Joonas Nykänen, heinäkuu 2026, nro 2

”Kirjoitan, olen siis heikko. Olisi parempi lähteä maailmalle kirveen kanssa heilumaan”

– Elmer Diktonius

Astellessani kohti näen jo kauempaa kuinka pubiteltan perimmäisen pöydän ääressä istuva mies avaa tupakka-askin, pistää savukkeen huulilleen ja antaa sille tulta. Savu nousee patsaana taivaalle. Yritän keksiä, millä tavalla voisin suorittaa tervehdykseni. Kun en keksi mitään, sanon: ”Kun ihminen on elossa, kuuluisuus on luonteenheikkoutta; kun ihminen on kuollut, sillä ei tee mitään.” Hetken hiljaisuuden jälkeen savuverhon alta kuuluu ääni: ”Tuo vaatii hieman avaamista.” Aki Kaurismäki vetää keuhkot täyteen savua ja päästää savun valumaan sieraimistaan kuin vallattoman höyhenpeiton. Istun alas ja nauhoitan kaiken korvillani.

Kunnon elokuva on Aki Kaurismäelle sellainen – ja tämä on se, miten olen itse asian ymmärtänyt – jonka parissa sydämeltään sivistynyt tavallinen työläinen voi jalostaa itseään työpäivän päätteeksi: moraalinen tarina, jossa todella on tapahtumia ja henkilöitä ja jossa elää rinnan sekä huumori että sydämensurut; siinä on yksinäisyyttä ja – kaiken latteudenkin uhalla – jonkinlaista toivoa, silloinkin kun ollaan sen tuolla puolen.

Tuoreimmassa elokuvassaan Kuolleet lehdet (2023) Kaurismäki on varioinut Varjoja paratiisissa (1986) tähän päivään. Helsinkiläinen maailma on sudittu kaurismäkeläisittäin ajassaan kiinni olevaan ajattomaan mise-en-scèneen. Henkilöhahmot Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) on asetettu rinnakkaistodellisuuteen, jossa internetkahvilat tai puhelimet ovat kyllä osa yhteiskuntaa, mutta ihmisten peruselementit eivät ole kadonneet mihinkään.

Ihmiset tekevät yhä töitä ja rakastuvat, kokevat yksinäisyyttä ja turhautuvatkin. Tässäkin maailmassa soi välillä musiikki. Puhelimet ovat vanhoja Nokioita ehkä enemmän siksi, ettei henkilöillä ole varaa uusimpiin älyttömyyksiin, tai sitten he eivät vain halua osallistua konsumerismin julmaan, maailmaa tuhoavaan logiikkaan: osta aina uusi… Vaikka Ansalta ei löydy tietokonetta, löytyy häneltä radio. Tosin siitä puskee koko ajan musiikin sijaan mielenterveyden viimeisiä rippeitä jäytävää Ukrainan sodan uutisointia.

Vaikka tässä maailmassa eivät siis välkykään älylaitteiden sähkövalot saati kuulu klubihelvettien moderni jyske vaan pikemminkin Maustetyttöjen nostalgiaan kurottavat angstiset soundit, Kaurismäen uusi työ on dokumentaatiota Helsingistä vuodelta 2023 yhtä paljon kuin joku Calamari Union oli dokumentaatiota Helsingistä vuonna 1985.

Näemme järsityn Hakaniemen, jota kaivinkoneet syövät kuin haaskalinnut auringon teurastamaa raatoa. Näemme Pasilan uudelleen rakennetun, miljoonasilmäisen Moolokin kidan: valtavan valintamarketin, jonka tarkoitus on ylläpitää vapauden illuusiota. Alituinen, päättymätön työmaa, joka Helsinki oli jo Risto Jarvan elokuvassa Onnenpeli (1965), näyttäytyy yhä Kuolleissa lehdissä. Se on rähmäinen rämemaiden rannalle kuolleena lojuva Leviathan-hirviö. Kaikki on muuttunut ja silti ei mikään: ihminen jatkaa uurastamista. Jos kärpäseltä nyppii siivet, se juoksee karkuun, sillä se tahtoo elää, kuten sadistinen biologianopettajani lukiossani sanoi. Niin toimii kaikki elossa oleva: kävelee vaikka tulen läpi vain pysyäkseen olemassa. Jatkuakseen. Vain harva haluaa kuolla.

