I – Jalot aikeet
Kauhuelokuva oli 1990-luvulla varsin synkässä sopukassa. 80-luvun slasher-buumi oli erinäisten moraalipaniikkien myötä vaipunut unholaan ja vain kovimmat nimet kuten Freddy Krueger ja Jason Voorhees vetivät katsojia. Molempien sarjatkin siirtyivät talviunille 90-luvun alussa. Seuraajaa ei oikeastaan kaivannut kukaan The Silence of the Lambsin ja Se7enin kaltaisten elokuvien asettaessa liikkeelle akateemisesti kiiteltyjen kauhua sisältävien trillereiden syklin. Slasher-hittiä yritettiin kuitenkin väkipakolla vääntää, ja huomattavin tapahtuma ennen Screamin uudelleensytyttämää genreä oli Leprechaun-sarjan syntyminen televisio-ohjelmien (ALF, The A-Team) käsikirjoittajana tunnetun Mark Jonesin käsissä.
Vuonna 1993 sarjan käynnistävä Leprechaun on varsin vaatimaton teos. Kauhukomediassa jenkeissä asuva irlantilainen maanviljelijä varastaa leprekaunilta, sateenkaaren päässä kultapataansa suojelevalta myyttiseltä hirviöltä, kultapadan. Hirviö tulee perään ja murhaa miehen vaimon, mutta jää maatalon kellariin ansaan hänen heikkoutensa, neliapilan, alle vuosikymmeniksi. Lopulta Jennifer Anistonin esittämä teinityttö muuttaa taloon isänsä kanssa ja köyhän miehen Chris Farleylta [1] näyttävä remonttireiska päästää hänet vahingossa vapaaksi etsimään kultaansa ja tappamaan talon uusia asukkaita, koska hän haluaa kultansa takaisin keinolla millä hyvänsä. Willow’sta tuttu Warwick Davis esittää nimihirviötä jokaisessa osassa. Aniston nousee vähemmän yllättäen koko elokuvan huippukohdaksi. Vaikka leikkaaja Christopher Roth tuntuu lähinnä pyrkivän naisen vitsien pilaamiseen tönköllä työllään, tuleva Frendit-tähti tekee parhaansa näyttääkseen mitä osaa. [2] Intoa löytyy vähintään yhtä paljon kuin Warwickista itsestään.
Kun lähdin tälle synkälle polulle katsomaan näitä elokuvia, olin positiivisesti yllättynyt siitä, että Leprechaun ei edes yritä olla pelottava elokuva. Se on poikkeus aikakaudella, jolloin jopa Gremlinsin kaltaiset elokuvasarjat yrittivät synnyttää jännitystä ja pelkoa katsojissaan. Jonesin käsikirjoitus ei tästä välitä. Davisin ruma ilmestys tappaa ihmisiä puremalla ja kynsimällä. Naurettavan vihreään nuttuun pukeutuneen tonttu-lookin ansiosta meno ei ole ihan David Cronenbergin The Broodia vaan enemmänkin Baby Geniuses 2:sta. Jones tietää tämän, eikä elokuvassa ole yhtäkään (ainakaan erityisen korostettua) säikäytyskohtausta, vaan se pyörii pitkälti idioottimaisten visuaalisten gagien ympärillä, oli kyseessä sitten Davis juoksemassa hassusti jalat ojossa tai Farley-kaksoisolento ihmettelemässä sateenkaaria. Sävy on pelkkä komedia. Valitettavasti tämä välinpitämättömyys varsinaista sisältöä kohtaan kääntyy kuitenkin sarjan jatkuessa enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
Leprechaun on nimittäin siitä omituinen sarja, ettei siinä ole mitään sisäistä logiikkaa. Tämä ei ole täysin ennenkuulumatonta genressä, koska hirviöiden ympärillä pyörivät tarinat usein loppuvat hirviön kuolemalla, vaikka se sitten pitäisikin herättää henkiin seuraavassa osassa. Yleensä tälle jätetään jokin looginen mahdollisuus edellisessä osassa. Jason Voorhees upotetaan järven pohjaan, Freddy Krueger elää uhriensa unissa ja on täten kuolematon vaikka fyysinen ilmestys tuhottaisiinkin, Michael Myers tippuu milloin miltäkin korkeudelta säilyen ehjänä… Leprechaunissa näin ei tapahdu. Jokainen sarjan teos päättyy varsin definitiivisesti hirviön kuolemaan, pois lukien viides osa, jonka lopussa sarjan todellinen sankari jää pyörittämään Comptoniin porttolaa (kyllä, pääsemme siihenkin vielä).
