John Frankenheimerin ohjaama romaanisovitus Seconds (1966) on kulttikaanonin perustiili. Mikäli haluaa jatkaa tällä kelalla, sitä voi kutsua 60-luvun Videodromeksi (1983). Se on henkinen noir-elokuva, jota kiinnostaa kokeilla, onko persoona muovailuvahaa vai sittenkin kipsiä. Tarinassa avautuva salaliitto peilaa aikansa kauhukuvia, joissa teknologia on joko syy tai seuraus yhteiskunnan vinoille trendeille.
Seconds on kuin nauruista vapaa satiiri vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa suurten ikäpolvien 60-luvulla synnyttämä nuoruuden palvonta on viety loogiseen päätepisteeseen – se on Michel Houellebecqia ennen Michel Houellebecqia. Markkinoille ilmestyy liikeyritys myymään viimeisen käyttöpäivän ihmisille takaisin heidän kadonneet vuotensa. Vieraantunut ja tylsistynyt luokka on niin ehdollistunut tavoittelemaan ylhäältä annettuja päämääriä, että jälleen kerran se on valmis tekemään kaupat lukematta suurtakaan pränttiä. Kannattaisi, sillä tässä maailmassa yksityisen sektorin hyvinvointipalvelut ovat faustilaisia sopimuksia.
Seconds tuo mieleen amerikkalaisten science fiction- ja mysteeriantologioiden jaksot. Mietin esimerkiksi Hämärän rajamailla– ja Äärirajoilla-sarjoja, alkuperäisiä ja myöhempiä versioita. Tarina on niissä tiivis, nimenomaan konsepti ja jonkin ikuisuusaiheen tutkielma. Näkökulma ja tarjottu moraalinen opetus ovat selkeät. Niin kuin sci-fi parhaimmillaan, ne eivät pelkää riisua silkkihansikkaita, eikä niitä myönnytyksenä vedetä takaisin edes lopetuksen ajaksi.
Elokuvan päähahmo on pankissa työskentelevä Arthur Hamilton. Hän on ylemmän keskiluokan keski-ikäinen mies – WASP eli valkoinen anglosaksinen protestantti, 50- ja 60-luvun yhteiskunnan malliyksilö. Ulospäin kaikki näyttää menevän hyvin. Vaimo odottaa kauniissa kodissa. Maailmalle lähtenyt tytär menestyy opinnoissaan. Työ on siistiä sisätyötä, palkka runsas ja urakehitys mahdollinen.
Mutta juuri nämä ovat attribuutteja, joiden varaan rakennetaan varoittava tarina ikävystymisestä sodanjälkeisessä lähiössä. Otetaan esimerkiksi Hamiltonin ura. Se on seurausta turvallisista ja ”pragmaattisista” valinnoista, jotka eivät ole lisänneet onnellisuutta. Hamilton on saavuttanut amerikkalaisen unelman taloudellisen pohjan jättämällä väliin elämän.
Tämä on Frankenheimerin mukaan vääryys. Siksi hän aloittaa siihen johtavan ajattelutavan purkutyön.
Monen muun tavoin luulin pitkään, että F. Scott Fitzgeraldin lause siitä, kuinka amerikkalaisessa elämässä ei ole toista näytöstä, tarkoittaa, että amerikkalaisessa elämässä ei olisi toista mahdollisuutta. Mutta oikeasti se tarkoittaa, että amerikkalaisesta elämästä puuttuu niin usein ”toinen näytös” klassisen runousopin mielessä. On kehto ja sitten on hauta, ja välissä on aukko, jolloin olisi pitänyt tapahtua kaikki kiinnostava: painiminen ongelmien kanssa, ihmisenä kasvaminen.
Tällainen on ollut Hamiltonin elämä, kunnes hän alkaa saada puhelinsoittoja kuolleeksi luulemaltaan ystävältä. Vanha yliopistokaveri soittaa salaperäisen klinikan sisältä ja yrittää värvätä Hamiltonia asiakkaaksi kuin verkostomarkkinoija. Haluatko jättää kaiken taakse ja aloittaa uuden elämän? Hamilton suostuu. Hän haluaa toisen näytöksen.
Klinikka, joka on limbon, Kafkan ja tohtori Frankensteinin leikkauspiste, on löytänyt nuoruuden lähteen tieteestä. Kirurgisten operaatioiden jälkeen muuttuvat jopa ääni ja käsiala. Jostain hankitaan asiakkaan mitat täyttävä sijaisruumis, ja se dumpataan lavastettuun kuolinpaikkaan. Kun Hamilton on fyysisesti toinen ja yhteiskunnalle virallisesti kuollut, hän aloittaa räätälöidyn elämän 2.0. Hän on taidemaalari Antiochus Wilson, komea nuorempi mies länsirannikolta.
Kandidaatti ei saa tietoisesti valita uutta elämää. Parametrit määräytyvät sen mukaan, millaisia vastauksia mies antaa huumattuna. Logiikka, jossa totuus löytyy kiertoteitse saavutettavan pinnan alta, on vähän sama kuin roolipelien hahmonluontikysymyksissä. Väite: ”Minusta ei vain ole tappelemaan.” Vastaus: ”Täysin samaa mieltä.” Onneksi olkoon! Uusi hahmosi puhuu sulavammin kuin nyrkkeilee. Mutta entä jos ihminen ei oikeasti tiedä, mitä hän haluaa ja mikä hänet tekee onnelliseksi?
