Jouni Heinonen, heinäkuu 2026, nro 2

Klubb Super 8 sai alkunsa vuonna 1997, kun Rickard Gramfors ja Tomas Seidevall kiersivät juhlissa esittämässä filmiprojektorilla outoja elokuvia. Toiminta laajeni juhlavisiiteistä elokuvakerhoihin. Elokuvakerhoista siirryttiin festivaaleihin. Mukaan tuli ajan myötä levitystoiminta, suoratoistopalvelu Cultpix ja samaa nimeä kantava podcast.

Cultpix-podcastia vetää Django Nudo ja Smut Peddler. Ne ovat pilanimiä. Ensimmäinen on napattu Brand of Shamen (1968) saksalaisesta leikkauksesta Django Nudo und die lüsternen Mädchen von Porno Hill ja toinen tarkoittaa vapaasti käännettynä törkykauppiasta. Törkykauppias on Rickard Gramfors, joka hoitaa julkisen edustamisen.

Klubb Super 8 aloitti levityksen VHS-aikakauden lopulla elokuvalla Rymdinvasion i Lappland (1958). Halvassa tieteiselokuvassa lumimiehen näköiset avaruusolennot hyökkäävät Ruotsin Lappiin. Ensimmäiset kopiot nauhoitettiin käytetyille pornokaseteille. Viimeisin julkaisu on Ruotsin elokuva-arkiston restauroimaa teräväpiirtokuvaa.

Käännekohta tapahtui heidän esittäessään elokuvaa Rakkauden kieli (1969). Elokuvan oikeuksien haltija otti heihin yhteyttä. Osapuolet sopivat tapaamisen ja oikeudet vaihtoivat omistajaansa. Eivätkä pelkästään oikeudet Rakkauden kieleen vaan kahteenkymmeneenviiteen ruotsalaiseen softcore-elokuvaan.

Suunta kulttielokuvista alkoi painottua syntisiin ruotsalaiselokuviin, joita paikallinen elokuvahistoriankirjoituskin tuntui häpeävän. Elokuvakerhoista festivaalinäytöksiin siirryttäessä he eivät tulleet ajatelleeksi, että nakufilmit voisivat kauhistuttaa suurempaa yleisöä. Tissit filmikatalogissa aiheuttivat jopa puhelun poliisille, ja ne piti tussata piiloon.

Christina Lindbergin tähdittämät elokuvat ovat myyntivaltti. Quentin Tarantinon Kill Bill (2003), joka mukaili Lindbergin kostajanaista Yksisilmäisessä (1973), palautti, tai oikeastaan nosti ensi kertaa, hänet uuteen arvoon ja loi underground-elokuvien supertähden. Klubb Super 8 on sittemmin kiertänyt Lindbergin kanssa maailmaa genre-elokuvafestivaaleilla.

Klubb Super 8 on levittänyt elokuvia fyysisesti kauemmin, mutta vasta viime vuosina on isketty uusi kansainvälisempi vaihde silmään. Aiemmin elokuvia julkaistiin vain ruotsinkielisinä ja DVD-levyllä. Uusi vaihe alkoi 2020 korona-ajan ajanvietteenä, kun DVD-levyjen myynti alkoi olla jyrkässä laskussa, eikä filmien kanssa voinut enää kiertää.

Oikeuksia elokuviin tarjottiin ensin Netflixille ja muille isoille alustoille, mutta heitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Muutama elokuva saatiin kaupaksi Mubille ja satunnaisia klippejä muiden palveluntarjoajien ohjelmiin. Lopulta he päättivät perustaa oman suoratoistopalvelunsa, Cultpixin.

Cultpix on tekijöilleen globaali online-elokuvakerho ja kulttielokuvaharrastuksen jatke, ei filminäytösten ja fyysisen median korvaaja. Onnistuneen aluevaltauksen myötä he alkoivat tuottaa elokuvistaan laadukkaita Blu-ray-julkaisuja, jotka DVD-levyjen sijaan kävivät hyvin kaupaksi. Levitysyhteistyö on alkanut nyt myös Suomessa, Kulttileffakaupan kanssa.

