Tunnetaan myös nimillä: Deux jours, une nuit; Two Days, One Night
Maa: Belgia, Ranska, Italia
Genre: draama
Ohjaus: Jean-Pierre Dardenne, Luc Dardenne
Käsikirjoitus: Jean-Pierre Dardenne, Luc Dardenne
Kuvaus: Alain Marcoen
Leikkaus: Marie-Hélène Dozo
Näyttelijät: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Catherine Salée, Batiste Sornin, Pili Groyne, Lara Persain
Yksi yö, eikä yhtään päivää – hyvää yötä!, eli lyhyt essee toivon kuolemasta
Epäsaarelainen urakingi huristelee Merceedeksellään [1] kohti kohotettuja kilpailujaan, kun Dardennen veljesten kamerat kääntyvät pieneen ihmiseen, sellaiseen joka elää noiden filosofioiden ulottumattomissa, eikä mitään niistä ehkä löytäisikään, sillä hänellä on oma ylitsepääsemätön kamppailunsa. Sitä hän ei voita ilman muiden apua. Tosin on paradoksi, siis järjen vastainen tilanne, että koko tuo kamppailu käydään yhteisössä, joka sen alun alkaen synnytti, mutta jota ilman sitä ei voitettaisi. Tätä lausetta selventää tietenkin se, että katsoo elokuvan.
Kun työtön saa viimein pitkän odottamisen jälkeen työn, alkaa vasta todellisen uhkan odotusaika, irtisanomisuhka. Tällaisissa olosuhteissa työläiset ovat utilitaarisia ajatuksia työnantajan mielessä. Firmanpomolle he edustavat vain ruuveja oikeissa laitteistoissa. Jos varaa ei ole pitää ylimääräisiä ruuveja, jotta laite toimisi, ne heitetään menemään.
Sandra on jäämässä tällaisen koneiston jalkoihin. Yhteiskunta on yritys, joka ei turhia tarvitse, tuntuu hänen Mercedeksellään pois huristeleva pomonsa todella sanovan. Tällainen kyynisyys voi versoa vain läpeensä sairaassa maailmassa. Sandra ja hänen duunikaverinsa asetetaan vaikeisiin tilanteisiin: Heidän pomonsa laittaa heidät valinnan eteen. Yhden ihmisen on lähdettävä firmasta, tai palkankorotuksia ei tule. Nyt se tulee olemaan paniikkihäiriöistä ja pelkotiloista kärsivä Sandra. Joko palkankorotus tai Sandran pysyminen duunissa.
Sandra äänestetään ulos. Hän menee vaatimaan uutta mahdollisuutta. Hän tapaa hänen pomonsa Mersussa, voimatta sanoa hänelle mitään. Hän ei vain kykene puhumaan, eikä se ole valinnasta kiinni, sillä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Hourupäästään huolimatta, sillä hän vetelee Xanaxeja lakaistaakseen pelkoaan mielensä maton alle, Sandra saa pomolta uuden mahdollisuuden järjestämällä salatun äänestyksen.
Pomo on juuri sen verran kyyninen mies, että voi herättää hänessä toivon, vaikka tietää itsekin, että toivoa ei ole olemassa. Maailmassa ei ole toivoa, sillä siisti. Toivo on kuollut. Kaikki me olemme toivottomia. Mutta Sandra luulee, että toivoa on. Hänen miehensä uskottelee hänelle, että kyllä toivoa on. Hänen kaverinsa uskottelevat hänelle, että kyllä toivoa on. Kyllä sitä on. Ihminen muuttuu sellaiseksi, minkälaista esittää ja mikä uskoo olevansa. Sandra muuttuu toivoksi. Mutta toivo ja epätoivo ovat yllättävän lähellä toisiaan.
Toivo on odotustila. Joskaan silloin ei vielä tiedetä, että odotetaan toivon kuolemista. Siksi toivottomien on aina parempi elää, sillä heillä ei ole toivoa menetettävänään, kun taas toivossa elävät tulevat menettämään toivonsa, joko silloin kun se täyttyy, tai todennäköisemmin silloin kun se ei täyty. Itse toivo on piinallista. Se on sellaisen odottamista, mikä ei koskaan saavu. Piinanamme on toivo. Toivo, näin ollen, on todella epätoivoa.
On täydellisen uskottavaa, että välillä pieni ihminen luisuu mielensä raiteilta toivovien yhteiskunnassa, joka on absurdin törkeä ihmisyyttä kohtaan ja jossa on joka puolella pelkokasaantumia ja niiden laukeamia, ynnä muuta absurdia: ahneutta ja silkkaa välinpitämättömyyttä, joka itse luo ja siittää muun muassa kaikki kouluampumiset ynnä muut radikaalit teot, joita sitten kauhistelevat juuri he, jotka ne alulle laittoivatkin. Olisi epäuskottavampaa, jos niin ei kävisi, siis että jos joku eläisi koko elämänsä tulematta koskaan hulluksi. Se voisi olla jopa itse täydellistä hulluutta, sitä itse tiedostamatta. Kuten Kurt Vonnegut sen pisti: “Mielenterveystyöntekijät ovat eri aikoina ja eri puolilla maailmaa todenneet, että heitä pyydetään tekemään onnellisemmiksi täysin terveitä ihmisiä, joita ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta on tullut hulluksi.”