Leprekaunin päihittämiseen on monta keinoa. Harmillista sinänsä, että ne harvemmin toimivat seuraavassa osassa. Ensimmäisessä elokuvassa Warwick taltutetaan ampumalla hänen kurkkuunsa neliapila (ampujan sanoessa “Fuck you, Lucky Charms!”), joka sulattaa koko jätkän, kun taas toisessa elokuvassa päähenkilönä toimiva kauhuelokuvafani puukottaa häntä sydämeen rautakangella. Rauta on muutenkin läpi elokuvan leprekaunin heikkous. Yhdessä kohtauksessa hänet vangitaan kassakaappiin, joka aiheuttaa hänelle suunnatonta tuskaa. Viidennessä osassa, Leprechaun: in the Hoodissa sama toistuu, mutta tällä kertaa kassakaappi ei satuta vikkelää vihermiestä, ja hän itse asiassa murtautuu sieltä pois kameran ollessa toisaalla. Kolmannessa osassa kuvioihin tuodaan mukaan aivan helvetin ruma amuletti, joka otuksen kaulassa muuttaa miehen kivipatsaaksi. Paljastuu myös, että hänet voi päihittää sulattamalla kultapadan, joka tapahtuu elokuvan lopussa. Se ei kuitenkaan mitenkään estä avaruuteen siirtymistä neljännessä osassa, jonka lopussa hänet päihitetään ampumalla ulos ilmalukosta. Viimeisessä, kuudennessa osassa, neliapilaheikkous palaa sarjaan ja viimeisessä taistossa leprekauni ammutaankin neliapilauutteella vuoratuilla luodeilla märkään betoniin kivettymään. Toisinaan hän myös hetkellisesti lamaantuu nähdessään likaiset kengät, koska hänen pitää heti kiillottaa ne. Tämäkin nähdään vain ensimmäisessä ja viimeisessä osassa – lohduttavaa, että edes yksi jatko-osien kirjoittajista vaivautui katsomaan aikaisemman elokuvan.
Leprechaun tahkosi odottamattoman paljon rahaa, osittain kotimediajulkaisunsa ansiosta. Frendit oli kovassa nosteessa ja sen tähden laittaminen kauhuelokuvan kanteen avitti huomattavasti elokuvasarjan jatkumista. Toista osaa ei kauaa odoteltu, sillä Leprechaun 2 ilmestyi jo seuraavana vuonna. TV-työläistrendin jatkamisen tähden ohjaajaksi pestattiin Rodman Flender, joka sai Turi Meyerin ja Al Septienin käsikirjoituksella aikaan ehkä sarjan parhaan elokuvan. Ei, siihen ei vaadita paljon. Se on silti kauhuelokuvan jatko-osana tavattoman lupaava teos. Miljöö siirrettiin yksittäisestä maatilasta Los Angelesiin, ja ruumismäärä nousee edellisen elokuvan kolmesta peräti neljään. Tämä ei tunnu isolta kohotukselta, mutta toisin kuin ensimmäisessä, kakkosessa jopa näemme jokaisen murhan. Yksi niistä on muuten täysin irrallinen kohtaus, jossa Leprekauni höyryttää espressokoneilla kuoliaaksi huonoista komediasarjoista tutun Michael McDonaldin. Siinä onkin sitten Davisin ohella tunnetuin näyttelijä sarjan viidettä osaa odotellessa: mies jonka uran suurin saavutus oli joutua lusimaan MADtv:ssä lähes sen koko olemassaolon ajan, koska kukaan ei halunnut palkata häntä parempiin töihin.
