Kun Lee ampui Carcanolla Johnia päähän 22. marraskuuta 1963, aivot räjähtivät limusiinin penkille ja Jackien jakkupuvulle. Teko tallentui filminauhalle, ja nauhasta tuli 60-luvun Amerikan musteläikkätesti. Kuinka Jackie reagoi? Hyppäämällä pystyyn hän yritti pelastaa Johnin, sanoivat he, jotka tarkoittivat hyvää. Lenny Bruce, koska koomikon on puhuttava totta, tokaisi: “Jackie hinasi perseensä pystyyn pelastaakseen oman perseensä.” Se ei ollut tuomio, mutta siihen päättyi Brucen ura, huomauttaa David Mamet, jonka kirjasta Bambi vs. Godzilla olen tarinan painotuksineen poiminut. Sillä kukapa ei tekisi samoin? Miksi väittää muuta? Helvetti on toiset ihmiset, jotka pakottavat pitämään maskeja.

ostlund-show-1Ruotsalaisen Ruben Östlundin neljäs kokopitkä fiktioelokuva Turisti käsittelee tämänkaltaista ongelmaa. Söötti, symmetrinen ruotsalainen ydinperhe – mies ja vaimo, poika ja tytär – on laskettelemassa Alpeilla. Se on uraihmisen loma. Miestä on vaikea pitää erossa työpuhelimesta, vaikka vaimon mukaan loma on ansaittu. Eräänä päivänä he istuvat katsomassa vuorimaisemaa, kun heitä alkaa lähestyä lumivyöry. Se vaikuttaa kontrolloidulta räjähdykseltä, mies arvelee, mutta se lähestyy ja lähestyy ja lopulta peittää hotellin kuistin (ja kuvatilan) valkoiseen pyryyn. Jossain vaiheessa perheen mies on paennut paikalta – kännykkänsä kanssa. Kun myräkkä paljastuu harmittomaksi, hän palaa takaisin lastensa ja heistä kiinni pitävän vaimonsa luokse. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta vaimo huomasi.

Miehen teko on hieno katalysti. Se ei ole elokuvallisesti räikeä tai monimutkainen hetki, mutta sillä on räikeät seuraamukset. Se repii auki (jo latenttina olleen) railon miehen ja naisen väliin. Yhdestä kosketuksesta Turisti muuttuu kriisiytyneen parisuhteen terapiaksi, joka uhkaa nielaista myös heidän ystäviensä parisuhteen, kun he hyvyyttään tai tyhmyyttään yrittävät aukaista tätä ruotsalaista pirunnyrkkiä. Ajatusleikkinä – kuinka reagoisin itse, kuinka reagoisin niin tehneeseen? – tilanne jää vaivaamaan. Yksi väärä reaktio voi johtaa kasvojen menettämiseen. Sosiaalinen todellisuus on lasia. Kohtauksen kokee vahvasti luultavasti jopa hän, jonka mielenkiintoa Hollywood on aiemmin yrittänyt herätellä pistämällä Optimus Primen teloittamaan armoa anelevan Megatronin.

Tämä kohtaus tai yksi pitkä staattinen/staattiseksi naamioitu otos on tyypillistä Östlundia. Katsojan edessä on ikkuna; katsoja on nolon arkisen sattuman todistaja. Tarkkailijan rooli on vaikea luoda, mutta teorian tasolla se on helppo esittää. Elokuvasta kuoritaan elokuville ominainen kohotettu draama. Nähdään otoksia, joissa “ei tapahdu mitään”: lasketellaan, seistään valokuvattavana, odotetaan hississä. Arkiaskareita. Ihmiset puhuvat niin kuin ihmiset puhuvat. Pian elokuvan todellisuus alkaa muistuttaa haavoittuvaa arkitodellisuutta.

Östlundilla on sensibiliteetti luoda maailma, jossa on uskottavat syy-seuraussuhteet. Kuristavasti ne kietoutuvat väärintekijän ympärille, ja rikoskin on välillä tulkinnanvarainen. Kaava on film noirin: rikos mittaa yhteiskunnan pulssia. Femme fatale juonittelee aviomiehensä hautaan makaamalla pian ammuttavan yksityisetsivän kanssa, koska saalistajien viidakossa ihmiset ovat välineitä. Mitä joskus kammottiin, on nyt kulttuurina business as usual. Turistissa mies juoksee pakoon, koska se on hänen luonteensa taikka kohtalonsa, mutta naisen silmissä rikos kuolettaa vielä hetki sitten vallinneet sopimukset: että puoliso, koska hän on puoliso, olisi valmis hyppäämään kranaatin päälle pelastaakseen puolisonsa ja heidän yhteiset lapsensa.