Secondsin ensimmäinen ja viimeinen kolmannes ovat hyytäviä. Puhdasta kauhua on kohtaus, jossa siteissään muumiolta näyttävä Hamilton on leikkausten jälkeen ensi kertaa tajuissaan. Hän yrittää puhua, mutta parantumista odottavat äänihuulet eivät päästä läpi kuin pihinää. Kohtaus on voimakas mustavalkokuvauksen ja dokumentaarisen, kliinisen lavastustavan vuoksi: rosoisesti leikatut suun, sierainten ja silmien reiät ovat mustia aukkoja päätä ympäröivässä sukkamaisessa siteessä.
Keskinikama on vaisumpi siksi, että Hamiltonin askeleet uutena ihmisenä eivät ole niin jännittäviä kuin ne voisivat olla. Hamiltonin syy kärsiä Wilsonina avautuu tuntuvasti vasta jälkikäteen. Kuin asiakaspalautteessa, joka on samalla ripitys ja psykoanalyyttinen istunto, klinikan pomo käy Hamiltonin kanssa keskustelua siitä, kuinka naaman vaihto tuskin korjaa puolen vuosisadan edestä sielun vammoja.
Ajatus ei ole kaukana Fitzgeraldin Kultahatusta, kuten D’Angelo kuvailee romaania The Wiressa: ”Voit sanoa olevasi joku toinen. Voit antaa itsellesi täysin uuden tarinan, mutta oikeasti olet sitä, mitä tapahtui ennen, ja mitä tapahtui ennen, tapahtui oikeasti. Eikä sillä ole mitään väliä, jos joku hölmö sanoo olevansa toinen, koska ainut asia, joka tekee sinusta toisen, on se, mitä oikeasti teet, mitä olet oikeasti kokenut.” [1]
Näen Secondsin yrityksenä saavuttaa suuri vankilapako teknologian keinoin. Nimi ”Seconds” viittaa toisiin elämiin tai mahdollisuuksiin. Tämä organismin luonnollisen elinkaaren jatkaminen ja muokkaus on hyvin transhumanistinen visio. Meidän ajan uuden tai rinnakkaisen elämän mahdollistava teknologia on software ja virtuaalitodellisuus.
Massiivisiin verkkoroolipeleihin liittyvä yllättävä seikka on se, että pelaajat eivät hae välitöntä tyydytystä. ”Oikean elämän” banaalius ja kitkatekijät halutaan mukaan kuin huonossa unessa. Palvelusta maksavat pelaajat nauttivat saadessaan harjoittaa esimerkiksi toistoon pohjautuvaa ammattia virtuaalimaailman sisällä. On kuvaavaa, kuinka Hamiltonkaan ei toivo uudelta elämältä hedonistista joutenoloa. Hän haluaa mahdollisuuden vaikuttaa kykyjensä rajoilla maailmassa, joka ei rankaise häntä aina joustamaan ja kompromisseihin.
Ei Hamilton halua hallita maailmaa, hän haluaa hallita omaa paikkaansa maailmassa, niin kuin pelaaja, jolle riittää, että selkeisiin sääntöihin nojautuva peli antaa hänelle elintilan takoa taikamiekkoja muille menninkäisille. Se on juovuttavaa ja vapauttavaa, kuin vetäytyminen takaisin kohtuun, koska oikeassa elämässä mikään ei ole varmaa. Menestyminen tai edes hengissä selviytyminen eivät perustu sääntöjen noudattamiseen, vaan niiden luovaan kiertämiseen.
Ensimmäinen unelma-ammatti, jonka Hamilton mainitsee huumattuna, on tennistähti, huippu-urheilija. Seuraavana tulee taidemaalari, luova ammatti. Tenniksen kaltaisena yksilösuorituksena sekään ei aseta ylärajaa eikä toisaalta alarajaa henkilökohtaiselle kilvoittelulle. Sama maalaus voi olla yhtenä päivänä kelvollinen, toisena jätettä. Siinä on taloudellinen lähde toisen näytöksen jaakobinpainille, jos Hamilton ei vain tuntisi itseään turistiksi itsessään.
Kylmän neutraalisti katsottuna Hamiltonin ”painajaismainen arki” on miljardien ihmisten toteutumaton unelma. Plasebon vuoksi vastoinkäymisiksi riittävät keskiluokankin ongelmat, pienimmät niistä. Tilanteesta ja olosuhteista riippumatta itseään pakeneminen on houkutteleva vaihtoehto – siksi on syntynyt taide, päihdekulttuuri ja Rekallin egomatkat. Ongelmaksi se muodostuu, kun mieleen ei muuta mahdu. Silloin vainun saavat myös saarnamiehet ja käärmeöljykauppiaat, ja he saapuvat kuin nazgûl.
“Hamilton”, voisi jatkaa D’Angelo: “hän oli kuka hän oli, ja hän teki mitä hän teki. Ja koska hän oli haluton kunnioittamaan tarinaa, hän jäi sen jalkoihin.” [2]
[1] “You can say you somebody new. You can give yourself a whole new story, but what came first is who you really are, and what happened before is what really happened. And it don’t matter that some fool say he different ’cause the only thing that make you different is what you really do, what you really go through.” (The Wire: ”All Prologue”, 2003)
[2] “Gatsby, he was who he was, and he did what he did. And ’cause he wasn’t willing to get real with the story, that shit caught up to him.” (The Wire: ”All Prologue”, 2003)