Juoni pyörii kauhuelokuvafanin ympärillä. Fani pyörittää alkoholistiholhoojansa kanssa turistikiertoajelua, jossa kierrellään paikallisia murhanähtävyyksiä. Elokuvan alussa Clint Howard esittää kovaäänistä turistia, joka haluaa nähdä näitä murhataloja. Valitettavasti lemmen sulosoinnut vetävät sankarimme pois työnsä parista. Vielä valitettavampaa on, että juuri nyt sattuu olemaan leprekaunin 2000. syntymäpäivä, mikä tarkoittaa sitä, että hänen valitsemansa morsion aivastaessa kolmasti hän on Warwickin oma. Miten Warwick saapuu Los Angelesiin? No mutta, irlantilainen juoppo vetää viinaa vanhan puun vieressä (Houdinin talon ulkopuolella; jännä yksityiskohta millä ei ole mitään merkitystä) ja vahingossa tiputtaa janojuomansa sen juureen. Leprekauni sattuu asumaan juuri sen puun juurella ja pongahtaa savun saattelemana esiin.
Parasta kakkosessa on, että ykkösestä tuttu komediaviba on viety äärimmilleen. Se on huono merkki, kun elokuvia on vielä neljä jäljellä, mutta sanoisin, että tässä osassa on juuri sopivissa määrin sarjan alati nousevaa typeryyttä ja Davisin haukotuttavia maneereita tarjolla. Päähenkilön isähahmon murha taikomalla hänen vatsaansa kultapata on kaikessa body horroriudessaan niin mehukas kohtaus, että siitä on vaikea olla nauttimatta. Sen jälkeen Warwick taistelee ajamalla ihmisten yli tyrannosaurus rexistä inspiraatiota ottaneella mikroautollaan. Lopussa jopa taistellaan luurangon kanssa leprekaunin luolassa, joka on yksi elokuvan huikeasta viidestä kuvauspaikasta.
Sarjan huippuhetkiin kohoaa myös kohtaus, jossa leprekauni saa baarissa nalkkiin sankarikaksikkomme, jotka haastavat hänet juomakilpaan. Pyhän Patrikin päivän johdosta kuppila on täynnä lyhytkasvuisia, myöskin leprekauneiksi pukeutuneita ihmisiä, jotka alkavat yhteen ääneen kannustaa kohtalotoveriaan klassisella “One of us!” -huudolla. Tähän pisteeseen päästessä viimeistään käy selväksi, että tämä sarja ei aina ole erityisen hienotunteinen mitä tulee sen hahmojen suhteuttamiseen tosimaailmaan. Irlantilaiset ovat jokaisessa elokuvassa ahneita, perunoja rakastavia rumia juoppoja, ja viimeisen kahden elokuvan gangsterimeininki yhdistää tämän karikatyyrin perinteiseen uhkaavaan afroamerikkalaiseen nuoreen, joka on kasvanut radan väärällä puolella. Mietin pitkään, onko Leprekauni hahmona itsessään kuvaus Yhdysvaltojen tavasta esittää kulttuurissa irlantilaisia, mutta viimeisten elokuvien stereotypioita ihannoiva rasismi viimeistään vakuutti minut siitä, että tässä on kyse ihan vain paskasta huumorintajusta.
II – Mies Australiasta
Kolmatta (ensimmäistä suoraan videolle mennyttä) osaa varten puikkoihin palkattiin ozploitaation luvattu nimi, The Man from Hong Kongin ohjaaja Brian Trenchard-Smith. Tuotanto saatiin jälleen purkkiin leikkausta myöten vuoden sisällä. Tällä kertaa Leprekauni päätyy Las Vegasiin. Toisessa osassa esitelty konsepti otuksen vangitsemisesta ja siitä saatavasta toiveesta tekee erikoisen paluun, sillä tällä kertaa kuka tahansa Leprekaunin kultaa omistava voi toivoa jotain, ja se toteutuu automaattisesti – joskin tietysti ilkikurisesti. Elokuva koostuu aika pitkälti siis Wishmaster-henkisistä toivekohtauksista joiden väliin on leikattu kuvamateriaalia jossa Davis kävelee pitkin Vegasia törmäten samalla esimerkiksi Elvis-imitoijiin. Tässä vaiheessa meno alkaa olla jo aika väsynyttä.