Mallia on otettu muista boutique labeleista panostamalla graafiseen suunnitteluun, upeisiin slipcovereihin ja valtavaan määrään mielenkiintoisia ekstroja. Kasvava kiinnostus suoratoistopalveluun ja laatujulkaisuihin mahdollistavat koko ajan laajemmin uusien oikeuksien ostamisen, uusien löytöjen tekemisen ja elokuvien restauroinnin.

Klubb Super 8 on juuri nyt hyvässä paikassa osaamisalueensa kanssa. Fyysisen median kiinnostus elokuvaharrastajien keskuudessa elää renessanssia ja julkaisujen laatu on parempaa kuin koskaan. Yhdysvaltalaisilta ja brittiläisiltä levittäjiltä tilaaminen satuttaa lompakkoa, joten on ilahduttavaa saada kehiin pohjoismainen tekijä.

Tässä jutussa tullaan käsittelemään kaksi Rickard Gramforsin toimittamaa kirjaa, dokumenttia Christina Lindbergistä, eksploitaatiokultakauden varhaisiin ja myöhäisiin vaiheisiin kuuluvat elokuvat sekä kokoelma, joka sisältää ensi kertaa Japanin ulkopuolella julkaistut kuusi Nikkatsu Sweden Porunoa.

Eksploitaatioelokuvalla tarkoitetaan elokuvia, jotka on tehty mahdollisimman vähällä rahalla ansaitakseen mahdollisimman paljon. Markkinoinnissa käytetään shokkiarvoja ja kyseenalaisia myyntitapoja. Etenkin naisten vaatebudjetti on vähäinen. Myyntipuheissa muistetaan myös kertoa, kuinka monessa maassa elokuva on jo kielletty.

Tämän päivän elokuvateatterimonopolien maailmassa voi kuulostaa uskomattomalta, mutta näitä yön elokuvia näytettiin hetken aikaa Ruotsissa todella, todella paljon. Vuonna 1969 yli puolet ruotsalaisista levittäjistä olivat riippumattomia ja keskittyivät pelkkään ryönään. Lähes puolet kaikista esitettävistä elokuvista olivat vain viidentoista indie-levittäjän käsissä.

Ruotsalaisesta eksploitaatiosta pääsi syntymään käsite siitä huolimatta, että Ruotsissa oli pitkä historia elokuvasensuurin kanssa ja saastaa vastaan käytiin osoittamassa mieltä kaduilla. Koko maailman ensimmäinen kansallinen elokuvasensuuri syntyi juuri Ruotsissa vuonna 1911, kun sata vuotta kestänyt Statens Biofilmbyrå perustettiin.

Ruotsalainen sensuuri keskittyi kuitenkin kitkemään ensisijaisesti väkivaltaa. Ohjeena oli puuttua elokuviin, jotka edistävät rikollisuutta, petollisuutta tai vahingollisuutta. Vuoteen 1971 asti mukana oli myös harvemmin huomioitu pykälä: siveellisyyttä loukkaava. Sitä ei käytännössä noudatettu, sillä sen kumosi toinen ohje: taiteellisen arvon huomioiminen.

Leikkaukset kohdistuivat eniten spagettiwesterneihin, blaxploitaatioon ja toimintaelokuviin. Esimerkiksi Salòn (1975) sairaimmatkin perversiot pääsivät kaiken kansan nähtäväksi koko komeudessaan, sillä Pier Paolo Pasolini oli tunnettu kansainvälinen elokuvaohjaaja. Sensuurista eivät edes vastanneet elokuvatutkijat tai kriitikot, vaan psykologit ja kasvattajat.

Do You Believe in Swedish Sin? kokoaa ruotsalaisen eksploitaatioelokuvan julisteita vuosilta 1951–84 ja Filmer som går, Filmer som slår kansainvälisten eksploitaatioelokuvien julisteita ruotsalaisissa independent-elokuvateattereissa vuosina 1958–84. Kokoelmat ovat Klubb Super 8:n perustajan omista arkistoista, joita hän on kerännyt vuosikymmeniä.

