Tulevana viikonloppuna Helsingissä järjestettävät Animatricks-festarit tarjoavat kahdeksan erilaista näytöstä. Kaksi pitkää animaatioelokuvaa, sarjan kuubalaisia lyhytanimaatioita, pari settiä kotimaisia outouksia ja ennen kaikkea kaksi esitystä kansainvälisiä huippuja. Ammattimaisten ja puoliammattimaisten elokuvien lisäksi tarjolla on myös yksi näytös lasten ja nuorten tekemää animaatiota lapsille.
Valikoima on kautta linjan laadukasta, mutta parhaiten vastinetta rahoille saa kummastakin Kansainväliset huiput -sarjasta. Tässä ajatuksia kahdesta huipusta per sarja.
Junkyard (2012)
Mies ja nainen kävelevät aseman narkkareista huvittuneina metroon. Silminnähden tasapainoista ja mukavaa elämää viettävä pariskunta astuu sisälle ja kulkupeli lähtee kiitämään. Laitapuolen kulkija nappaa naisen laukun ja lähtee liukkaasti saalis mukanaan karkuun. Mies lähtee herrasmiehenä uhkarohkeaan takaa-ajoon, joka päättyy konnan pistämään puukoniskuun.
Tarina joka tullaan todistamaan, lipuu uhrin silmien edessä vain sekunneissa. Hän näkee rähjäisellä narkkarilla tutut kasvot. Miehet olivat lapsuuden ja nuoruuden läpi parhaita ystäviä, toisen ajautuessa aina vain syvemmälle huumeiden ja rikosten maailmaan. Ajan, valintojen ja olosuhteiden erottamat kaverukset eivät siis mitään kovin onnellista jälleennäkemistä kokeneet.
Uhri on se lähiöiden pohjimmiltaan kiltti ja hyväntahtoinen poika, joka kutsuu kaverin kotiinsa syömään, kun tämä ei pääse omaansa äidin välinpitämättömyydeltä. Olosuhteiden muokkaama pahis on vetää pohjaan myös kaverinsa.
Junkyard on tarina erilleen kasvavista ystävyksistä. Rujolla jälleennäkemisellä alustettu tarina on toki kliseiden aatelia, mutta tällä kertaa mukaan on saatu uutta kulmaa ja ennenkaikkea tekniikkaa.
On mielenkiintoista huomata, että animoitu elokuva kuvaa monet kerrat nähdyn tarinan realistisemmin kuin lukuisat näytelmäelokuvat. Saasta ja houreet tuntuvat todemmalta, ihmisetkin inhimillisemmiltä. Jokaisen hahmon luonnollisuus ja uskottavuus on jotain aivan erityistä.
Erityisen suuren vaikutuksen tekee naispääosa. Hän todellakin tuntuu joltain, ei pelkältä piirretyltä hahmolta, vaan oikealta henkilöltä. Pääsääntöisesti karsastan realistisia ihmisanimaatioita, mutta syynä siihen on vuosikausien saldo toinen toistaan hirveämpiä, illuusion väkisinkin rikkovia otuksia.
Ottaen huomioon, että ongelma piilee juuri luonnollisuuden ja tavanomaisuuden tavoittelemisessa, sen luominen vaatii valtavasti taitoa. Siitä syystä lähes kaikki 3D-animaatio pyritään toteuttamaan karikatyyrihahmoin. Junkyardin hahmoja ei ole rotoskoopattu elävistä malleista, vaikka ihmismallit niillä tavallaan onkin. Elävistä esikuvista on tehty vahanaamiot, joita liikuttamalla kohtaukset on animoitu malliksi lopullisille piirroksille.
Kaikkiaan elokuvaan on käytetty sekatekniikkaa, joka koostuu laajalla skaalalla tietokonegrafiikkaa ja orgaanista jälkeä sekoittamalla. Kaikki sulautuu yhteen saumattomasti. 3D-grafiikat ovat mukana vain efektein. Mitään ylimääräistä tehostebrassailua ei ole mukaan ahdettu, mutta elokuvan alussa esitetty ukaasi välkkyvistä valoista kannattaa ottaa tosissaan.
Junkyard on samaan aikaan maalauksellinen ja realistinen. Ihmiset liikkuvat öljyvärille maalatuissa ympäristöissä, jotka ovat tunnelmallisia ja syviä. Kuvia sävyttää karmivalla tavalla kaunis melankolia, joka on saatu luotua ilman yhtäkään väkinäistä tehokeinoa.
Hollantilainen Hisko Hulsing on todellinen elokuvantekijä. Harva saisi rakennettua näistä palikoista niin kokonaisvaltaisesti vaikuttavaa teosta. Hänen aiempi uransa käsittää kaksi lyhyttä animaatioelokuvaa ja mainoksen MTV:lle. Hulsingin vuoden 1999 esikoiselokuvaa, Harry Rents a Roomia, näytettiin yhdessä David Cronenbergin Existenzin ja Terry Gilliamin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa kanssa. Seventeen vuodelta 2004, oli Hollannin Oscar-ehdokas. Siinäkin on jo meriittiä, mutta Junkyardilla ohjaaja nousee entistä korkeammalle. Hulsingin tekemisiä kannattaa seurata.