Pitkät elokuvasarjat ja liian pitkät televisiosarjat ovat ottaneet huijauskoodit mantrakseen. Ne ovat opettaneet, kuinka mikään ei tartu, ei katsojan eikä hahmon Möebiuksen nauhaksi kierrettyyn mieleen, ja tapetutkin, sarjat ja hahmot, voidaan herättää henkiin samasta markkinoiden määräämästä syystä kuin ne alun perin surmattiin. Tätä taustaa vasten Östlundin elokuvat ovat rankkaa katsottavaa.

Turistin kaltaisesta elokuvasta kirjoittaessa ryhtyy helposti tuottamaan läpitunkematonta proosaa ja tavoittelemaan akateemista komppia. Elokuva on Tutkielma, ja sen Muoto on eurooppalainen. Teema on sen verran naistenlehteä, että Ajastamme huolestunut sisäinen kolumnisti herää eloon. Seppelettä seppeleen jälkeen. Mutta jos unohdetaan hetkeksi teennäisyydet.

ostlund-show-2Turistia katsoessa mieleeni tulivat ensisijaisesti amerikkalaiset tilannekomediat, etenkin Seinfeld, joka on mestariluento arkisten katalystien käytöstä.[1] Mikään ei voisi olla enemmän George Costanzaa kuin lumivyöryä pakoon juokseminen. En ole vetämässä yhtäsuuruusmerkkejä teosten väliin, koska poikkeavuuksien vertailu on liian hedelmällistä. Selvin ero on, että Seinfeldin kosmos nollautuu jakson päättyessä. Jerryn sosiaalinen elämä kärsii jakson ajan, kun hänet yllätetään vaikkapa kaivamasta nenää, mutta ensi viikolla on jo uuden mokan vuoro.

Mutta jos palataan teennäisyyteen.

Seinfeldin koominen nihilismi tai äärimmäinen relativismi johtuu neuroottisten hahmojen itsekeskeisyydestä. Pikkusieluisuus on attribuutti. Lukuisista luonnevioista huolimatta Georgella on aina uusi ja kaunis, malliksi kelpaava tyttöystävä, jonka hän jakson tai tuotantokauden aikana menettää, mutta Seinfeldin perhe pysyy koossa, eivätkä he koskaan jää täysin yksin. (Jerryn ja Elainen ja Kramerin suosion ymmärtää paremmin.) Hahmosapluunat tulevat Marxin veljeksiltä ja varieteesta, ironia Woody Allenilta. Jokainen komediaroolia esittävä Marx, niin kuin Seinfeldin päähahmo, olisi meidän maailmaamme siirrettynä ääliö tai vankilassa.

Seinfeld ei ole poliittinen (ja niin edelleen) kuin korkeintaan kuvauksena atomisoituneesta, vieraantuneiden palkoihmisten kulttuurista, jossa mikä tahansa mitätön seikka voi kasvaa elämän ja kuoleman kysymykseksi paitsi ehkä ne oikeat.[2] Jerryn tai Georgen tai Kramerin tai Elainen ihmissuhde ei kaadu siihen, että jumala on kuollut ja meidät on tuomittu elämään surullisina, vaan siihen, että jokin osatekijä potentiaalisessa kumppanissa kasvaa päähahmomme mielessä ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Katalystina deitillä voi olla isot kädet, sarjamurhaajan nimi, hiljainen puheääni. Valitse myrkkysi.

Nyt mennään syvälle. Seinfeldissa kyllä katsotaan luolan seinään heijastuvia varjoja, mutta mikään lähestymisessä ei viittaa siihen, että Georgen painajainen tässä fantasmagoriassa olisi vain nippu sormia, jotka taikuri on taitellut hirmuliskoksi. Seinfeldia seuranneessa Curb Your Enthusiasmissa molemmat sarjat luonut Larry David käsitteli Israelin ja Palestiinan kiistaa siten, että Palestiinan puolella oli BDSM-rakastajatar ja hyvä ruokapaikka ja Israelin puolella ystävät. Jakson lopussa hän jäi väliin punnitsemaan vaihtoehtoja. Asetelma on ehkä salaa viisas, salaa totuudellinen mikrotason heijastuma makrotason ristiriidoista, kun yksilö – ja David on ennen kaikkea yksilö – joutuu navigoimaan reviirikiistojen hallitsemassa maailmassa. Mutta se ei oikein sovellu sanomalehden oikeamieliseksi pääkirjoitukseksi tai poliittiseksi linjavedoksi.