Palatakseni palettiini, Sandra kärsii paniikkihäiriöistä. Ei mikään ihmekään, kun ottaa huomioon, minkälaisissa paineissa hän joutuu elämään. Samaan aikaan vaaditaan, että hänen tulisi olla töissä, sillä muuten hän ei pysty elättämään hänen lastaan, ja että hänen ei tulisi olla siellä. Tämän kaltainen tilanne hajoittaa ihmisen pään. Sandra valitsee… tai hänen tahtonsa vain lakkaa ja syöksee hänet itsemurhaan Xanaxeilla, mutta hänet pelastetaan. Mutta minne? Niin… toivoon, eli.
Eksistenssifilosofian mielessä tämä elokuva käsittelee valintojen kysymystä sydäntä raapivan vaikeasti, ja silti se ei voisi tehdä sitä enempää maanläheisesti: Siinä ei ole vittuakaan mitään akateemista, eikä siinä näytetä porvaria kuin vain vilaukselta. Mutta se tuskin estää analyyseja sauhuamasta, eikä niiden helvetintuli tule loppumaankaan. Vaikkei niistä ehkä löydy pienintäkään vastausta, täytyy niiden syntyä, sillä Perkele on laskettu vapauteen ja hän on Suuri Analyytikko, viattomuudentappaja psykiatri. Mutta vastaus on elokuvassa itsessään ja sen katsojassa, sinussa, meissä.
Jokainen hetki maailma vaatii meitä valitsemaan, ja valitsematta jättäminenkin on valinta. Lisäksi yhteiskunta vaatii meitä valitsemaan, ja he jotka valitsevat elävänsä sen ulkopuolella valitsevat tosi asiassa elävänsä siinä. Nähdään, että ainoa väliaikainen ulospääsy siitä olisi itsemurha. [2] Mutta kuolemakin on itse asiassa valinta, joka ei poista elämää. Sandra valitsee elävänsä yhteiskunnassa, joka on toivon yhteiskunta… ”Emme halua, että kenellekään tulee paha mieli” on työnantajan kommentti, kun on päädytty kompromissiin. Tässä hän tarkoittaa vain itseään. Hän ei halua, että hänen omatuntonsa tahraantuisi, vaikka niin ei voisi käydä, sillä hän on varmistanut, ettei hänen omatuntonsa, joka on rikosten alku, voikaan enää tahraantua, sillä se on itse asiassa yksi kokonainen läpimätä tahra.
Sandran kamppailu ei ole luokkasotaa, vaan luokallisten sotaa oikeuksiensa puolesta, oikeuksien joita ei ole olemassa. Kuilu on siinä, että tämän konkreettisen kysymyksen ratkaisusta itse sen alullepanija, yllä kuvattu pomo, on astunut sen ulkopuolelle, tai ainakin pidättelee itseään tarpeeksi suuren välimatkan päässä, mikä masseilla häneltä onnistuu. Hän osallistuu näkymättömänä kätenä koko prosessiin, kuin ampumavälikohtausta tai sotaa säätelevä paperitoukka, kaukana kyyhöttävä koneen käyttäjä, Ozin velho, joka itse on laittanut kaiken alulle, mutta on tuhansien mailien päässä koko kriisistä. Hän saa siitä toki voittonsa, eikä hänelle tapahdu mitään. Kukaan tuskin huomaa, että hän veteli naruista.
Anarkistien iskut ruhtinaita vastaan ovat yhtä harmittomia ruhtinaalle kuin Nietzschen läpsäisyt moraalia vastaan itse hyveelle oli. Se ei ole suurin syy, miksei Sandra päädy Laukaus tehtaalla– tai Herra R:n kujan juoksu -elokuvien henkilöiden tavoin amok-ratkaisuun, eli tapa pomoaan ja sitten itseään. Tämä ei käy edes hänen mielessään, sillä hän tuntee sen täysin hyödyttämänä ratkaisuna, tai oikeammin: tuskin tuntee sitä ratkaisuna. Miksi sitten hän koittaa nitistää vain itseltään hengen? Niin kuin sanoin, se tuskin on valinta, vaan pelkän tahdon herpaantumista, teko joka on tehty toivossa. Lopulta muuri väistyy, kun sitä päin kävelee, saarelaisuudesta huolimatta. Sen taakse tulee toinen, yhä suurempi muuri. On varmaa, että Sandra ei jää paikoilleen, vaan lähtee nyt entistä voitokkaampana kävelemään sitä kohti. Sillä onhan hän jo kokenut sen, mihin toivo johtaa.
[1] Oletan, että auto oli Mersu, vaikka en voinut tarkistaa asiaa mistään, sillä en ole vielä onnistunut näkemään tätä elokuvaa uudestaan, eikä kukaan ollut maninnut löytämissäni kritiikeissä automerkkiä. Mutta todennäköisesti se on Mersu, sillä pahat ajavat Mersuilla ja hyvät Volgilla, Anglioilla ja Ladoilla.
[2] Kuten tiedetään, Albert Camus kirjoitti, että itsemurha on ainoa todella vakava filosofinen ongelma, eikä edes suuri pessimisti Schopenhauer ollut sen kannalla, vaikka tahtoikin olemattomuuteen. Filosofia on tästä lähin kuollut.