Lähes kaikki kahvipöytäkirjojen julisteista ovat koko sivun kokoisia, laadukkaita skannauksia alkuperäisistä 70x100cm julisteista. Koska monet kuvatuista julisteista ovat käytössä olleita ja erittäin marginaalisesti levitettyjä, taitoksia näkyy monissa. Poikkeuksen kokoon tekevät tolppamalliset (32x70cm) julisteet, joita on käytetty pelkästään pienissä maalaiskylissä.

Molemmat kirjoista kokoavat katoavaa kansanperinnettä kattavasti ja kuvapainotteisesti. Ruotsalaiset elokuvat on rytmitetty teema kerrallaan tekijöiden, genrejen ja pioneerien mukaan. Sivuille mahtuvat myös Ingmar Bergman ja Jörn Donner, joskin laajalti kreditoituneisiin elokuvantekijöihin suhtaudutaan skenessä selvästi viileämmin.

Ruotsalaisia elokuvia käsittelevä kirja on näistä kahdesta kiinnostavampi. Teos käsittelee ilmiötä, joka huomioitiin aikanaan isosti myös kansainvälisesti ja jolla on ollut todellinen vaikutus genre-elokuvaan. Julisteet ovat voittopuolisesti Ruotsista, mutta mukana on esimerkkejä myös Italiasta, Japanista ja yksi Suomestakin (Rakkauden kieli). 

Ulkomaisten elokuvien esitykset länsinaapurimme kyläpahasissa ovat erittäin marginaalinen aihe, ja siitä saavat varmasti eniten irti ruotsalaiset itse. Tai ainakin ne hämärähemmot, jotka näytöksiä ovat itse todistaneet. Pääpaino on westernillä ja sotaelokuvilla. Lopun kolmannes koostuu saksalaisista nahkahousuista ja tanskalaisista alppihassutteluista.

Kielimuuria kirjoissa ei tarvitse pelätä. Ruotsalaisia elokuvia käsittelevä Do You Believe in Swedish Sin? on käsitelty ruotsin ohella englanniksi hyvin napakasti, teema teemalta. Ja kuvat käsittävät noin 90% sisällöstä. Filmer som går, Filmer som slår sen sijaan sisältää muutaman sivun pituisen englanninkielisen tiivistyksen kirjan lopussa.

Molemmat kirjoista on isoja, painavia ja kovakantisia. Ne tarjoavat selkeän esityksen aiheistaan mutta ovat lopulta tarkoitettuja kattavan historiikin sijaan laadukkaiksi kahvipöytäkirjoiksi. Luultavasti niistä löytyy kuitenkin kattavin läpileikkaus aiheeseen, mitä kirjan muodossa on saatavilla. Cultpixin podcast tarjoaa sitten täydennystä audiomuodossa.

Rickard Gramfors kiittää lopulta nimenomaan sensuuria, sillä juuri tämä elokuvakulttuurin vihollinen ja byrokratia ovat yhdessä tallentaneet jälkipolville ruotsalaisen eksploitaation historiaa parhaiten. Sama pätee yleisemminkin menneisiin aikoihin. Kyseenalaiset teot ovat jääneet lähes ainoaksi merkinnäksi monien elämästä historiantutkijoille.

Ymmärrettävästi kaikki seuraavaksi käsiteltävä törky ei ole edes jokaisen elokuvaharrastajan makuun, joten tässä vaiheessa on paikallaan pieni sisältövaroitus: Monet käsiteltävistä elokuvista sisältävät kyseenalaisia moraalikäsityksiä, seksuaalista väkivaltaa ja mitä nykyään kutsuttaisiin rakenteelliseksi naisvihaksi. Elokuvia tulee tarkastella aikansa tuotteina.