Doug Stanhope ei pidä Jerry Seinfeldin observoivasta, hauskoja asioita arjesta löytävästä komediasta. Sinulla on tuollainen huomio, mutta entäs sitten? Mitä me tehdään seuraavaksi, Jerry? Kenet me tapamme? Amerikka ei välitä julkisista älyköistä. Siksi aseman perineet koomikot, niin kuin Stanhope, luulevat olevansa ajattelijoita, koska he kertovat elääkseen vitsejä politiikasta, kulttuurista, yhteiskunnasta (ja niin edelleen). Seinfeld tietää paremmin.

Silminnäkijä- ja dokumenttiestetiikasta huolimatta Östlund ei pysy viileästi irrallaan tai ironisen etäisyyden päässä. Elokuvillaan hän on usein siellä, missä on kiusallinen tilanne, joka sulkee sisäänsä poliittisia, kulttuurillisia, yhteiskunnallisia (ja niin edelleen) tekijöitä. Östlundin valitsema narratiivi on harvoin virallinen. Kukaties komedian vuoksi se on narratiivi, joka uhkaa ajaa virallisen oikosulkuun.

ostlund-show-3Östlundin toinen kokopitkä fiktioelokuva De ofrivilliga on nimensä mukaisesti vinjetti noloja ja vastentahtoisia tilanteita. Yhdessä niistä teinitytöt kiusoittelevat vanhempaa nörttipoikaa bussissa. He ovat humaltuneita myös omasta vetovoimastaan. Tämänkaltainen epäsymmetrinen voimasuhde ei oikein kelpaa valtavirtanarratiiviksi, ja siksi narratiivin kiepauttajat (kun kyse ei ole vastuun muille ulkoistavasta taiteesta, vaan poliittisista teoista) löytyvät marginaalista tai he ajautuvat marginaaliin. Valtavirtanarratiivi katsoo tilastoihin ja siteeraa pääoman kritiikkiä ja ilmoittaa, että elämme patriarkaatissa, jossa miehet saalistavat naisia ja teinitytöt, jotka sosiaalinen pakko ajaa pukeutumaan paljastaviin vaatteisiin, pelkäävät henkensä kaupalla. (Hieman näin käy myös Georgelle. Nainen iskee hänet metrossa. He menevät hotelliin. Nainen sitoo Georgen sänkyyn. Paljastuu, että nainen halusi vain rullata Georgen; George paljastuu persaukiseksi, ja tämän seikan ja Georgen teflonimaisen luonteen vuoksi tilanne on hauska, ei nolo.)

Toisessa vinjetissä keski-ikää lähestyvä nainen, vieläpä näyttelijä, on vahingossa rikkonut bussin vessassa verhotelineen. Kuski ei suostu jatkamaan matkaa, ellei syyllinen tule esiin ja pyydä anteeksi. Tunnit venyvät. Nainen istuu. Viimein isä pakottaa syyttömän pikkulapsensa tunnustamaan teon. En ole etsinyt, mutta luulisin, että tällainen hahmo (“itsekeskeinen, nenä pystyssä kulkeva, vanha tekopyhä lehmä”) löytyy jonkun poleemisen esseistin kirjasta, kun iltapäivälehdetkään eivät enää ole pelkkiä poikakerhoja. Karikatyyrit ovat aina maailmanselitysten rakennusainetta, mutta kulloisetkin voimasuhteet päättävät, millaisia karikatyyreja on sallittua päivänvalossa liputtaa. Tai mikä ylipäätänsä kootaan karikatyyriksi.

Kolmas mainitsemisen arvoinen naishahmo on nuori opettaja. Hän sattuu näkemään puukäsitöiden opettajan, vanhemman miehen, kurittavan riehuvaa oppilasta. Rehtorille kantelun jälkeen naisesta tulee kollegoiden silmissä paaria. Eikö heikentyneestä koulukurista juuri syytetä naisistunutta opettajakuntaa, karikatyyristä “kympin tyttöä”, jonka kuuliaisuus on tehnyt kykenemättömäksi toimimaan todellisuudessa? Naiivia runotyttöä, joka ei ymmärrä, että välillä on käytävä käsiksi? Vinjetti olisi vaikeampi toteuttaa miehellä, joka pysyy teonkin jälkeen miehenä eikä muutu naiseksi ja siksi epäkelvoksi mieheksi. “Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.”[3]

