Pohjoismaiden vanhin lyhytelokuvafestivaali ei juuri esittelyjä kaipaa. Tänä vuonna 44. kerran järjestetyt Tampereen elokuvajuhlat tarjosivat monipuolisen ohjelmiston, jonka rungon muodostivat kotimaisten ja ulkomaisten elokuvien kilpasarjat, sekä eri teemojen ympärille rakennetut ohjelmakokonaisuudet. Artikkelin pääpaino on kotimaisissa dokumenteissa, ulkomaista fiktiota kuitenkaan kokonaan unohtamatta. Kaikki ohessa käsitellyt elokuvat esitettiin osana kilpasarjoja.
An Extraordinary Person (2013)
Kanadalaisen näyttelijättären Monia Chokrin (Kangastuksia) esikoisohjaus An Extraordinary Person on sangen lupaava taidonnäyte lyhytelokuvan saralla, ja se nappasikin kansainvälisen kilpailun parhaan fiktion palkinnon. Elokuva alkaa päähenkilön, 30-vuotiaan Sarahin (Magalie Lépine Blondeau), herätessä vieraasta sängystä muistamatta mitään edellisestä illasta. Hän hiippailee tyhjän talon keittiöön soittamaan kyytiä kaverilta ja pian tämän jälkeen paikalle saapuu talon emäntä, joka alkaa tivata edellisillan juhlista ja Sarahille selviää, että hän on todennäköisesti viettänyt yön sängyssä lukiopojan kanssa. Päivä ei ainakaan parane kun hätiin saapuva ystävätär päättääkin raahata hänet puoliväkisin tuttavapiirin kokoontumiseen, polttareihin, ja krapulainen Sarah päätyy polttamaan sillat takanaan.
Sosiaalisesti kömpelö, aitoudentavoittelussaan tinkimätön, Sarah on hahmona onnistunut. Vaikka hän ei itsekkään ole mikään enkeli, kuten elokuvan alusta voi päätellä, pitää hän kuitenkin itseään hiukan muita parempana, mikä johtaa polttareiden kärjistymisen konfliktiin, Sarahin laukoessa totuuksia muista osallistujista. Tämä on ihmissuhdekomediaa herkullisimmillaan, juuri sellaista johon katsoja reagoi naurunremakan lisäksi myötähäpeän tunteella, hahmojen pyristellessä avuttomina ylläpidettyjen kulissien kaatuessa. Elokuva osuvasti näyttää mitä tapahtuu kun jokseenkin pinnallisia ihmisiä ja heidän melko pinnallisia ihmissuhteita vastaan hyökätään toden teolla.
Ghost Train (2013)
Irlantilaisen Lee Croninin Ghost Train on kutkuttava pieni kauhupala veljeksistä, Michaelista (Owen McDonnell) ja Peteristä (Steve Wall), jotka palaavat vuosittain ränsistyneeseen huvipuistoon muistelemaan vuosikymmeniä aiemmin kyseisessä huvipuistossa kadonnutta ystäväänsä. Cronin hallitsee uhkaavan tunnelman luomisen, joka alkaa rakentua jo ensiminuuteilta lähtien, veljesten taittaessa matkaa autolla kohteeseensa. Tuntu siitä, että jokin väijyy päähenkilöitä, välittyy katsomoon hienosti. Ohjaaja on käyttänyt 17 minuutin keston tehokkaasti, onnistuen kuljettamaan tarinaa myös sujuvasti takaumien kautta, valottaen tuota aikoinaan tapahtunutta traagista retkeä.
Elokuvan siniharmaa ulkoasu, syksyinen huvipuistomiljöö, itse kummitusjuna ja säästeliäästi käytetyt digitaalitehosteet, joista vastasi Samuli Torssonen, toimivat myös. Aivan kaikki ainekset eivät kuitenkaan toimi yhtä mainiosti, esimerkiksi viittaukset Suomeen, josta elokuva sai Irlannin lisäksi rahoitusta, naurattavat melko vähän ja tuntuvat hieman päälleliimatuilta. Toki hymähdin kun alkoholisoitunut Peter sanoo epähuomiossa Michaelin suomalaista vaimoa ruotsalaiseksi, mutta toistolla ei tämä juttu parantunut. Pientä viilausta olisin kaivannut myös käsikirjoitukseen, ainakin lopetukseen, joka ei aivan ole muun elokuvan tasolla. Juuri lopetus tuntuu olevan monien kauhuelokuvien kompastuskivi, mutta onneksi Ghost Train kuitenkin selviää maaliin, ajoittaisesta horjahtelusta huolimatta.
Kuka välittää? (2014)
Mikko Piela tarkastelee vuosina 2011-2013 kuvatussa dokumentissaan ansiokkaasti asunnottomuutta ja kasvavia leipäjonoja Itä-Helsingissä, vastaten itse osittain elokuvan otsikossa esittämäänsä kysymykseen, tarjoamalla puheenvuoron niille, jotka työskentelevät näiden asioiden parissa. Haastatteluissa nousee keskeisesti esille kuinka yhteiskunnan turvaverkkojen varaan ja niiden ulkopuolelle putoaa entistä enemmän keskiluokasta ns. tavallisia ihmisiä, eivätkä kaikki suinkaan ole mitään juoppoja. Ruoka-avun toimintaperiaatteita valotetaan siten, että asiaan perehtymättömälle katsojalle tulee selväksi kuinka nöyryyttävää ihmisille alkuun on hakeutua sen piiriin.
