koko uran tehokkain elokuvamusiikki tukee kokonaisuutta erityisen vahvasti. Ohjaaja ei tyydy maton alle lakaistuihin ruoantähteisiin, muttei myöskään suoranaisesti räjäytä shokeeraavaa pommia. Kissa nostetaan silti pöydälle, ja tulevaisuuden kehitystä tukevia pilareita rakennetaan onnistuneesti.

Nykyisessä maailmassa kauhun status skandaalinomaisten teemojen turvapaikkana on hiljalleen alkanut vanhentua, jopa muuttua tarpeettomaksi. Genre on edelleen mitä mielenkiintoisin työkalu, mutta myös muualla elokuvamaailmassa on avautunut laajemmin mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Kauhu ei ole se sama pelottava ja vaarallinen mörkö, jota se joskus oli. Muutos on ilmeinen modernien elokuvantekijöiden keskuudessa, sillä heidän ei tarvitse välittää siitä, millaista tekstiä he luovat. Asenne on se, että kirjoita mitä haluat ja kehystä tuotoksesi ylpeänä seinälle.

Jordan Peele on tämän suuntauksen räikeimpiä toteuttajia ja kirkkaimpia tähtiä kauhun saralla. Peele lainaa Spike Leen autotallista muutaman moukarin käyttöönsä ja vasaroi koko instituution maan tasalle naurujen kera. Ei olisi välttämättä liioittelua sanoa, ettei Get Outin ja Usin luonut uuden aallon kauhutaiteilija pidä sisällään hipaustakaan alatekstiä – se on tässä yhteydessä murskattu, vääristetty ja muutettu värikkääksi hatuksi. Mies ei selvästikään ole edes rauhoittumassa, sillä seuraavan ohjauksen nimeksi on annettu yksinkertaisesti Nope.

Vahva muutos synnyttää aina vastavoimansa – Peelen edustama suorasukainen, yhteiskunnallinen kauhu ei ole ihastuttanut jokaista. Yksi ryhmä kokee tyylin saarnaavaksi, rautalangasta vääntämiseksi ja liian ilmiselväksi. Tämä joukko saattaa nauttia enemmän omista oivalluksistaan – tai itsensä fiksuksi tuntemisesta – sen sijaan, että elokuvan matkaan heittäydyttäisiin ennakkoluulottomasti. Toinen ryhmä valittaa Twitterissä siitä, miten kaikesta pitää tehdä poliittista, ja eikö mikään ole enää pyhää kauhunkin ollessa pilalla. On sanomattakin selvää, kummalla joukolla on enemmän perustaa väitteilleen.

Jäljet johtavat takaisin koukkuihin ja ampiaisiin. Bill Condon ohjasi onnistuneen, vaikkakin paljon vähäisemmän jatko-osan Candyman: Farewell to the Flesh kolme vuotta alkuperäisen legendan ilmestymisen jälkeen. Tarina muuttui kuitenkin eroottiseksi roskatrilleriksi vuoden 1999 elokuvan Candyman 3: Day of the Dead myötä, mikä oikeutetustikin lähes tappoi koko sarjan. Vuosien ajelehtimisen jälkeen maailma oli kypsynyt tarpeeksi todelliselle jatkolle, kun Peele päätti Monkeypaw Productions -yhtiöllään tuottaa uuden osan Candymanin tarulle. Peele myös käsikirjoitti kehittyneen vision yhdessä tuottaja Win Rosenfeldin ja ohjaajaksi valikoituneen Nia DaCostan kanssa. Oli aika sanoa sama tuttu nimi uudelleen, ja uudelleen.

J

os Rose oli 1990-luvulla tuore nimi, sitä Harlemissa varttunut DaCosta on nyt. Nuoren ohjaajan esikoisteos Little Woods valmistui vuonna 2018, jonka jälkeen DaCosta siirtyi lähes saumattomasti yhteistyöhön Peelen kanssa. On lähes koskettavaa seurata, kuinka Rosen avustama padon murtuminen lopulta toteutuu uuden polven tekijöiden johdolla. Juuri Candymanin perintö ansaitsi elokuvan, joka lopullisesti rikkoo aidat ja muurit. Myös representaatio nousee uudelle tasolle: alkuperäisestä elokuvasta ja tekstistä vastasi valkoinen mies, mutta nyt tarun ottavat omakseen naisohjaajan johtamat mustien omat äänet.

Koronan viivästyttämä, tämän vuoden elokuussa päivänvalon nähnyt Candyman on tuhti, turboahdettu 91 minuutin paketti. Vuoden 1992 elokuvassa lähes kaksimetrisen Tony Toddin esittämä hahmo oli orjan pojaksi syntynyt tummaihoinen taiteilija, joka murhattiin irvokkaalla ja vastenmielisellä tavalla rotujen välisen suhteen vuoksi. Urbaanilegendaksi muodostunut henki kuvataan jokseenkin sympaattisessa valossa, mutta asia ei tietenkään ole yksinkertainen; Candyman teurastaa ihmisiä, sekä valkoisia että mustia. Vuonna 2021 Candyman sanoo “Black Lives Matter” – no ei ihan, mutta melkein.