Naisopettajan oppilailleen pitämä klassinen psykologinen koe kertoo myös Seinfeldin tavasta tehdä komediaa. Kyse on perspektiivin vääristämisestä. Erästä oppilasta pyydetään valitsemaan kahdesta viivasta pidempi. Hän valitsee pidemmän. Mutta muita oppilaita on neuvottu väittämään lyhyen olevan pidempi. Pian ryhmäpaineen vuoksi oppilas vaihtaa mielipidettään, menee tietoisena massan mukana, koska niin on helpompaa. Kun Seinfeldin jengi alkaa konserttina vouhottaa jostain älyttömästä, kun he korottavat jonkun teon tai yksityiskohdan sosiaaliseksi rikokseksi, katsoja lähtee mukaan joukkopsykoosiin. Mutta sitä ei tehdä muilutuksen pelosta. Ihmiset, jotka eivät voi sietää Seinfeldia tai ymmärrä, mikä siinä on hauskaa, eivät kykene nappaamaan sen koukkua. Silloin se on vain raivostuttava, kuin Marxin veljekset meidän maailmassamme.

De ofrivilligaa seurannut Play keskittyy laserintarkkuudella aiheeseen, joka muuttaa elokuvasta puhumisen A2-illaksi. Totta kai clusterfuck on tarkoituksellinen. On epärehellistä väittää toisin, vaikka siihen löytyykin hyvä selitys. Vakavasti itsensä ottavat taiteilijat ja heidät vakavasti ottavat kriitikot ymmärtävät, että tendenssitaide on pohjimmiltaan turmiollinen leima. Siinä asioille laitetaan sekä pakkauspäivä että viimeinen käyttöpäivä. Korkean taiteen pitää kestää.

ostlund-show-4Playssa seurataan sivustakatsojan roolista, kuinka “etniset ongelmanuoret” ryöstävät, alistavat ja hakkaavat toisiaan ja valkoisempia kantaruotsalaisia. Elokuvan nimi on groteski kuin Michael Haneken Funny Games. Sadismi ja psykologinen terrori ovat peliä. Tapahtumat perustuvat oikean elämän kännykkäryöstöihin, mikä saattaisi tarkoittaa jotain, ellei välissä olisi ihminen tulkitsemassa tapahtumia ja sovittamassa niitä tarinaksi.

Itsesuojeluna meinasin aluksi kirjoittaa, että Östlund jakaa pistoja joka suuntaan, mutta se tekisi Playsta helpomman, demokraattisen, kaikkia tasapuolisesti miellyttävän, ruotsalaisen konsensuksen. Heitä, joille maahanmuuttopolitiikan kritisointi on lähellä sydäntä, Play varmasti tyydyttää. Bingolappu täyttyy jopa siten, että nuoret ovat kaapanneet vasemmistolaisiksi oletettujen ja establishmentia edustavien sosiologien narratiivin heistä rasistisen yhteiskunnan uhreina. Sitä vitsikkäästi hokemalla saadaan koskemattomuus monottaa muita päähän, mikä vahvistaa aina muodikasta salaliittoteoriaa, jossa hallinto juonittelee oikeaa kansaa vastaan ja on sitä vaihtamassa toiseen.

Niin kuin A-Rab osasi sanoa West Side Storyssa, vanhemmassa elokuvassa etnisistä jengeistä, omasta käyttäytymisestään: “Juvenile delinquency is purely a social disease!” Niin on tehonsa menettänyt myös musteläikkätesti, henkisen tilan kärpäspaperi, kun analyysin kohde on ollut jo pitkään askeleen edellä analysoijaa, joka luulee olevansa askeleen edellä. Jos tietää kupletin juonen, osaa olla huutamatta, kuinka tahroissa näkyy koiran vasaroitu pää tai ihmisen sukupuolielin, vaikka niissä sellainen näkyisikin.

Maahanmuutto ja kansainvälisyys ovat tehneet Playn Ruotsista 70-luvun elokuvien New Yorkin. Häijy on etenkin loppupuolen kohtaus. Erään uhrin vanhemmat, aikuiset miehet, käyvät ryöstöporukan jäsenen kimppuun. He läpsivät. He vaativat palaamaan kaidalle polulle. He pakottavat pojan luovuttamaan puhelimensa. Paikalle säntää kaksi huolestunutta kantaruotsalaista naista (onhan tämä Östlundin elokuva) puolustamaan poikaa ja kritisoimaan miehiä. Perinteisessä vigilante-elokuvassa naiset olisivat hahmoja, jotka ymmärtäväisinä taputtelevat rikollista selkään; miehet olisivat hahmoja, joiden liipaisinsormi vähentää kokonaistuskan määrää.

