Hyönteisten taistelutanner

Joonas Nykänen, lokakuu 2026, nro 3

Tässä jutussa käyn läpi Claude Nuridsanyn ja Marie Pérennoun teoksen Mikrokosmos – ruohikon kansan (Microcosmos: Le peuple de l’herbe, 1996) herättämiä tunteita ja tuntemuksia. Luin vastikään uudelleen läpi Leena Krohnin tuotantoa ja siihen liittyvät tutkimusta: mainittakoon erikseen Pirjo Lyytikäinen ja Juha Raipola, joiden tekstit ovat inspiroineet tätä kirjoitustani. Tekstin kirjoittaminen ja Nuridsany ja Pérennoun elokuva saivat minut myös palaamaan Jean-Henri Fabren (1823–1915) hyönteiskirjan pariin, jota olen arvostanut siitä asti kun luin sen ahdistuneena teininä ensimmäisen kerran. Se oli yksi niistä kirjoista, jotka lievittivät ahdistustani, ja toimi pakopaikkana silloin niin kylmältä tuntuvalta maailmalta.

Elokuva alkaa taivaasta. Bruno Coulaisin musiikki värjää salaperäistä tunnelmaa. Lapsen laulu yhdistyy uhkaavien koskettimien sointuihin. Kamera vajoaa ruohon sekaan, musiikki viilletään auki kuin kurkku. Melodia vaihtuu äkkiä öttiäismaailman omaan sinfoniaan, hyönteisistä lähteviin ääniin, joita säestävät sammakoiden kurnutus ja lintujen laulu. Sirinä, suhina, vingunta, mylvintä, ininä.

Elokuvan taivaalta laskeutuvan, pilvien tasoilta alas leijailevan alkukohtauksen voi nähdä, jos haluaa, viittaukseksi Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton (Triumph des Willens, 1935) alkukuviin, joissa Hitler laskeutuu maantasolle yksityiskoneellaan kuin joku antiikin jumala. Nuridsanyn ja Pérennoun kamera laskeutuu linnunsulan lailla leijaillen mutta menee maanpintaa syvemmälle, aina ruohon sekaan. Führerin sijaan kuvaan ilmestyy kortta pitkin kipuava heinäsirkka. Sen jälkeen maata pitkin vipeltää jokin hämähäkki ja koppakuoriainen möyrii menojaan. Kummitussirkka mölöttää päivää paistellen omassa näkymättömässä piilossaan naamioituneena ruohonkorrenväriseksi. Mittarimadot, perhosentoukat, yökiitäjät ja monenmoiset öttiäiskansaneläjät ja hyönteislajin edustajat pääsevät valkokankaalle.

Pääosaa näyttelee se ihmeellinen kauneus, joka hyönteismaailman pieniin edustajiin sisältyy, näiden olioiden ihmisten silmiin kummallisiltakin vaikuttavat tavat, maapallon eliöiden olemassaolon monenkirjava väri. Muurahainen, joka juo vesipisarasta; vesipisara, joka imeytyy kasvin lehden sisään; lintujen laulun synnyttämä sinfonia, jota ohjaa rauhallisen aamupäivän kuulas koreus, kun aamukaste pilkottelee miljoonina timantteina seitinohuen sumun valtaaman laakson yllä. Tässä laaksossa, joka silmiin voi näyttää kaukaa yhdeltä vihreältä pisteeltä, elää kokonainen lajien valtakunta, johon Nuridsanyn ja Marie Pérennoun ohjaavat eleet Thierry Machadon kameran silmän suuntaavat. Mitä kaikkea voikaan löytyä laaksosta, joka avautuu metsikön harjalla?

Kamera tallentaa hyönteisten ihmeellisiä tapoja, silmäilee hyönteisiä touhuissaan, tutkii mittarimatoa, joka liikuskelee puunoksaa pitkin taittaen kuminauhamaisen selkänsä. Nopeutetut kuvat näyttävät, kuinka nuppu puhkeaa kukkaan. Nämä erikoiset jumalattaret, jotka imitoivat alkuvoimaansa, aurinkoa, houkutellakseen pölyttäjiä luokseen, lainaavat värinsä hehkun auringonvalon säteiden kauneudesta. Mehiläisten lajit suuntaavat lentonsa kohti värikkäitä kukkia ja maalauksen kellertävä perhonen imee sisäänsä hunajanlämmintä mettä. Lupiineiden emiöt avautuvat, niiden sisään sukeltaa innokkaita herhiläisiä.

