Tunnetaan myös nimellä: Osasto 291 – Detroit
Maa: Yhdysvallat
Genre: Rikos
Ohjaus: Paul Schrader
Käsikirjoitus: Paul Schrader, Leonard Schrader
Kuvaus: Bobby Byrne
Leikkaus: Tom Rolf
Sävellys: Jack Nitzsche
Näyttelijät: Harvey Keitel, Richard Pryor, Yaphet Kotto
Hajota ja hallitse. Omistava luokka tekee mitä tahansa pitääkseen työtä tekevän luokan ruodussa. He yllyttävät vanhan miehen nuorta miestä vastaan ja mustan miehen valkoista miestä vastaan, jotta työväenluokka ei koskaan järjestäytyisi käydäkseen omistavan luokan kimppuun. Yksinkertainen suunnitelma ja tuntuu toimivan. Paul Schraderin unohdettu helmi Blue Collar on tuskallisen hieno kuvaus kuinka työväenluokan keskinäinen solidaarisuus ja ystävyys on pohjimmiltaan selkärangaton haave, jonka tarkoituksena on antaa kuhnureiden nauttia muutamista armonpaloista samalla kun pomomies tietää tasan tarkkaan mistä naruista vedellä ja vie rahat.
Blue Collar sijoittuu autoteollisuuteen keskittyneen Detroitin kaupungin tehtaalle. Vielä vuonna 1978 yhdysvaltalainen autoteollisuus oli vielä jotenkuten voimissaan ennen kuin aloitti hitaan laskunsa 2000-luvulle. Työ on raskasta, mekaanista liukuhihnatyötä, jonka monotonisuus tulee selväksi alkutekstien aikana Captain Beefheartin tunnuskappaleen Hard Workin’ Manin soidessa taustalla. Tarina keskittyy kolmeen tehtaalla työskentelevään mieheen: Jerry (Harvey Keitel) ja Zeke (Richard Pryor) ovat tyypillisiä rahasta murehtivia ja työtään vihaavia perheellisiä. Smokey (Yaphet Kotto) on vankilassakin istunut poikamies, jonka vapaa hulivilielämä tarjoaa Jerrylle ja Zekelle paljon kaivatun tauon työn ja perheen ristipaineesta.
Jerryn ja Zeken taloudellinen ahdinko paisuu onnettomien yhteensattumien myötä sietämättömäksi. Yhteistuumin kolmikko päättää ryöstää ammattiliittonsa kassakaapin, sillä he ovat kyllästyneet liiton munattomuuteen puolustaa jäsentensä oikeuksia tehtaalla. Varakkaaksi oletettu ammattiliitto ei osoitu oletuksen arvoiseksi, mutta kassakaapista löytyvät todisteet laajamittaiselle korruptiolle. Kolmikon on nyt päätettävä, että aikovatko he toimia oikein ja paljastaa kaiken ja toivon mukaan kaikki tehtaan työläiset hyötyisivät paljastuksesta. Vai käyttävätkö he tietoja omaksi hyödykseen? Vai onko pomomies paremmin tilanteen tasalla kuin he tajuavatkaan?
Blue Collar alkaa kuten mikä tahansa työväenluokan arkea iloineen ja suruineen kuvaava elokuva. Aamulla töihin, illalla himaan ja viikonloppuisin kaljaa. Pääkolmikon välillä on hauska ja aidon tuntuinen ystävyys, joka ei vaikuta tippaakaan teennäiseltä, vaikka Keitel on valkoinen ja Kotto ja Pryor ovat mustia. Hahmot tunnistavat itsensä ennen kaikkea työpaikkansa ja yhteiskuntaluokkansa, eivätkä ihonvärinsä kautta. Kuka tahansa enemmän tai vähemmän huonopalkkaista ja yksitoikkoista työtä tehnyt ja rahanongelmien kanssa painiskellut ihminen pystyy samaistumaan heihin. Arjen ahdistusta kuitenkin kestää, jos on samalla aaltopituudella olevia ystäviä, joiden kanssa voi nauttia edes hetken aikaa elämästä.
Tämän takia on hirvittävää seurata kuinka pomomiehen ihonväriin, rahanhimoon ja yhteiskuntaluokkaan nitoutuvalla manipuloinnilla kääntyy pian ystävä toista vastaan. Suomalaiselle, Aki Kaurismäen rappioromanttiseen työväenkuvaan tottuneelle katsojalle Blue Collar tuntuu pohjattoman ahdistavalta. Työväenluokassa ei ole mitään herraluokkaa ylevämpää toverillisuutta, vaan se on vain yksi valheellinen idea, jolla työläinen pidetään jollain tapaa järjissään ja liukuhihnan ääressä. Tämä ylemmyydentunne, oma sisäänpäin lämpiävä ja absurdi ammattiylpeys havainnollistetaan erinomaisesti kohtauksessa, jossa Jerry, Zeke ja Smokey ajavat ammattiliiton korruptiota tutkivan FBI:n miehen pois. Kohtaus tiivistää hienosti kuppikuntaisen asenteen, joka syntyy työpaikan sisälle. Valitusta, valitusta ja valitusta päivä toisensa jälkeen, mutta kun ulkopuolinen taho tarjoutuu tekemään asialle jotain, niin tarjoukseen ei tartuta.
Amerikkalaisen työväenluokan ahdinkoa on käsitellyt samanlaisella murskaavalla pessimismillä yhtä ansiokkaasti The Wire – televisiosarjan toinen tuotantokausi, joka keskittyy Detroitin kaltaisen Baltimoren ruostuvan teollisuuskaupungin ahtaajayhteisöön. Rahan puute ja huoli tulevaisuudesta ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin, joissa ei ole onnellisia loppuja. Molempia teoksia yhdistää ammattiliittojen totaalinen kyvyttömyys tehdä yhtään mitään jäsentensä hyväksi. Blue Collar on erityisen ankara ja esittää ammattiliiton omistavan luokan käyttämänä puskurina, jota työläinen saa hakata aiheuttamatta kuitenkaan minkäänlaista muutosta. Kaikki niin sanotut oikeat teot, työläisten asemaa parantavat teot, ovat pitkässä juoksussa merkityksettömiä eivätkä aiheuta työläisyhteisöön minkäänlaista vaikutusta. Täysin erilainen asenne, kuten esimerkiksi klassikoksi muodostuneessa Alastomassa satamassa, jossa Marlon Brandon hahmo käy henkistä kaksintaistelua itsensä kanssa taistellako korruptiota vastaan.
Elokuvan kuvausympäristö tehostaa ansiokkaasti vaikutelmaa liukuhihnatyöläisen pakkoavioliitosta tehtaan kanssa. Detroitin infrastruktuuri näyttää menevän täysin autotehtaiden ja autojen ehdoilla. Baari, jossa Keitel, Kotto ja Pryor viettävät aikaansa on aivan tehtaan vieressä, Fordin suuren logon tehtaan savupiipussa tuijottaessa kaikkea kuin Sauronin silmä. Eräs käänteen tekevistä kohtauksista sijoittuu suuren sillan päälle, autojonojen armeijoiden kulkiessa alitse, pysähtymättä ja jatkuvasti. Tämä ei ole kritiikkiä yksityisautoilua kohtaan, vaan havainnollistamaan kuinka merkittävä kokonaisuus autoteollisuus on ja yksi mies ei ole yhtä konetta arvokkaampi.