Kun teräs kohtaa lihan, teksti voittaa alatekstin. Moderni Candyman ei ole ainoastaan Toddin Daniel Robitaille, vaan Robitaille on yksi nimi pitkässä listassa. Legendan vertautumista mustien sukupolvelta toiselle periytyvään traumaan ei ollut vaikeaa kaivaa esille edes 30 vuotta sitten, mutta kyllä, nyt taivutetaan sitä rautalankaa. Nimi Candyman muodostuu traagisen sankarimaiseksi, sorrettujen kuvaksi, ikoniksi. Elokuvan mainoslause “sano se” ja “uskalla sanoa hänen nimensä” palauttaa nopeasti ajatukset George Floydiin ja yleisesti poliisiväkivallan uhreihin liittyvään Say Their Names -kampanjaan. Sulateltavaa riittää.

Tällaisten aihealueiden kaupallistaminen kauhuelokuvaksi voisi tuntua härskiltä, mutta se tuntuu enemmänkin siltä, että tekijät ottavat historian ja nykypäivän ongelmat haltuunsa rajusti ilman häpeää. Prosessia auttaa elokuvan sisäinen taiteeseen liittyvä metataso, joka on toteutettu yhtä tylpällä aseella. Tämä taso koskettaa traumojen hyödyntämistä tai hyväksikäyttämistä taiteessa, ja taidemaailman halua mässäillä näillä aiheilla (esimerkiksi Hollywood ja holokausti). Itsetietoisuus ei tietenkään ole automaattinen vapaudu vankilasta -kortti, mutta tässä tapauksessa osa-alue siirtää ajatukset Candymanista Green Bookin tapaisiin Oscar-eksploitaatioelokuviin.

Elokuvan markkinoinnissa ei ole ollut aina ihan selvää, onko kyseessä jatko-osa, täysin uusi versio vai vuoden 2018 Halloweenin tapainen soft reboot. DaCostan elokuva jatkaa jälkimmäistä mallia, olemalla puhdas jatko-osa ainoastaan Rosen alkuperäisteokselle. Tämä monimutkaistaa käsiteltyjä teemoja aiemmin mainittujen erojen valossa, mutta toisaalta… ihan sama. Elokuvasarjan kaanon oli jo valmiiksi lyhyydestään huolimatta niin sekava soppa, että sillä leikittely on lähes pakollista. Peele ja kumppanit jatkavat jatkumoa, kirjoittavat sääntöjä uusiksi ja maalailevat jotain uutta vanhan päälle.

Mitä Candyman olisi ilman ristiriitoja? Uudestisyntynyt Candyman on siis korostetun surullinen ja sankarillinen – siitäkin huolimatta, että kuolon kosketusta saavat poliisien lisäksi koulukiusaajat ja taidepierujen haistelijat. Elementti on kuitenkin sellainen, joka jättää kutinan katsoa elokuvan uudelleen heti lopputekstien jälkeen. Ristiriitoja löytyy muualtakin, kun hahmot, tarina, dialogi ja kuva eivät aina välttämättä pysy toistensa perässä. Rönsyilevä hapuilu voi kummastuttaa, mutta koin sen inhimillisenä ja ainutlaatuisena ominaisuutena, jossa on tajunnanvirran ja lennosta kirjoittamisen makua. Häpeilemättömän yhteiskunnallisen kauhun tulevaisuutta ei ole kiveen hakattu, ja silti 90-luvulta on kuljettu tuntuva, ruudulla näkyvä matka 2020-luvulle.

Teksti todella nousee esille, ja teemoista riittää runsaasti ammennettavaa. Elokuva menee eteenpäin omalla tahdillaan, eikä juurikaan kiirehdi. Siksi ahmittavaa on niin paljon, ettei puolentoista tunnin kesto riitä laisinkaan kaikelle. Käsiteltävää olisi riittänyt helposti kolmelle tunnille, mutta ehkä se olisi jo mennyt elokuvan tarkoituksen yli. Hyväksyisin kuitenkin kahden tunnin kompromissin. Sekin on silti ihastuttavaa, kuinka katsoja lopulta “pakotetaan” tutustumaan aiheeseen tarkemmin itsenäisesti, toki tarkoitusta varten koostetun sivuston avustamana. Tämä tukee sitä teemaa, että Candyman on mustien historian yhteisöllinen haltuunotto, eikä ainoastaan outo “valistuselokuva” valkoisille. Vähemmistöillä ei tulisi olla taakkaa tai pakkoa valistaa muita.

Lopetan Candymanin tarun ja kauhun historian mittelön toteamalla, ettei “tekstin voitto” ole mikään itseisarvo tai varsinainen tavoite. Kannatan avointa suuntausta tai sen mahdollisuutta, mutta uskalluksella tai itsevarmuudella ei saavuteta tähtiä, jos taito unohtuu. Näennäinen rohkeus ja itsetietoisuus tuottavat onnistumisien lisäksi ne rasittavimmat jätökset, kuten Velvet Buzzsaw tai vuoden 2019 Black Christmas. Onneksi lajityypin sisällä riittää tilaa jos minkälaiselle tuotokselle, ja myös kehitystyölle olisi tarvetta. Tärkeintä on kuitenkin se, että elokuvaa – kauhua – on jatkossakin mahdollista tehdä useasta näkökulmasta ja usealla tyylillä.