Feral (2012)
Enimmäkseen mustan, valkoisen ja lyijykynän värinen Feral on elämys, johon tulee varmasti palattua useasti. Kyseessä on eräänlainen versio Kasper Hauserin tarinasta, miehen joka eli lapsuutensa ilman ihmiskontakteja. Yhtäkkiä susien kasvattama lapsi onkin metsämiehen maailmassa, ihmisten parissa, joksi mies ei voi itseään kokea.
Elokuvassa on suuressa osassa aika. Se seisoo, lipuu, juoksee ja katoaa. Se on saatu kuvattua hyvin kauniisti, valossa leijuvilla hiukkasilla, auringonvalolla ja varjoilla. Lopputulos muistuttaa elävästi Alexander Alexeïeffin elokuvia, vaikka tekniikka on täysin erilainen.
Daniel Sousan ohjaamassa elokuvassa absoluuttista mustaa ja valkoista sisältävä kerros on toteutettu tietokoneella, ja päällimmäinen kerros lyijykynällä. Hyvin kuvitusmainen tyyli, joka pukee täydellisesti tällaista aikuisten satua.
Rakenteeltaan voi olla vaikeampi pitää Feralia satuna, mutta satuhan se pohjimmiltaan on. Allegorinen satu luonnosta, ajasta, ihmisestä ja sudesta. Synkkä, kaunis ja vaikuttava teos, jonka kuvat jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
The Reward (2013)
The Reward on tanskalaisen The Animation Workshopin eeppinen fantasiaseikkailu yhdeksässä minuutissa. Näin sanottuna ei kuulosta miltään voittajien genreltä, mutta hyvin tehtynä se on aina kolahtanut kovaa. Tämä käsittää siis Heavy Metalin kaltaisten elokuvien ja sarjakuvien lisäksi parhaiden seikkailu- ja roolipelien itseironisen huumorin.
Elokuvassa seurataan enemmän ja vähemmän urhean parivaljakon seikkailuja läpi eksoottisten maiden. Panoksena unelmien nainen, kuinkas muuten. Matkan varralle mahtuu lukemattomia vaaroja, taisteluita, taikaa ja outoja otuksia. Hyvin paljon ja hyvin lyhyessä ajassa. Tapahtumia säestää ylisankarillinen orkesteri- ja tilutusmusiikki.
Tässä genressä osataan jostain syystä parodian jalo taito. Elokuva ei sinänsä lainaa mitään tiettyjä teoksia tai hahmoja, se ei irvaile millekään kirjalle tai elokuvalla, se irvailee genrelle, samalla kun toimii mukaansatempaavana seikkailuna.
Pituuteen on suhtauduttava hieman ristiriitaisesti. Luultavasti elokuva toimii hyvin juuri lyhyen pituutensa vuoksi, mutta tämän elokuvan palaisi halusta nähdä pitempänä. Tämän sanon lyhytanimaation ehdottomana kannattajana ja sen suurena ystävänä. The Rewardissa yksinkertaisesti olisi ollut potentiaalia pidemmäksikin, vaikka 20-30 minuuttiseksi.
Animaatiojälki muistuttaa mainittujen seikkailupelien grafiikoita 1990-luvun loppupuolelta ja vuosituhannen taitteelta. Ajaa täten tottakai asiansa, mutta itse tekniikka ei ole millään tavoin elokuvan pääosassa.
Tram (2012)
Tšekkiläinen Michaela Pavlátová on tehnyt kolhoja, rohkeita, kuvakerronnaltaan kekseliäitä animaatioita ihmisten kanssakäymisestä ja tuntemuksista jo kolmatta vuosikymmentä. Reci, Reci, Reci (suom. Sanoja, Sanoja, Sanoja) vuodelta 1991 ja Camille Saint-Saënsin musiikkia mukaileva Carnival of Animals kuuluvat tšekkiläisen piirroselokuvan moderneihin klassikoihin.
Sosiaaliset tilanteet, paineet, puutteet ja suhteet elävät Pavlátován elokuvissa omaa kiertokulkuaan. Reci, Reci, Reci toi elokuvantekijälle Oscar-ehdokkuuden, mutta hän on silti ollut hieman nimekkäämpien mestarien varjossa kaikki nämä vuodet. Tram on vetänyt Pavlátován lähemmäs tsekkianimaation kärkinimiä.
Elokuva on voittanut lukuisia merkittäviä genrepalkintoja ja suotakoon sille kaikki menestys. Tram on koottu osittain samoista palasista kuin jo Reci, Reci, Reci, mutta suuremmalla sydämellä. Ei, ei sydämellä, vaan jollain aivan muulla. Tram kertoo ratikkakuskista joka ei kirjaimellisesti meinaa pysyä enää pöksyissään, kun matkustaja toisensa jälkeen tulee tuuttaamaan hänen laitettaan astuessa kyytiin.
Tram on ylistyslaulu naisen fantasioinnille ja pyrkii kertomaan mahdollisimman vähän mitään muuta. Pavlátová on esteettömyydestään huolimatta ikuinen romantikko ja se näkyy tälläkin kertaa. Intensiivinen ja humoristinen matka hallitsemattomien kuvitelmien syövereihin, jota siivittää mainio musiikki ja hyvä mieli.