Suureksi heikkoudeksi Trenchard-Smithin kädenjäljessä nousee vähemmän yllättäen se, että elokuvassa on vähemmän koherenttiutta kuin tässä elokuvasarjassa ylipäänsä. Leprekaunipatsaan omistukseensa saava panttilainaamon omistaja katselee CD-rompulta erittäin köyhästi animoitua piirrettyä leprekaunien rakkaudesta perunoihin ja kultaan, ja tällä kertaa hirviön purema aiheuttaa tarinan päähenkilölle tartunnan, jossa hän itse muuttuu leprekauniksi – tai sitten ei, sillä muodonmuutoksen tila ja vakavuus tuntuvat vaihtuvan enemmän kohtauksen kuin minkään kronologian mukaan. Hulluimmaksi meno yltyy, kun leprekauni rakentaa suuririntaisen robottinaisen, joka viettelee paikallisen kasinopampun voidakseen tappaa hänet sähköiskuilla. Olemme toki nähneet ennen tätä hänet rakentamassa esimerkiksi mikroautoja, kolmipyöriä ja hyppykepin, mutta silikonirinnoilla varustettu kyborgi-ilotyttö on jotain ihan muuta.
Kuten tuosta arvata saattaa, Leprechaun 3 on sarjan ensimmäinen oudon seksuaalisesti latautunut osa. Okei, toinen osa pyöri hirviön libidon ympärillä, mutta nyt nämä himot tuntuvat levinneen jokaiseen kanssanäyttelijäänkin. Jokainen dialoginpätkä on joko vihjaileva tai puhdasta iskurepliikkiä, ja jokaisen hahmon voi yhdistää toisiinsa Six Degrees of Kevin Bacon -tyylisesti, mutta takavuosien komistuksen sijaan yhteisenä tekijänä käytetään hahmojen välisiä salasuhteita. Harmillista tässä on se, että Ö-luokan seksploitaatiomenoon sopisi seksikin, mikä loistaa poissaolollaan. Ainoat paljaat rinnat nähdään aiemmin mainitulla robotilla, ja lähimmäs miehistä beefcake-menoa päästään kasinopampun puhuessa lämpöhakuisesta kosteusohjuksestaan (?). Katsoisin mielelläni Russ Meyerin versiota tästä teoksesta. Warwickilla voisi olla siinä jopa jotain muutakin tekemistä kuin kävellä keskellä katua tuijottamassa neon-valoja.
Trenchard-Smith pysyi jostain käsittämättömästä syystä sarjan parissa vielä seuraavan osan. Mahdollisesti Leprechauneista pahamaineisin, Leprechaun 4: In Space ilmestyi jälleen vain vuosi edellisen jälkeen. Siinä missä kolmosessa typerä meno alkoi jo vähän väsyttää, vetää tämä avaruusseikkailu mielenkiinnon aivan pohjamutiin. Avaruuteen samana vuonna päätynyt Pinhead suoriutui ympäristössä tähän verrattuna kunniakkaasti Hellraiser: Bloodlinessa, ja se on sentään Alan Smithee -elokuva! Juoni sijoittuu kauas tulevaisuuteen. Leprekauni yrittää kaukaisella planeetalla sijaitsevassa luolassaan vietellä vieraan vallan prinsessan morsiamekseen, ja onkin onnistumassa siinä, kun joukko steroidikimppuja hyökkää paikalle. Tulitaistelun (jossa leprekauni käyttää myös valomiekkaa vastustajiensa tuhoamiseen) lopuksi hirviö räjäytetään ja prinsessa tyrmätään. Valitettavasti yksi muskelimariineista päättää kusta vihreän veikkomme ruumiinosien päälle, minkä avulla Davis pystyy siirtymään miehen penikseen ja puhkeamaan sieltä esiin sotilaiden avaruusaluksessa. Kohtauksen taustalla soi Rossinin Wilhelm Tellin alkusoitto. Tämä on vasta alkua.