Ajat ovat muuttuneet myös toiseen suuntaan. 1970-luvun softcore ei ole kaukana nykyajan vähän ronskimmasta suoratoistopalveluelokuvasta. Otetaan vertailuun vaikka Amazon Primen alkuperäiselokuva Tirkistelijät (2021), joka jatkaa 1980–90-lukujen suoraan kasetille julkaistujen eroottisten trillereiden perinnettä suoraan suoratoistopalvelussa julkaistussa muodossa.

Tirkistelijöiden pääosassa on Sydney Sweeney, kenties tämän hetken tunnetuin näyttelijä, jolta ei osaa nimetä ensimmäistäkään roolia. Aikamme Jayne Mansfield. Tirkistelijöissä on alastomuutta, kuvateknisesti rajattuja ja blokattuja akteja, löyhää moraalia ja pahantahtoisuutta aivan kuten seuraavaksi käsiteltävissä elokuvissa.

Tämä juttu ei keskity yksinomaan tunnetuimpiin aihepiirin teoksiin eli Christina Lindberg -elokuviin tai ”valistusdokumentteihin”. Ne ovat saaneet huomiota ja julkaisuja ennenkin ja ovat oma aihekokonaisuutensa. Pääpaino on varjoon jääneillä kuriositeeteilla ja täysin tuntemattomilla elokuvilla. Edellä mainittujen olemassaolo on kuitenkin hyvä tiedostaa.

Opetuselokuvista tunnetuimpia ovat Rakkauden kieli -sarjan elokuvat. Monille nimi on tuttu myös siitä virheellisestä käsityksestä, että Martin Scorsesen Taksikuskissa (1976) Travis Bickle veisi naisen ensitreffeille yönäytökseen katsomaan juuri tätä. Todellisuudessa ääni ja kuva ovat kollaasi eri elokuvista ja näytöksen nimi pastissi: Swedish Marriage Manual.

Lindbergin elokuvista tunnetuimpia ovat Yksisilmäinen, Anita, Maid in Sweden, Exposed, Wide Open sekä japanissa kuvatut Sex & Fury ja The Kyoto Connection. Toistuvasti Lindberg heitetään viattomana tyttösenä uuteen paikkaan, jossa hänet turmellaan: maalta syntiseen kaupunkiin isosiskon tykö, vieraan vanhemman pariskunnan leikkikaluksi, tai vastaavaa.

Vinegar Syndrome julkaisi Yksisilmäisestä upean keräilypainoksen muutama vuosi sitten. Klubb Super 8:n budjettiversio kattaa käytännössä saman sisällön, ilman krumeluureja. Mainitsemisen arvoinen on myös Anitan (1973) ekstroista löytyvä ranskalainen leikkaus Les Impures, joka esittää tapahtumien kulun lineaarisesti, lisäkuvauksilla ja ranskaksi dubattuna.

Ruotsalaisen yleisradion (SVT) tuottama dokumentti on tasapainoinen, vilpittömän oloinen ja informatiivinen kuvaus Lindbergin elämästä ja urasta. Se on rohkea mutta ei mässäile. Dokumentti peilailee aikansa ilmiötä mutta ei johdattele tai väännä rautalangasta. Lindberg itse muistelee ja kaivelee arkistoistaan miestenlehtien kuvia ja lehtiartikkeleita. Ja niitä riittää.

Mukaan leikatut kohtaukset Lindbergin elokuvista on valittu niin hyvin, että aiheeseen perehtymätönkin saa totuudenmukaisen kuvan siitä, mistä on kyse. Alastomuutta ei kaihdeta ja Yksisilmäisen silmän puhkaisemisesta ei tingitä. Levyltä löytyy bonuksena hyvä kattaus pitkiä trailereita tähden elokuvista.

Dokumentin aikana nähdään keskeneräiseksi jääneen Cry for Revengen kuvauksia. Kyseessä olisi ollut Lindbergin paluu silmälappuisen rooliin. Aivan kuten Buster Keaton istutettiin vanhoilla päivillään tasapainoilemaan ikonista rooliaan uusiksi lyhärissä Buster kiskoilla (1965), Lindbergia kuvattiin jälleen silmälapussa sohimassa pyssyillä pahiksia.