Kaurismäen katse ja sympatiat kohdistuvat ihmisiin, jotka toimivat tämän koneiston alimmilla kerroksilla: Aivan pohjalla he eivät elä. He pyrkivät sinnittelemään ja tekemään työtä. Sen vastakohdaksi työttömyys on usein Kaurismäen töissä huonoja työpaikkoja astetta onnettomampi tila. Tuntuu kuin vasta asema työpaikalla antaisi aseman olemassaolossa, ainakin yhteisön piiristä, niin ettei välttämättä kyseenalaisteta sitä, miksi tuohon yhteisön piiriin – sanotaan sitä vaikka yritykseksi nimeltä yhteiskunta – pitäisi ylipäänsä kuulua. 

Antti Nylén on huomioinut tämän oivallisesti Esseissään (Bokeh, 2023), joissa hän vertaa kulttuuriamme valintamyymälään, jossa jokaisen on valittava naamiaisasu: "On oltava hippi, punkkari, hiphoppari, hevari, aktivisti, humanisti tai pelkkä nisti. Vaihtoehtoja on. En liioin käsitä, mitä traagista on 'työttömyydessä’. Miksi siitä kirjoitetaan huolestuneita uutisia ja reportaaseja totisiin aikakausilehtiin? Tämä sivumennen sanoen tekee Aki Kaurismäen elokuvasta Kauas pilvet karkaavat kauhtuneen silmissäni. Ihmiset, joiden olemassaolo ja minuus perustuvat siihen, onko heillä 'työpaikka', ovat minulle poliittiselta ja emotionaaliselta elämältään yhtä käsittämättömiä kuin nuijasodan osapuolet. Puhe on minulle tuntemattomasta menneisyydestä.”

Rehtien työläisten lisäksi Kuolleiden lehtien maailmassa häärii kaikenlaisia liikemiehiä ja enemmän tai vähemmän pimeitä heppuja. Sellainen on Martti Suosalon esittämä kapakkapomo Raunio, jonka nimi on kunnianosoitus Pentti Haanpään kirjalle Noitaympyrä (1931/1956), laupeuden laitapoluille sivunnut hämäräbisneksiä hoitava sävytön sälli, joka saa ansioidensa mukaan. Maailmaa jäytää epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus, tämä pistetään merkille: toisilla on liikaa, toisilla ei mitään. Satu Kyösola kirjoittaa artikkelissaan "Against All Odds" (Filmihullu 4/23):

”Tukkutorin liukuhihnalla kasaksi ruuhkautuvat rujot lihapaketit sekä hetkeä myöhemmin alennustorilla laputetut jättimäiset juustoraastepussit kertovat maailmaa jakavasta eriarvoisuudesta: toiset elävät yltäkylläisyydessä, toiset äärimmäisessä hädässä ja niukkuudessa.”

Yhdet kerjäävät vuodesta toiseen jääkylmässä räntäsäässä, toiset loikoilevat samaan aikaan helteessä Bahaman rannalle pystytetyssä Baabelin tornissa, löhöävät poreammeessa. Kuten seksuaalisuudessa, niin taloudessakin: toiset saavat kaiken, toisille ei jää mitään. Vain räntäsateen jää hakkaa kerjääjän kuppia samaan aikaan, kun ökymiljardööri lentää jumbojetillään asekaupasta asekauppaan.

Vaikka Kuolleiden lehtien henkilökaartiin mahtuu surrealistisesti käyttäytyviä absurdeja heppuja, elää Kaurismäen elokuvien henkilöissä silti mahdollisuus hyvyyteen ja rakkauteen. Jopa tässä vihan, kaunan ja sodan kyllästämässä maailmassa. Jos Henri Colpin Pitkän poissaolon (Une Aussi Longue Absence, 1961) innoittamassa Kaurismäen Miehessä vailla menneisyyttä (2002) Sakari Kuosmasen näyttelemä kiskurivartija Anttila ilmentää häijyluontoistakin käytöstä, Kuosmasen roolihahmo Kuolleissa lehdissä on aivan toista maata. Hänestä hohkaa tuota ihmisten tunteiden uhanalaisinta lajia hyötytavoittelun täyttämässä maailmankaikkeudessa: hän auttaa Holappaa lainatessaan tälle takkiaan kriittisellä hetkellä. Holappa nimittäin aikoo rientää rakkautensa luokse.

