Tunnetaan myös nimillä: Morsian pukeutui mustaan; La mariée était en noir
Maa: Ranska, Italia
Genre: Rikos, mysteeri
Ohjaus: François Truffaut
Käsikirjoitus: François Truffaut, Jean-Louis Richard
Kuvaus: Raoul Coutard
Leikkaus: Claudine Bouché
Sävellys: Bernard Herrmann
Näyttelijät: Jeanne Moreau, Michel Bouquet, Jean-Claude Brialy, Charles Denner, Claude Rich, Michael Lonsdale
On kahden onnellisen, lapsesta asti toisensa tunteneen ihmisen hääpäivä. Heidän astellessaan alas kirkon portaita, juuri vihittyinä ja avioelämä edessään, mies saa äkisti surmansa jostain kaukaisuudesta kantautuvasta luodista. Tämä tapahtuma luo pohjan François Truffaut’n vuonna 1968 ensi-iltansa saaneelle elokuvalle, jossa vain kostolla on merkitystä.
Leski, Julie Kohler (Jeanne Moreau) ei saa rauhaa miehensä kuolemasta aiheutuvalta surulta, eikä voi levätä ennen kuin tekijät ovat saaneet ansionsa mukaan. Tästä starttaa aikaansa nähden varsin nykyaikainen kostotarina, minkä katsoessaan allekirjoittanut tajusi jälleen uusia asioita Quentin Tarantinon vuonna 2003 ilmestyneestä Kill Billistä, viitaten listaan, mistä Julie vetää nimiä yli päättäessään kyseisen henkilön elämän itse sanelemansa oikeuden nimissä.
Silmitön kostaja, Julie, vie vihansa ja kostonpalonsa kanssa elokuvan alkupuoliskoa suorastaan konemaisesti eteenpäin jakamalla omankädenoikeutta Truffaut’n ohjatessa koko palettia äärimmäisen varmalla otteella, mikä kulminoituu mielestäni yhteen elokuvan hienoimmista, joskin juonellisesti hieman vähäpätöisessä, kohtauksista. Siinä mainio sello- ja pianomusisointi yhdistettynä äärimmäisen hienosti rytmitettyyn leikkaukseen liimaavat katsojan jännityksen voimalla sijoillensa odottamaan, kyselemään ja pelkäämäänkin, toteuttaako Julie tekonsa jo nyt, katsomatta miestä edes silmiin asetuttuaan istumaan miehen taakse tämän huomaamatta konserttisalin parvella, minne Julie on miehen anonyymisti kutsunut.
Julie on koston- ja vihanhalunsa kanssa kuitenkin niin paatunut, että haluaa jokaisen uhrinsa tietävän syyn hänen teolleen ja täten tutustuu heihin ennen tekoaan, eikä päästäkään miestä päiviltä musiikkiesityksen saapuessa huippuunsa toisin kuin katsojan annetaan ymmärtää useamman minuutin ajan. Mainitsemassani kohtauksessa elokuva on alkuvaiheessa, minkä takia se toimii hienona näpäytyksenä katsojaa kohtaan, sillä vielä tässä vaiheessa katsojalle ei ole selvää kumman osapuolen leiriin asettua, minkä takia uhrin asemassa painivan miehen rooli kiinnostaa eikä hänen toivoisi kuolevan saman tien saadessaan ruutuaikaa.
Kiitoksen sanoja on lausuttava ehdottomasti myös käsikirjoituksen suuntaan, mikä on nivottu kasaan todella mainiolla tavalla tajuten tiputtaa vaihdetta pienemmälle tismalleen oikeaan aikaan, jotta katsoja ei pääse turtumaan koston kierteeseen. Perimmäinen syy, miksi mies saa surmansa kirkon portaille selviää yllättävänkin aikaisessa vaiheessa, mikä muuttaa elokuvan luonnetta melkoisesti. Siinä missä aikaisemmin keskityttiin lähinnä yksinomaan Julieen ja hänen sulhasen karuun kohtaloon, siirtyy painopiste puolessa välissä filmiä Julien uhreihin ja heidän elämiinsä, mikä todistaa heidänkin inhimillisyytensä ja haavoittuvaisuutensa esittäen sen kuitenkin niin, ettei Julien rooli motiiveineen elokuvan protagonistina häily.
Samaisessa vaiheessa myös elokuvan näkökulma muuttuu hieman säilyttäen kuitenkin edelleen perimmäisen tarkoituksensa kuvatessaan miehiä ja heidän halujaan sikailla ja elvistellä naisten kustannuksella. Harvoin tulee vastaan miehen tekemää elokuvaa, mistä on näin selkeästi aistittavissa negatiivinen suhtautuminen naiskaadoillaan ihailua kalastelevia miehiä kohtaan. Kerrassaan oiva keino saada katsoja asettumaan yhä vankemmin oikeuden puolelle.
Edellisessä kappaleessa mainitsemani näkökulman muutos niputtaa lopuksi osuvasti koko elokuvan keskeisen ajatuksen. Alussa katsoja suorastaan pakotetaan tuntemaan myötätuntoa leskeksi jäänyttä naista kohtaan, minkä kautta hänen tekemiään veritekoja pitää enemmän kuin oikeutettuna. Näkökulman muuttuessa ja itse mysteerin ratketessa elokuva viestii, että ehkä kaikki ei olekaan aivan niin mustavalkoista kuin hyvinkin usein tuppaamme omissamme, todellisissakin elämissämme luulemaan. Elokuvan suuren mysteerin, kuka ampui miehen kirkon portaille ja miksi, selvitessä katsoja alkaa pohtia myös toiselta puolelta löytyvää inhimillisyyttä, syitä ja seurauksia, mikä avaa palettia todella hienosti kun tarinan yksiselitteinen kuljettaminen loppuu ja katsoja alkaa saada omaakin ajateltavaa. Mikäli mysteeri olisi paljastunut myöhemmin tai äärimmäisessä tapauksessa vasta lopuksi, olisi se vienyt kaiken huomion itse elokuvalta ja siltä, miten se raottaa jokaisesta ihmisestä löytyvää inhimillisyyttä, haavoittuvaisuutta ja halua vaalia oikeutta keinolla millä hyvänsä.
Kokonaisuutena Morsian pukeutui mustaan ei häviä yhtään jännityksen mestarin Hitchcockin teoksille vaan onnistuu olemaan yhä edelleen tuore, erilainen, aidosti yllättävä ja ajatuksia herättävä, joskin hieman tuntematon palanen jännityselokuvan mittavassa historiassa. Viimeisen kohtauksen tunnelatausta tuskin kukaan voi ohittaa vain olankohautuksin.