Tarinan saavuttaessa kliimaksinsa leprekauni on suurentamissäteen avulla kasvanut kymmenmetriseksi sekä oppinut lentämään, alusta komentava androiditieteilijä muuttunut jättimäiseksi hämähäkkilihahirviöksi, mariinien kersantti pukeutunut mekkoon ja prinsessa näyttänyt päähenkilöillemme täydelliset rintansa ajaakseen heidät eksistentialistiseen ahdinkoon. Ei, minäkään en ymmärtänyt, miksi näin kävisi. Tämä saattaa kuulostaa lupaavalta, mutta uskokaa kun sanon, että Leprechaun 4 on ehkä tylsin elokuva koko sarjassa. Kaikki tapahtuu etanan vauhdilla ja suurin osa ruutuajasta vietetään leikkimällä kissa-hiirileikkiä pimeillä avaruusaluskäytävillä liiketunnistimien kanssa kuin Alienissa konsanaan. Trenchard-Smithin käsitys satiirista on ilmeisesti tehdä samat asiat mutta vihreänuttuisella silinterihattumiehellä. Kun jotain kiinnostavaa tapahtuu, sen kuvaamiseen käytetään ikuisuus – esimerkiksi lopun suurennoksessa Davis suurennetaan, jossa kestää noin minuutti, sitten hän seisoo varastohallissa noin viisi minuuttia paikallaan, ähisten ja puhisten. Lopulta hänet ammutaan ulos ilmalukosta, mutta varsinaisen imun käynnistyminen kestää pidempään kuin kaksikymmentä vuotta vanhan Electroluxin käynnistys.
Kun koko muu teos on niin puistattavan tylsä, estradi on asetettu korostamaan sarjan suurinta sudenkuoppaa – Davisia itseään. Rakastan Warwick Davisia yhtä paljon kuin kuka tahansa muu Ricky Gervaisin Extrasia katsonut, mutta miehellä on näissä elokuvissa tasan kolme maneeria, ja ne yleensä käyvät tylsiksi jokaisen filmin puolivälissä. Hän osaa kävellä hassusti, jalat tahallaan sivuille ojossa, hän osaa nauraa Cesar Romero -henkisillä “Whääääh!” -äänillä ja hän osaa toisinaan puhua riimeillä, riippuen nyt vähän siitä miten elokuvan käsikirjoittajat ovat niitä jaksaneet kirjoittaa. Siinä kaikki. Ihan. Jokainen. Asia. Tätä kun seuraa noin 45 minuutin edestä puolentoista tunnin elokuvassa, alkavat ne parhaatkin riimit vituttaa, puhumattakaan siitä miten monta kertaa sanat lass, lad ja fraasi “I’m a leprechaun and I want me gold!” tulevat puheessa esille. Intoa miehellä riittää onneksi jokaisessa osassa, mutta sen aitoudesta on vaikea sanoa mitään – rooli kun on niin yksinkertainen, että sen vetämiseen ei varsinaisesti intoa vaadita.
III – Lep(rosy) in the hood
Avaruusmunailun jälkeen sarja jäi ansaituille nokosille. Pehmoporno-ohjaaja Rob Speran Leprechaun: In the Hood ilmestyi vuonna 2000. Nimestä voisi kuvitella, että Comptoniin siirtyminen avaruudesta olisi sarjalle jonkinlainen alennus, mutta rapin maailmaan sijoittuva viides osa pääsee pöhköydessään lähemmäs sitä, mikä teki Leprechaun 2:sta siedettävämmän elokuvan kuin Australian maestron tekeleet. Yhteneväisyyksiä voi vetää samoihin aikoihin Ö-luokan toimintaa jyllänneen Albert Pyunin gangsta-elokuviin kuten Corrupt ja Urban Menace, eikä vain siksi, että Warwickin rinnalla seikkailee Pyunin elokuvien vetonaula Ice-T. Siinä missä esimerkiksi Corruptissa mies napsauttaa sormiaan ja sytyttää ihmisiä tuleen, on In the Hoodissa kohtaus, jossa hän vetää flashbackissa afrostaan esiin pesäpallomailan.
Tarinassa positiivista sanomaa levittävä rap-ryhmä yrittää saada tarvittavat äänilaitteet voidakseen järjestää kunnon biiteillä varustetun keikan kykykilpailussa, jonka voittaja pääsee Las Vegasiin rap-kilpailuun, koska Vegas on tunnetusti rap-musiikin mekka. Räppärit yrittävät kovasti piristää esitystään muinkin keinoin, ja comic reliefinä toimiva Butch muun muassa aiheuttaa kemikaaleilla pieniä räjähdyksiä kesken esitysten. Ryhmän johtaja Postmaster P. kaipaa kuitenkin uutta soundia, ja hypemies Stray Bullet [3] keksii, että he voivat varastaa Ice-T:n esittämältä huippuräppäri Mack Daddyltä rahaa. Kyllä, halusin vain luetella nämä uskomattomat nimet teidänkin nähtäviksenne. Daddyn toimistossa kuitenkin komeilee myös kolmannesta osasta tuttu leprekaunin patsas amuletti kaulassaan. Tietysti ryöstön yhteydessä amuletti lentää kaulasta, ja kaaos voi alkaa.