Sen sijaan Ansan työkaverit osoittavat solidaarisuutta, kun häntä ollaan absurdeista syistä – hän kun on "varastanut" pois heitetyn leivän – potkimassa työpaikalta pellolle. Riittää, kun muistelee Laitakaupungin valojen (2006) rikollispomoa Lindholmia (Ilkka Koivula) ja petollista naista Mirjaa (Maria Järvenhelmi), tai Tulitikkutehtaan tytön (1990) tylyä polkijapoikaa Aarnea (Vesa Vierikko), joka kutsuu siittämäänsä lapsenalkua toukaksi, niin huomaa, että kilttejä ihmisiä on Kuolleissa lehdissä aiempaan verrattuna enemmän.

Kaurismäki on kutsunut henkilöhahmojaan luusereiksi, ainakin elokuvan Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) kohdalla. Kenties sitä on omalla tavallaan myös Holappa, joka sanoo "ei", kun elämä huutaa "kyllä", ja mieluummin dokaa itseään hengiltä, kuin ottaa vastaan rakkauden lupaaman onnen mahdollisuuden. Kenties sitä ilmensi niin ikään Varjojen paratiisissa Nikander (Matti Pellonpää), joka mustasukkaisuuden puuskassa potkaisi liikkeen ikkunan rikki. Tai Laitakaupungin valojen Koistinen (Janne Hyytiäinen), joka alistui petetyksi kapinoimatta onnetonta kohtaloaan vastaan, vaikka siihen olisi ollut tilaisuus. Peter von Baghille elokuvaohjaaja tarkensi: ”He ovat rähjääntyneitä luusereita. Mutta luusereissa ei ole mitään pahaa. He vain eivät ole kiinnostuneita vallasta tai rahasta. He haluavat vähän rakkautta, ruokaa koirilleen ja hieman juotavaa.”

Toisinaan kuulee kysyttävän, miksi Kaurismäen henkilöhahmot ovat niin vähäpuheisia ja usein sanallisessa ilmaisussaan suorastaan lakonisia? He välttävät joutavanpäiväistä jaarittelua ja tyhjänpäiväistä sanahelinää, eivät ajaudu jonninjoutaviin keskusteluihin, eivät ryhdy kommunikoimaan. Kommunikoiminen merkitsee toisen tasolle alistumista ja siksi he kommunikoivat vähän, jos edes sitäkään: he haluavat pitää tasonsa. Sama pätee Kaurismäen elokuviinkin. Ne ovat kaikki tiiviitä ja niin helmiksi hiottuja, että niitä sopii verrata joihinkin ihmisiin, joista evoluutio on rakentanut taideteoksiaan. Ne ovat helmiä säröineen, joista loistaa valo. Verrataan niitä nyt sitten filosofien sijaan runoilijoihin: yhdet ilmaisevat vähin sanoin paljon, toiset eivät mitään, vaikka tuhlaavat sanoja mielin määrin. Nerot taasen sanovat enemmän kuin muut, eikä heidän tarvitse edes avata suutaan.

Sota on Kuolleissa lehdissä alituiseen läsnä: käymme jatkuvaa sotaa. Sitä ei nähdä. Se kuullaan. Radio oksentaa koko ajan uutisia Ukrainan sodasta. Antti Alanen kutsui tätä Claude Lanzmann -paradoksiksi. ”Miksi Shoah (1985)”, kirjoittaa Alanen, ”on väkevin holokaustielokuva? Koska julmuuksia ei nähdä, niistä vain kuullaan.” Sota tulee olohuoneisiimme, työpaikoillemme.

Elokuvan päähenkilö Ansa on kyllästynyt kuulemaan sodasta. Hän vaihtaa radiokanavaa. Sota katoaa mutta toki vain näennäisesti. Musiikki korvaa tykkitulenpaukkeen ja kidutuskammioista kuuluvan huudon, mutta niin kauan kuin sota ja kidutus ovat todellista joillekin ihmisille, ne ovat todellista myös meille. Emme ymmärrä tätä helposti silloin, kun seuraamme jotain katastrofia hieman etäämmältä: katsomme turvaetäisyydeltä palavaa ihmistä, jonka loimu lämmittää kehoamme. Silloin meitä ohjaa liian usein itsekäs tunne: se tapahtuu jollekulle toiselle... Mutta vastoinkäymiset alkavat kyllä koskettaa, kun ne sattuvat suoraan meille itsellemme.