Kukka, joka näyttää hehkunsa anteliaana, voi olla myös ansa. Jotkut kasvit sieppaavat niiden sisään eksyneen tuoksuista kiimaisen herhiläisen, ja olentoparka joutuu loukkuun, josta ei elävänä selviä. Ylipäätään Nuridsanyn ja Marie Pérennoun elokuva ei näytä selittävän meille mitään, koska siitä puuttuu melkein kokonaan tavanomaisia luontodokumentteja kuormittava kertojanääni. Se rytmittää taidokkaasti ötököiden touhut omaan vinkuvaan, rummuttavaan, jopa kitisevään musiikkiinsa. Leikikäs tunnelma saattaa hetkessä vaihtua pahaenteiseksi.

Piikikäs kasvi kerää kirvoja, joita leppäkerttu, tuo tulipunaiseen kuoreensa suojautunut kovakuoriainen, ahnehtii sisäänsä. Olemassaolon taistelu näyttäytyy mikrotasolla armottomimmillaan, ja ahne muurahainen työntää leppäkertun sivuun korren yltä vain ruvetakseen itse ronkkimaan kirvojen mehua. Näemme rakkauskohtauksen oopperalaulun aarian säestämänä, kun parittelevat, kiimaiset etanat tutkivat kumpareisten kehojensa vakoja ja tuntosarvia. Sen jälkeen ahne toukka syö oman munansa, josta on maailmaan tullut. 

Kaksi heinäsirkkaa kohtaa ruohokansan maantiellä, heinänlehdellä, jääden möllöttämään suurin silmin toisiaan: mitähän tuokin mahtaa minusta tuumia? Sillä aikaa hämähäkki on saanut napattua saaliinsa: hänen kutomiinsa verkkoihin on lentänyt pahaa-aavistamaton öttiäinen, jonka kahdeksanjalkainen on saanut siepattua raajoihinsa. Vikkelästi hämähäkki kutoo elävän saaliinsa seittikennoon tulevaa ruokailua varten. Tämä ötökkämaailman poroporvari ja julma moraalinvartija onnistuu pitkäjänteisesti odottelemalla ja öisin rakentamalla seittiään sieppaamaan yhden väärän liikkeen tehneen anarkistiötökän.

Olemassaolon alituinen liike ohjaa tätä kaikkea. Niin maailmamme pienimmät hyönteiset kuin avaruuden suurimmat kappaleet ovat vangittuina aika-avaruuteen, joka hajoaa tyhjyyteen ja jäätyy olemattomaksi, ellei maailmankaikkeuden laajeneminen lakkaa ja maailmankaikkeus ala jälleen supistua, jolloin se supistuisi muurahaisen munaa hyvin paljon pienemmäksi, atomiakin pienemmäksi pisteeksi.

Hyönteisten maailmassa pätee julma elossapysymiskilpailun laki, joka pohjautuu darvinistien mielestä luonnon valintaan. Tämä laki on kehittänyt puolustuskeinoja olioille samassa suhteessa missä toisille hyökkäystaitoja. Aika ja luonto ovat kehittäneet lajeja miljardeja vuosia tähän evoluutionpisteeseen, näin monimutkaisiin ja hienovaraisiin, uskomattomiinkin rakennelmiin. Mutta kuinka sattumanvaraista onkaan tuon vaativan, pitkäjänteisen työn, jonka aika tekee tilassa olevalle materialle, olemassaolon jatkuvuus? Yksi vihainen ele voi sekunnissa pyyhkiä kahdeksan miljardin vuoden rakkauden tuotoksen olemattomiin, yksi isku voi horjuttaa miljoonien vuosien tunnollisen aherruksen tuloksen.