Dokkari on saanut ensi-iltansa jo vuonna 2015, ja se on nähty Night Visionsissa, mutta vasta nyt se sai ensimmäisen fyysisen julkaisunsa, ja vielä pidennettynä versiona. Ekstroja piisaa. Kuvagalleriasta löytyvät kaikki dokkarissa nähdyt lehtileikkeet ja enemmänkin. Skannaukset ovat todella teräviä, eli mikä tärkeintä, miestenlehden artikkelit pystyy halutessaan lukemaan.

Mukaan on koostettu video Lindbergin uuden elämän jälkeisestä maailmankiertueesta fanitapahtumissa ja elokuvafestareilla. Night Visions on myös huomioitu, ja yleisökuvista on helppo bongailla tuttuja, jos niitä on paikalla ollut. Mukana on tunnelmapaloja ja lyhyitä kommentteja vierailijoilta, taviksien ohella esimerkiksi ranskalaisohjaaja Marc Carolta. 

Lyhyesti nähdään, kun Lindberg tapaa eräässä tapahtumassa Stellan Skarsgårdin ensi kertaa sitten heidän yhteisen elokuvansa Anitan (1972), joka oli Skarsgårdin ensimmäisiä elokuvarooleja. Hän on kertonut pitäneensä Lindbergia kuvausten aikoihin sellaisena supertähtenä, ettei uskaltanut lähestyä häntä kuvausten ulkopuolella.

Fanikunta tapahtumissa painottuu miesvaltaisesti. Yllättäen Lindbergiltä kysytäänkin, ottiko hän Yksisilmäisen roolin vastaan koettuaan käsikirjoituksen feministiseksi ja voimaannuttavaksi. Hörähdysten jälkeen öyhöstereotypioihin sopiva sinitukkainen lävistetty feministi saa myöhemmin kertoa pidemminkin siitä, mitä Lindberg monille naisille merkitsee.

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, mukana on täyspitkä VHS-rippi Lindbergin sienestyskasetista. Suoraan videolle kuvatussa Christinas svampskolassa (1993) Lindberg näyttää, kuinka tatteja kuuluu käsitellä. Näitä ties mistä mummonmökeistä löydettyjä kasetteja liikkuu edelleen Traderassa kovaan hintaan.

Arne Mattson oli kansantajuisempi versio Ingmar Bergmanista, jonka elokuvia hän inspiroi ja toisin päin. Mattsonin tunnetuimpia elokuvia ovat alastonkohtauksillaan kohauttanut Hän tanssi kesän (1951), Suomen talvisotaan sijoittuva Rakkauden leipä (1953) ja uudelleenfilmatisointi Victor Sjöströmin mykkäklassikosta Ajomies (1958).

Mattson siirtyi 1960-luvun koittaessa aina vain eksploitatiivisempaan suuntaan tutkien perversioita, psykologista draamaa ja kauhua. Osaa näistä elokuvista voi pitää proto-giallona. The Doll on hyvä esimerkki. Elokuva ei sisällä väkivaltaa mutta sitäkin enemmän kieroa toivottomuutta incel-kämpässä.

Yksinäinen yövartija on palannut kierrokseltaan petiinsä nukkumaan. Hän tuijottaa kattohuoneistossa seinässä olevaa läikkää, joka muistuttaa naisen sivuprofiilia. Seuraavalla kierroksellaan hän varastaa mannekiinin liikkeestä ja vie tämän mukanaan. Miehen mielikuvissa nukke herää henkiin, ja seuraavalla kerralla tälle on anastettava rannekoru.

Jos Alfred Hitchcockin Psyko (1960), Michael Powellin Peeping Tom (1960) ja Roman Polańskin Inho (1965) kuuluvat 1960-luvun synkän psykologisen elokuvan ykkössarjaan, The Doll on kakkosnyrkkiä. Vahvakontrastinen mustavalkokuva ja mielikuvitukselliset kuvakulmat korostavat tunnelmaa, kun vuokraemäntä, juoruämmät ja utelias pikkupoika haluavat tietää, mitä oven takana tapahtuu.