Kun näin Kuolleet lehdet toisen kerran Helsingin Mannerheimintien valojaan punasoihtuina iltaan loihtivassa Bio Rexissä, havaitsin suomalaisessa, usein kainossa, perikohteliaassa ja sopuisassa yleisössä ensimmäistä kertaa elämäni aikana uuden reaktion, joka ei ole tullut vastaani yli kuudentuhannen elokuvanäytöksen aikana ennen tätä: Kuulin buuausta. Tämä tapahtui kohtauksen aikana, jossa myymälävartija (Mikko Mykkänen) – joka on tarkkaillut tiukasti Ansaa, ja sitten ilmiantanut tämän hävikkileivän varastamisesta – selittää syytään teolleen: ”Noudatin vain käskyjä.” Buuaus kohdistui vartijan selitykseen; hän yritti ulkoistaa toimintaansa jollekin ylemmälle.

Antti Selkokari muistuttaa, että kaupanvartijan läsnäoloon ja katseeseen on ladattu sisäänpäin kääntyvän Suomen umpimielinen epäluulo kaikkea muuta kuin käskyjen tinkimätöntä noudattamista kohtaan. (Kulttuuritoimitus, 15.9.2023) Todellisuudessa vastuuta omista valinnoistaan ja teoistaan ei voi ulkoistaa itsensä ulkopuolelle. Niitä ei voi ladata ”jumalan”, ”diktaattorin”, ”presidentin”, ”lääkärin”, ”pyhän kirjan”, ei kenenkään, tai minkään muun syyksi kuin itsensä. Ihminen on valintojensa summa, myös niiden valintojen, jotka hän jätti tekemättä. Sitä paitsi valinnoilla on aina seurauksensa, myös niillä valinnoilla, joita ei tehty.

Elokuvan teemasta: alkoholismista. Holappaan on helppo samaistua. Hänestä saa otteen: Samoin itse olen nauttinut ja kärsinyt alkoholista. Se ei ole pilannut elämääni, mutta on tuhonnut monet ihmiset ympäriltäni. Koko ikäni olen nähnyt väkijuomien lohduttomia seurauksia: Tuhoutuneita perheitä, murskaantuneita unelmia, latistuneita ihmiskohtaloita, tolkuttomuuteen vajoamista, kuolemaa pahempia kohtaloita, mutta niin ikään iloa, onnea. Olen kasvanut ja elänyt väkijuomien ympäröimänä. Jotkut ihmiset se on heittänyt köyden jatkeeksi, toiset taannuttanut äriseviksi ja rähiseviksi aavemaisiksi olennoiksi.

Alkoholi hävittää ahdistuksen. Se tekee ympäröivästä maailmasta, jos ei parempaa, niin siedettävämmän. Tietenkin se tekee sen vain hetkellisesti. Se saa tylsimykset näyttämään pyhimyksiltä ja helvetin asukkaat taivaasta pudonneilta enkeleiltä. Viina värjää taivaan ja saa tylsät ihmiset kauneuden outoon hehkuun. Humalan jumala saa sietämään kaikenlaista löpinää ja höpinää: Ihmisten epäluuloisia mulkaisuja, kauppakatujen miljoonia luovuttaneita alistettuja sieluja, heidän alituista kellomaista liikehdintäänsä. Se saa hyväksymään kaiken rajallisuuden helpommin. Sen, että ihminen käy kuin kello. Nyt se nakuttaa menemään, mutta huomenna se jo sojottaa pysähtyneenä. Kuka vaihtaisi pariston kelloon? Mutta elämä ei palaa.

Alkoholi pelastaa tältä kaikelta mutta vain näennäisesti ja silloinkin vain hetkeksi. Sitä ymmärtää, miksi Holappa juo. Maailma ottaa nuppiin, mutta alkoholista tulee hyvä olo ja asiat tuntuvat luistavan. Olosuhteet, joiden karuuteen ja sietämättömyyteen vastataan juomalla, tuolla itsetuhon alkuaskeleella, ja suhtautuminen niihin puolustusasennossa, tekevät alkoholistin. Tässä teidän maailmassanne en tahdo elää ja teidän seuraanne en voi sietää, niinpä sitten juon itseni pois. Olette tylsimysten lisäksi absoluuttisia pelkureita, joten tartun mieluummin pulloon. Tällainen jääräpää on suomalainen mies. Mieluummin kossupullonkaula ja haulikonpiiput suuhun tai köysi kaulaan kuin elämään mitään uutta. Holappa kiteyttää juomisen kehäpäätelmän tietämättä, mitä kehäpäätelmä tarkoittaa: ”Juon koska minua masentaa, minua masentaa koska juon.” Jos jotain pahaa tapahtuu, ihminen juo yrittääkseen unohtaa. Jos jotain hyvää tapahtuu, ihminen juo juhliakseen. Jos mitään ei tapahdu, hän juo saadaksesi jotain tapahtumaan. Tämä bukowskilainen prinsiippi näyttää jäytävän alkoholistin sielua kuin pelko itse.