Yleisön tasapainoa yritetään horjuttaa hyvä kyttä, paha kyttä -rutiinilla. Vituttaako, sinua keskiluokkaista veronmaksajaa? Kun aikuinen mies kokee oikeudekseen käydä lapsen kimppuun (mikä on katsojan korrekti tapa nähdä ja tuntea tilanne)? Kun muiden asioihin puuttunut tietämätön kana keskeyttää oikeutetun selkäsaunan (mikä on väärä tapa nähdä ja tuntea tilanne)? Ja miksi edes tämä klovneria, tämä sisällissota (mikä on väärä kysymys esittää)? Koska Ruotsi haluaa olla kaikkien kansojen koti (mikä on väärä kysymys esittää)?

Rikosuutisen visualisointi, jos sellaiseksi Playn haluaa tulkita, ei ole suojakerroin, koska rikosuutinen on harvoin neutraali. Vähemmistön edustajan rikos on politisoitu teko, koska sitä on jo vähemmistön edustajan olemassaolo. Otan esimerkin kauempaa kuin lähihistoriaan näköalattomasti jumittunut keskustelu normaalisti sallii. Vuoden 1780 Lontoo uhkasi palaa vuosisadan suurimmassa mellakassa, kun syrjiviä lakeja höllentänyt hallinto otti askeleen kohti roomalaiskatolilaisten tasa-arvoisempaa kohtelua. Sitä ei protestanttinen kansanosa kakistelematta niellyt – vaikka parisataa vuotta sitten he olisivat olleet kaikki roomalaiskatolilaisia.

östlund-4Playta ei voi kategorisoida edes “yhteiskunnan peiliksi” varmasti monen kriitikon mielipahaksi, koska termi on tällaisten elokuvien tulkinnallinen muottiratkaisu. Peileillä, jos ne eivät ole pelkkää sosiaalipornoa tai kelvottoman teoksen itselleen heittämä pelastusrengas, on usein emansipatorinen missio: Tässä on teos, joka myös toivoo korjaavansa paikantamansa vääryyden. Mikä estää Playta muuttumasta kolmannen valtakunnan tai 1900-luvun alun Ruotsin, eugeniikan suurvallan, agitaatioksi sijaitseekin enemmän vastaanotollisella kehällä, kun käytöskulttuuri on ensiksi pultattu jonkinlaisiin normeihin.

Kyllästymiseen saakka on puhuttu länsimaalaisesta sivistyksestä ja oikeuskäsityksestä, ja nyt on aika käyttäytyä kuin itsestämme vaalittu kuva. Vain tyhmä tekee elokuvasta kauaskantoisia johtopäätöksiä ja alkaa sen pohjalta yleistää ja niputtaa ihmisryhmiä. Vain tyhmä reagoi älyn sijaan tunteella. Älkää tehkö niin kuin teidän odotetaan tekevän: kaivautuko syvemmälle tribalistiseen poteroon kiroamaan sitä, mitä akateemiset kutsuvat Toiseudeksi.

Tällaisia juttuja taiteilijat voivat kehitellä, koska taide antaa luvan olla kaksoisagentti, kolmoisagentti, nelosagentti, vitosagentti… n plus 1 -agentti.


Tarpeettomat viitteet

[1] Jälkikäteen suoritettu pikainen googletus osoittaa, etten ole ensimmäinen, joka on kirjoittanut Seinfeldistä Turistin yhteydessä. Puolustuksekseni sanon, että ainakin saavuin johtopäätöksen oman pohdinnan tuloksena. Twitchfilmin haastattelussa Östlund puhuu Seinfeldistä ja synttärijaksosta.

[2] Seinfeld-hetki: Tätä kirjoittaessa ihmiset riitelevät “Tanskan jousitaiturin” YouTube-videosta (tärähtäneen oloinen tyyppi pomppii liikuntasalissa jousipyssyn kanssa ja uhoaa päihittävänsä vaikka kenet – Star Wars kidin taistelukoreografiasta on tehty Zeitgeist-dokumentti, jota myydään kuin laihdutuspillereitä roskapostissa: 5 Koti-Äidin Löytämää Salaisuutta Joista Lääkärit Vaikenevat). Nimimerkki Akateeminen, yksi monista, syöksyy Helsingin Sanomien kommenttipalstalle ja tekee kunniaa nimimerkilleen: “Taisi olla niin shokkivideo ja uutta tietoa näille omasta mielestään “ammattilaisille”, että joutuvat tyrmäämään tämän tanskalaisen huikeat suoritukset pelleilynä.” Kramer on jo löydetty. Kuka soittaa bassoraidan?

[3] Kalevan silloinen päätoimittaja Markku Mantila kirjoitti 25.8.2013: “Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.” Vallan vahtikoiran ura jatkui valtioneuvoston viestintäjohtajana.