Oletteko koskaan miettineet, kuinka monta toukkaa, etanaa, kotiloa, kirppua ja matoa liiskautuu kuoliaaksi, kun lenkkeilijät tekevät kierroksensa? On hämmentävää, kuinka sattumanvaraiselta elämä vaikuttaa: Yhdessä hujauksessa aika itse on puhaltanut elämää tämän galaksin laitamille, yhdessä hujauksessa aika pyyhkii sen olemattomiin. Ellei 66 miljoonaa vuotta sitten asteroidi, joka oli halkaisijaltaan noin 10–15 kilometriä, olisi syöksynyt Jukatanin niemimaalle, jättimäiset dinosaurukset hallitsisivat yhä maailmaa. Silloin eräät myyränkokoiset tai niitäkin pienemmät nisäkkäät eivät olisi ikinä päässeet kehittymään hominideiksi ja sitten ihmisiksi, joiden suuret aivot saattavat – yhtä lailla kuin dinosauruksien suuri koko – koitua niiden elämänkaarelle sukupuuttoon vieväksi kohtaloksi.

Entäpä sitten hyönteiset? Eikö sama olemassaolon voima, joka ajaa ihmisiä lisääntymään, hallitsemaan ja kalvamaan loppuun luonnon, muiden lajien elinmahdollisuudet ja siten lopulta itsensä, vaikuta hyönteisiinkin? Eivätkö hyönteiset itsessään, kuten kaikki muukin olemassaoleva, pyri ainoastaan jatkamaan lajinsa säilyvyyttä, olemassaoloaan ajassa, jonka lakeihin olemme kahlittuja ja joista emme tiedä – tai ikinä voikaan tietää – mitään? Missä vaiheessa olio alkoi monistaa itseään ja milloin syntyi lajin olemassaolon jatkuvuuden kannalta oleellinen tarve lisääntyä? Platon kuvitteli, että ihminen oli alkujaan pallomainen olento, joka halkaistiin kahtia ja jonka osat siitä lähtien ovat pyrkineet löytämään toisensa. Siitä olisi myös rakkaus syntynyt, pyrkimyksestä löytää toinen puoli pallosta.

Kun tarkastelemme hyönteismaailmaa, näemme olemassaolon eteen käydyn alituisen sodan paljaimmillaan: hyönteiset, toisin kuin useimmat sivistyneistä ihmisistä, eivät ole väkivallassaan kovin hienovaraisia. Heillä ei ole lakia, ei moraalisääntöjä, ei kriitikoita. He eivät sievistele, eivät piilota veitsiä selkiensä taakse. He hyökkäävät suoraan kiinni armoa tuntematta: iskevät piikkinsä, hampaansa siihen, mihin pystyvät. Rukoilijasirkkanaaras tappaa ja syö heti parittelun jälkeen rukoilijasirkkauroksen. Joskus rukoilijasirkkanaaras alkaa ahmia rukoilijasirkkaurosta tuntikausia kestävän parittelun ollessa kesken, kun uros on yhä tämän päällä. Joukolla kekomuurahaiset repivät palasiksi toisen kekomuurahaisen, joka sattuu vain kuulumaan väärään kuningatarkuntaan.

On – sivumennen sanoen – hämmentävää, miten lehmän lantaläjä, tuo liukumiinaksi nimitetty ulostekasa, saattaa olla kokonainen ekosysteemi. Aika kuitenkin rakensi makrotasolla tälle Tellukselle muutamista raaka-aineista ja suotuisista olosuhteista elämää, oman ekosysteeminsä, joka pysyy kasassa niin pitkään, kunnes tasapaino järkkyy. Nyt on nähty, että ihminen järkyttää omalla käytöksellään tätä tasapainoa. Maapalloa uhkaa kuudes massasukupuutto. Sama, mikä tapahtuu isommissa elosysteemeissä, tapahtuu myös lehmän paskassa. Aurinko kuivattaa läjän kiveä kovemmaksi, ja yhdyskunnat kuolevat. Suvaitsevaisuutta ei pidä unohtaa: Meille häijyltä haiseva kasa voi olla toisille enemmän kuin koti, syntymäpaikka, hyönteisten yhteiskunta. Toiset rakentavat kotinsa betonista, toiset paskasta.

Ekosysteemissä jokaisella on paikkansa. Kun ruumis kuolee ja haudataan, pullahtavat mullan ja hiekan läpi erinäiset öttiäiset. Raatokuoriaiset paksuine panssareineen, rapisevine jalkoineen, ihrakuoriaiset ja moninaiset sittiäiset saapuvat hautajaisvieraiksi ahertamaan työssä, jolle omistavat elämänsä: järsimään ruumista, puhdistamaan sitä tämän maallisen taipaleemme lihaisista ryysyistä. Vipeltäen erilaiset hyönteiset tutkivat, kaivavat ja tonkivat mädäntymisen aloittanutta, pehmenevää ruumista, jonka hajoavat kudokset erittävät kalmanlöyhkää.