Piela käsittelee aiheensa johdonmukaisesti, turhia kiihkoilematta, seuraten myös erään vanhemman herran edesottamuksia sosiaaliviraston päätösten armoilla. Pidin erityisesti siitä kuinka dokumentti ei turhaan alleviivaa kurjuutta jota se kuvaa, vaan tunnelmaa jopa kohotetaan eräässä kohtauksessa osuvalla musiikkivalinnalla, joka on Tauno Palon ja Ansa Ikosen SF-Paraatissa esittämä Näenhän valoisaan taivaan. Kenties kyseinen kappale kykenee edelleen valamaan joihinkin ihmisiin luottamusta, kuten se teki sota-aikanakin.
Olga (2013)
Suomensaamelainen Paul-Anders Simma, joka voitti kotimaisten elokuvien sarjan Tampereella vuonna 1992 esikoiselokuvallaan Let’s Dance, jatkaa valitsemallaan linjalla, saamelaisten elinolojen kuvaajana ja tallentajana. Tuoreimman dokumentin nimikkohenkilö Olga on orpokodissa kasvanut saamelaistyttö, joka on teini-ikäisestä lähtien hoitanut poromiesten mökkiä Kuolan niemimaalla Venäjällä. Elokuvan alussa Olga on viettänyt yksin 177 päivää ja ulkona on pakkasta 35 astetta.
Olot ovat ankarat, mutta Olga viihtyy yksin puuhissaan, kissa seuranaan. Olgan on edelleen osoitettava olevansa kova työntekijä, vaikka onkin ainoa nainen poromiesten joukossa. Simma kertoo Olgan tarinan kiireettömästi, kohdehenkilön haastatteluihin nojaten, kameran viipyillessä aika ajoin tundran komeissa maisemissa. Vaikka elämä onkin tundralla hiukan karua, niin näyttää se dokumentin perusteella olevan parempi ympäristö Olgalle kuin kaupunki, jossa alkoholismista kärsivät sukulaiset asuvat.
Hätäkutsu (2013)
Aitojen hätäkeskuspuhelujen pohjalta työstetty Hätäkutsu voitti kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten elokuvien sarjan. Ohjauksesta vastanneet Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen onnistuvat rakentamaan hätäpuhelutallenteiden, jotka jo itsessään ovat dramaattisia ja kiinnostavia, ympärille kerrassaan moitteettomasti toimivan elokuvan. Ulkoasultaan elokuva on lähempänä tieteiselokuvaa kuin perinteistä dokumenttia, sillä se esimerkiksi alkaa kuvilla maapallon ilmakehästä ja hätäkeskustyöntekijöiden rooleissa nähtävät ihmiset on kuvankäsittelyn avulla loihdittu eräänlaisiksi arkkityypeiksi.
Toteutus ei suinkaan etäännytä katsojaa, vaan päinvastoin imaisee mukaansa tapahtumien keskelle, joista piirtyy kuva ääninauhan perusteella. Hätäpuhelujen sisällöt ovat vaihtelevia ja monipuolisia: perheväkivallasta synnytykseen. Eniten tunteita pintaan nostattava on, lopputuloksen ollessa selvillä, Estonian ja lähistöllä olleiden alusten välillä käyty radioliikenne. Melkoisen kuumottelevia ovat myös otteet hätäpuhelusta, joka soitettiin Oriveden koululta ammuskelun ollessa käynnissä. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Se on muistutus hätäkeskustyön tärkeydestä ja vaativuudesta, mutta sen voi katsoa myös suurempana visiona ihmisistä yksin maailmankaikkeudessa.
Tuulensieppaajat (2014)
Dokumentin onnistuessa valottamaan maailmaa, jonka olemassaolosta katsojalla ei ole juuri ennakkotietoja, voi sitä pitää jo jollain tapaa onnistuneena. Kiinnostavakaan aihe ei kuitenkaan useimmiten kanna kunnolla, jos elokuvantekijällä ei ole kerronta hallussa. Iranilaissyntyisellä, nykyään Suomessa asuvalla, Amir Escandarilla on Tuulensieppaajien perusteella käsitys valitsemansa median mahdollisuuksista ja kyky myös käyttää niitä.
Dokumentin tavoitteena on enemmän näyttää sitä maailmaa, jossa sen päähenkilöt, köyhät brasilialaiset pixador-maalarit operoivat, kuin selittää sitä auki sanoin. Pixadorit ovat ryhmä nuoria miehiä, katutaiteilijoita, jotka kiipeävät São Paulon pilvenpiirtäjiin maalaamaan graffiteja, muistutuksena muulle yhteiskunnalle heidän olemassaolostaan. Miesten maine kantautuu maailmalle ja he jopa saavat kutsun Berliinin Biennaleen, jossa kaverukset eivät vastaa järjestäjien odotuksia, vaan näyttävät mistä heidän taiteessaan on kyse ja maalaavat taidettaan minne haluavat, mikä johtaa yhteenottoon järjestäjien kanssa ja paikalle kutsutaan poliisi.
Päällimmäisenä Tuulensieppaajista jää mieleen Peter Flinckenbergin (Betoniyö) hieno mustavalkokuvaus, joka sopii hienosti faveloista ponnistavien päähenkilöiden elämänmenon taltiointiin ja tavoittaa miljoonakaupungin sykkeen. Kamera on jopa saatu raahattua joillekin maalauskeikoille mukaan, sinne missä tapahtuu ja tekijöiden on täytynyt käyttää kekseliäisyyttään. Saavutuksesta voidaan tämän kohdalla puhua siltäkin osin, etteivät Escandar tai Flickenberg osanneet portugalia, vaan heillä oli kuvauksissa tulkki mukanaan. Tuulensieppaajat on esikoispitkäksi vakuuttavaa jälkeä, minkä tuomaristokin huomioi myöntämällä sille erikoispalkinnon.