Pimeän ajan elokuvat
Kun taivaalta tippuu lentokoneita ja ohjuksia, on vaikeaa tuntea elokuvaa kohtaan erityisen suurta rakkautta.
Kun taivaalta tippuu lentokoneita ja ohjuksia, on vaikeaa tuntea elokuvaa kohtaan erityisen suurta rakkautta.
Yksi yleisimmistä kritiikeistä epätavanomaisia elokuvia kohtaan on se, että teos on epätasainen; siis että sen tietyt osa-alueet eivät muodosta yhdessä jonkinlaista hallittua kokonaisuutta, jossa jokainen osa tukee toistaan aukottomasti. Väite on omituinen ja virheellinen, koska se on niin formalistinen ja perustuu katsojan tottumukseen eikä loogisesti perusteltavissa olevaan selitykseen. Se olettaa, että kerrontaan keskittyvällä elokuvalla on oltava jokin tietty muoto ja siihen muotoon olennaisesti kuuluvien tiettyjen kerronnallisten piirteiden on yksinkertaisesti täytyttävä, jotta elokuva olisi nautittava. Se siis tuuppaa sivuun kokeellisen elokuvan vaikutuksen, kulttuuriset erot ja sen, että elokuva on ensisijaisesti visuaalinen media, jolla on lupa kokeilla, sen sijaan että sen tulisi täyttää jotain iänikuisia tarinankerronnallisia vaatimuksia.
On ilmeisen harvinaista, että jokin elokuva hyökkää häpeilemättömän suoraan jotain instanssia kohtaan, koska kun se viimeinkin tekee niin, eivät katsojat välttämättä edes huomaa sitä tai työntävät sen ajatuksissaan taka-alalle. Paolo Sorrentinon Suuri kauneus on avoimen häijy lukuisia roomalaisen yläluokan piirteitä kohtaan. Se tarkastelee ummehtuneita aateliston kartanoita joiden sisälle on ihmisten silmiltä piilotettu taideaarteita, nousukasmaisen ja kattohuoneistoissaan bilettävien ihmisten porsastelua, jotain puolueuskollisuudesta tekopyhästi meuhkaavien liberaalien ja puolivillaisia statementteja laukovien performanssitaiteilijoiden harhakuvien vallassa pyörivää maailmaa.
Aivan turhan usein tällaisia elokuvia pidetään maagisina matkoina. Tavallisesta arjesta tehdään eksotiikkaa silloin, kun se on edelleen aivan tavallista arkea.
Carine Roitfeldia, Pariisin Voguen entistä päätoimittajaa voi kuvailla ikiliikkujaksi. Hän on ollut kansainvälisen huippumuodin merkittävimpiä nimiä useita vuosikymmeniä ja hän on mittavan kokoisen fanilauman jumalatar. Dokumentti Mademoiselle C seuraa Roitfeldin elämää Voguesta lähdön jälkeen, kun hän päätti perustaa oman muotilehden nimeltä CR ja millaisia kommelluksia tästä seurasi.
Koska Suomi on aivan toisenlainen kuin lehden aloittaessa, kritiikki on taantunut huuteluun ja vanhojen mantrojen toisteluun.
On vaikeaa sanoa onko Young Mr. Lincoln suoranaisesti nautittava elokuva, mutta se on avain siihen, miksi John Fordia pidetään niin suvereenina tyylin mestarina.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä kertoi lehden sunnuntaikolumnissaan kuinka eurooppalainen (taide)elokuva on juroa tuijottelua ja silkkaa kärsimystä. Ilmeisesti myös suomalainen elokuva kuuluu tähän kavahdettavaan joukkoon. Useammaltakin (myös suomalaista) elokuvakulttuuria rakastavalta Lue lisää