Hyönteistutkija Fabre suoritti hyönteisille julmia kokeita, joiden tunnontarkka kirjaaminen pistää pohtimaan, ettemme mekin – ihmiset – olisi jonkin korkeamman olennon julma, sadistinen koe? Eiväthän hyönteisetkään tiedä, mikä sattui vastaan, kun innokas lapsi nappaa jonkun niistä käsiinsä ja repii siivet ja raajat yksitellen ennen kuin päättää puhkoa olentoparan silmät nuppineulalla ja syöttää kituvan torson jollekin ahnaalle ja raakalaismaisesti toimivalle heinäsirkalle?

Entä mitä on tuon alati kiihtyvällä nopeudella laajenevan maailmankaikkeuden mittakaavassa jonkin Linnunradan laitamilla rakettia nopeammin pyörivän pienenpienen planeetan, jossa muutama iso lätäkkö sattuu heittelemään lämpötiloja, päälle ajan saatossa syntynyt elämä? Muualta ei ole löydetty elollista elämää, vaikka sitä on yritetty löytää, mutta onko oman planeettammekaan elämää tutkittu vielä tarpeeksi? Tiedetäänkö esimerkiksi, onko elämä tällä planeetalla täysin sattumanvaraista? Ja jos se ei sitä olisi, ohjailisiko tahtipuikoissa kenties jokin suuri ja hämmentävä sadisti? Ingmar Bergman kuvitteli taivaaseen suuren hämähäkin, mutta Nuridsanyn ja Marie Pérennoun hämähäkit asustavat ruohokansan omaa universumia, joka voi löytyä jokaisen puutarhasta.

Siellä selviytymistaistelu on julmaa sotapeliä, jossa eivät vain pienimmät tule suurimpien riistämiksi vaan myös toisinaan suuremmat tulevat hulluiksi pienimpien kiusasta. On totta, että pelkkä kärpänen voi saattaa elefantin hulluksi yhtä lailla kuin elefantti voi vahingossa liiskata yhdellä ei edes kovin harkitulla eleellä yli tuhat kotiloa. Kun juuri väärällä hetkellä ahne paarma hyökkää pankkiirin korvaan ja surisuttaa menemään, voi koko osakepörssi kaatua ja liikemiehet hyppäävät jälleen ilman laskuvarjoa pilvenpiirtäjistä. Kaikki on hyvin pienestä kiinni. Tiettyyn hetkeen, tiettyyn paikkaan syntynyt kärpänen – pelkkä kärpänen, voisi sanoa! – voi muuttaa historiankirjoituksen kulun.

Mikä tätä kaikkea liikettä liikuttaa? Ja on syytä kysyä, miksi? Jos kaikki tulee kuitenkin palamaan poroksi, häviämään maanpinnalta, kun auringon kuumuus kiehuttaa planeetan meret poriseviksi kattiloiksi, luonto riistetään loppuun ja metsät palavat tuhkaksi, maa autioituu, olemassaolo häviää ja elämä kuolee maapallolta joka tapauksessa, eikö olisi ollut paljon parempi, jos mitään ei olisi alkuunkaan ollut?

Miksi tämä sirkus?

Claude Nuridsany ja Marie Pérennoun taidonnäyte ei edes yritä antaa vastauksia. Se vain näyttää luonnon omat liikkeet, touhuavat muurahaiset ja kennoissaan liikehtivät ahertaja-ampiaiset, tahdon ajamat hyönteiset, mikrokosmoksen maailman. Liikkeen, touhuamisen, kaiken tämän täysin turhan ja perin ikävän elehtimisen.

Ja se tekee sen tavattoman taitavalla tyylillä.

Microcosmos: Le peuple de l’herbe, 1996. Ranska, Sveitsi, Italia, Iso-Britannia. 80 min. 1.66:1.

Tuot. Christophe Barratier, Yvette Mallet, Jacques Perrin, Ohj. Claude Nuridsany, Marie Pérennou, Käsikirj. Claude Nuridsany, Marie Pérennou, Kuv. Thierry Machado, Leik. Florence Ricard, Marie-Josèphe Yoyotte, Säv. Bruno Coulais, Pääos. Jacques Perrin