Kaurismäen filmien kirjaviittaukset ovat yleensä aiheeseensa nähden täsmällisiä. Jos sanotaan vaikka Le Havressa (2011) sellaisena toimi Franz Kafkan novelli Lapsia maantiellä (1912), niin Kuolleissa lehdissä se on luonnollisesti Marko Tapion Arktinen hysteria (1967–68). Tapio tunnetusti hoiti itseään lääkkeillä, joista alkoholi oli hänelle kaikista turmiollisin; polttoaine joka piti liikkeellä samaan aikaan kun söi sisusta. 

Maailma, ennen muuta moderni ja globaali sellainen, on masentava paikka, nyt paljon enemmän kuin ikinä muulloin elinaikanani. Toisille se on yksi suuri kauppakeskus ja lentokenttä, toisille jatkuva sotatanner. Omat droonit hyökkäävät, ja lapsia pommitetaan harva se päivä. Jean Renoir ei voinut Suurella illuusiollaan (La Grande Illusion, 1937) estää toista maailmansotaa syttymästä, eikä Kuolleet lehdet pysäytä fuusiopommeja. Mutta tovin filmi toimii kuin keväinen, valoisa känni. Se värjää taivaan hetkeksi kirkkaammaksi, olipa se illuusiota tai ei. Ihmisetkin –  jotka näillä helsinkiläisillä jääkylmillä, stilettituulisilla kaduilla kulkevat vihaa välkkyvät ilmeet kasvoillaan kuin olisivat juuri nielaisseet jotain yhtä niljakasta kuin mädän osterin –  näyttävät hetken aikaa filmin jälkeen enemmän kedon kukkasilta kuin kuolleilta sieluilta. Elokuva on viinaa vailla krapulaa.

"Odotas, haluan kuulla, tuleeko aplodeja", perimmäisen pöydän ääressä istuva mies sanoo. Isosta teltasta, jossa elokuva on juuri näytetty, kuuluvat päättymättömät aplodit. Paikalla on nyt koira, ja paljon muita ihmisiä pörrää pöytien ääressä. "Anteeksi, että kysyn tätä, mutta kuuluuko tuo teidän porukkaan?" "Samaa porukkaa." Ihmisten paljous ärsyttää. Japanilainen nainen, joka ei ole koskaan aiemmin käynyt näin pohjoisessa, puhelee Aki Kaurismäen kanssa. He puhuvat japania. Otan heistä valokuvan. 

Puheemme kääntyy sitten Michel Houllebecq'sta Guy de Maupassant'n novelleihin ja sitten Pentti Linkolaan. "Linkolan ongelma on siinä, että hän oli liian humanisti", ohjaaja sanoo. Tämän jälkeen ohjaaja ei suostu puhumaan enää suomea. "Der einzige Unterschied zwischen Buster Keaton und Charles Chaplin besteht darin, dass Chaplin es mit Ton gemacht hat." "Ja", sanon. Sen jälkeen pysymme pitkään hiljaa. Viini ei tunnu loppuvan koskaan. "Nyt ne on loppu", hän sanoo, ja hänen edessään pöydällä lojuu kahdeksan tyhjää tupakka-askia. "Voin käydä hakemassa lisää", sanon. 

Kun lähden, aurinko on yhä taivaalla. Täytyy olla jo ilta. Näillä leveyspiireillä tähän aikaan vuodesta aurinko ei laske. Kävelen kohti kioskia, ja pilvet kertyvät auringon eteen. Alkaa tihuttaa. Sateenpisarat kasvoillani tuntuvat hyvältä. Aurinko, joka pistää kuin herhiläinen pilvirihmaston takaa, tuntuu hyvältä. Puhallan suustani savua. Sitä tupruaa ulos korvistanikin. Pilvirihmasto halkeaa, aurinko polttaa reikiä otsaani ja ihmiset ovat kännissä leppymättömästä valosta. Moottoripyörän ilmaa myrkyttävä peräputki huutaa: Kesä, kesä, kesä…