Elokuvan soundtrack on sopivan katu-uskottava, kiitos Ice-T:n omien kappaleiden, mutta aivan kuten Pyunin vastaavaa musiikkia sisältävissä elokuvissa, ongelmaksi muodostuu se, että mies esittää roolihahmoa mutta ääniraidalla huutaa useaan otteeseen omaa rap-nimeään. Kognitiivinen disonanssi, täältä tullaan. Hämmennystä aiheuttaa myös esimerkiksi Coolion cameo, joka kestää yhden alle sekunnin mittaisen otoksen, kun sankarimme huutavat kesken kirkkoesityksensä “Hei, Coolio on täällä!” ja sitten leikataan Coolioon ja helvetin nopeasti pois hänestä, koska kuka nyt Cooliosta välittäisi. Tämä kaikki on kuitenkin kaukana siitä kysymysmerkistä, jonka elokuvan lopetus tarjoilee. In the Hood on ainoa sarjan osa, joka ei lopu leprekaunin tappioon. Hän jollain tavalla valtaa Postmaster P:n sielun ja pääsee hänen kauttaan Las Vegasiin esiintymään. Onko In the Hood siis esiosa Leprechaun 3:lle, joka selittää, miten Davis päätyy synnin kaupunkiin?
Oli tai ei, varsinainen viimeinen kohtaus (joka valuu lopputekstienkin yli) on koko sarjan yhteen hetkeen tiivistävä rap-kohtaus, jossa leprekauni rappaa siitä, millaista on olla ilkeä irlantilainen leprekauni. Ääninäyte löytyy kappaleen alusta, jos haluatte kiduttaa korvianne. Itse kohtauksessa arvon herra vetää aivan uskomattomia gangsta-käsimerkkejä ja tuijottelee taustatanssijoidensa hameiden alle. Keitä nämä taustatanssijat sitten ovat? Kuten olette varmasti huomanneet, Leprechaun-elokuvasarjan jokainen osa tuntuu kirjoittavan uusiksi sen, mitä hirviö osaa tehdä. In the Hoodissa hänen uudet voimansa ovat telekinesia, kyky lyödä ajatuksen voimalla ihmisten vartaloihin suuria reikiä, hallita muita ihmisiä mielensä mukaan sekä herättää henkiin kuolleita ei-maatuneita naishenkilöitä toimimaan taustatanssijoina/ilotyttöinä. Juonen keskiössä myös pyörii Warwickin taikavoimien lähteenä toimiva taikahuilu. Toisinaan lähde on kulta, nyt se on huilu. Filmin alussa Ice-T varastaa tämän taikahuilun ja tulee rapin megastaraksi sen sulosointuja soittamalla. Miltä ne kuulostavat? En osaa sanoa, koska elokuvassa kuuluu huilua soitettaessa pelkkää tuulen tuiverrusta. Se on melkein yhtä hyvä vertauskuva tälle elokuvasarjalle kuin Davisin rap-numero.
Jos koko sarja olisi ollut tässä, olisin ehkä ollut suopeampi. Se ei kuitenkaan ollut. Viimeinen lyönti oli vielä lyömättä. Leprekauni ei voinut elää onnellisena Las Vegasissa loppuelämäänsä. Steven Ayromlooin Leprechaun: Back 2 tha Hoodissa Warwick Davis palasi viimeistä kertaa rooliinsa sekä Comptoniin. Elokuvassa nuorisojoukko kähveltää leprekaunin kullan ja hän lähtee heidän peräänsä. Nuoret riitelevät, panevat ja polttavat pilveä. Leprekauni teki itse jälkimmäistä kahta jo edellisessä osassa (panokumppanina oli muuten transsukupuolinen nainen), ja sama jatkuu tässäkin. Valitettavasti huolimatta siitä, että elokuvassa on kohtaus jossa Davis ensin polttaa miehen kanssa pilveä, puukottaa hänet kuoliaaksi bongilla ja sitten menee jääkaappiin piiloon, kyseessä on hirveimpiä esimerkkejä 2000-luvun alun vakavista slashereista mitä olen nähnyt.
Kyllä, luitte oikein. Ayromloos on tehnyt vakavan harha-askeleen päättäessään, että Leprechaun-sarjan kuudes elokuva olisi jotenkin otollinen käännekohta tehdä slasheria vakavalla naamalla, jossa hirviö on ihan oikea, armottoman väkivaltainen uhka. Tämä voisi toimia jos edes tamineet olisivat muuttuneet, mutta ei. Ruumiiden määrä vain on noussut edellisistä osista, ja elokuva yrittää välillä oikeasti säikytellä katsojaansa, epäonnistuen kerta toisensa jälkeen. Näitä epäonnistumisia ei tosin voi laittaa Davisin hahmon naurettavuuden syyksi – Ayromloos on yksinkertaisesti kykenemätön luomaan haluamaansa jännitettä. Esimerkki eräästä säikäytyksestä: Nainen kävelee huoneeseen ja näkee sängyssään peittonsa alla jotain. Hän kävelee sängyn viereen ja nostaa peiton. Warwick on sen alla ja hän tappaa naisen. Kauhumusiikki pauhaa. Kukaan ei kauhistu.
Sävyltään elokuvalla on paljon samaa vuotta aiemmin ilmestyneellä Halloween: Resurrectionilla. Kaikki hahmot ovat arkkityyppejä, mutta arkkityyppejä tuntuu olevan vain kaksi; Busta Rhymes Halloween: Resurrectionista tai Tyra Banks Halloween: Resurrectionista. Toisin sanoen macho-bravadolla varustettu miespuolinen katujen kasvatti tai nenäkäs naispuolinen katujen kasvatti. Julkea karikatyrisointi sopii sitä jatkuvasti harrastavaan elokuvasarjaan, mutta ilkeältä ja turhalta se silti tuntuu. Se on oiva syy olla välittämättä mistään, mitä elokuvassa tapahtuu. Ayromloosin käsikirjoitus yrittää myös ympätä mukaan Leprekaunin ympärille mytologiaa, josta tulee lähinnä samat vibat kuin New Line Cineman Jason Goes to Hell: The Final Fridaysta, jossa studio yritti saada kulahtaneeseen hahmoon uutta puhtia rakentamalla hänen ympärilleen uuden syntytarinan. Leprekaunin tapauksessa epäonnistutaan vielä rajummin, koska tämä uusi mytologia ei voi millään olla tähdellinen, koska kaikki muukin hahmossa muuttuu jokaisen elokuvan myötä. Yritys on järjetöntä ajantuhlausta.
Kukaan ei tämän jälkeen yrittänyt uuden Leprechaun-elokuvan tekemistä ennen vuotta 2014, kun WWE Studios ja Lionsgate lyöttäytyivät yhteen Leprechaun: Originsia varten. Kuten kaikki kauhuelokuvien nimiltäänkin esiosiksi ristityt elokuvat, ei tälläkään ole mitään tekemistä Warwickin esittämän hahmon tai luoman sillisalaattimytologian kanssa. Sen tarkempi läpikäyminen olisi turhaa ja ennen kaikkea turhauttavaa, koska olen nyt katsonut kuusi elokuvaa, joista kolme ovat olleet siedettäviä. Siedettäviä. Siinä on Warwick Davisin ikimuistoisen roolin perintö. Siedettävät elokuvat ja ärsyttävä rap-biisi.
[1] Saavutus sinänsä koska Chris Farley oli jo itsessään köyhän miehen Chris Farley.
[2] Hassua kyllä, vuosi tämän jälkeen Renée Zellwegger ja Matthew McConaughey ponnistivat myös parrasvaloihin kauhugenren kautta Texas Chainsaw Massacre: The Next Generationilla. Se lienee pitkälti unohdettu, mikä on harmi, koska Tobe Hooperin alkuperäinen visio kaipasi kieltämättä paljastusta siitä, että Leatherface perheineen olivat avaruusolentoja, jotka Illuminati oli lähettänyt maan päälle kylvämään kauhua.
[3] On vaikea ymmärtää, miksi positiivista sanomaa levittävän rap-yhtyeen yhden jäsenen nimi viittaa drive-byssa sivulliseen osuneeseen luotiin.