Elokuvissa aikuisten nukkeleikkejä on nähty kauan ennen nykyistä bottipartnerielokuvien buumia. Esimerkiksi Ernst Lubitschin Die Puppessa (1919) miehen on mentävä naimisiin saadakseen perinnön, minkä vuoksi hän ostaa nuken mennäkseen sen kanssa valeavioon, mutta nukke paljastuukin nukentekijän nukkea esittäväksi tyttäreksi. 

The Doll on valmistunut juuri sopivaan aikaan. Vapautuneisuus ja pidättyväisyys, roso ja tyylittely, ovat tasapainossa. Psykoa edeltävässä maailmassa elokuva olisi saattanut olla liiankin vakava ja varovainen. Muutamia vuosia myöhemmin tulvineet värit ja psykedeelinen muoti olisivat saattaneet tehdä elokuvasta turhan räikeän ja rohkean.

Levyn mahtavimpia ekstroja on The Ninja Missionin (1984) ja Neukku Ninjan (1989) ohjaajan, Mats Helgen, 40-minuuttinen esittely elokuvalle. Helge pysyy hädin tuskin aiheessa, kun karkaa kertomaan siitä, kuinka hänestä tuli maailman ensimmäinen videokasettien vuokraaja tai kuinka ilman Victor Sjöströmia ei olisi Ingmar Bergmania.

Konsensus Helgen, elokuvalle kommenttiraidan äänittänyt Joni Hyvösen ja Gramforsin kirjoissa on, että Arne Mattsson on kovempi jätkä kuin Bergman ja The Doll parempi elokuva kuin Fanny & Alexander (1982). Ja jos joku jotain Bergmanin elokuvaa kehuukin, muistetaan mainita, että se on sitten kuvaaja Sven Nykvistin ansiota!

The Dollin fyysinen julkaisu pitää sisällään myös toisen pitkän elokuvan. Siitä ei pidetä meteliä, eikä sille löydy käännettäviä kansia tai omaa infoboksiaan, ainoastaan maininta ekstrojen listassa. Elokuva on Ebon Lundin, jota ei ole julkaistu uudestaan sitten alkuperäisen ruotsalaisen televisioesityksensä.

1970-luvulla tehtiin paljon elokuvia, joissa oltiin työläisen puolella sortajia vastaan oravanpyörää halveksuen, individualismia ja kansalaistottelemattomuutta kunnioittaen. Ebon Lundin on monella tapaa vain yksi muiden joukossa ja vertautuu suomalaisiin aikalaiskuviin. Se on satoja rooleja näytelleen Per Oscarssonin kahdesta ohjauksesta toinen.

Nimihahmo herää uuteen päivään kuunnellen musiikkia ja kuvitellen olevansa orkesterin kapellimestari. Kuten monet duunarit, tänäkin aamuna töihin mennessään hän uhoaa haistattavansa työnantajalleen paskat ja lähtevänsä ovet paukkuen elämään elämäänsä. Toisin kuin moni, hän toteuttaa uhkauksensa. Kaikki muut haaveet sitten jäävätkin haaveeksi.

Ebon kuvittelee maailman ottavan hänet vastaan sankarina. Ravintolassa hän näkee sielunsa silmin, kuinka menee naimisiin ja elää elämänsä onnellisena loppuun kauniin tumman daamin kanssa, joka juuri sillä hetkellä astuu sisään ovesta. Ebonin individualistinen unelma onkin läpeensä narsistinen.

Hän ui sisään muiden järjestämään mielenosoitukseen ja fantasioi pitävänsä seuraavaksi suuria puheita huippukokouksissa. Toisessa marssissa miehet univormuissa saavat hänet näkemään itsensä komentamassa sotajoukkoja. Pian suuruudenhulluus alkaa kaikota, ja samalla päättäväisyydellä Ebon alkaa näennäisesti pitää yhteiskunnan pienimpien puolia.

Elokuva kestää vain 73 minuuttia, joten melko heppoinen runko kantaa kestonsa hyvin. Ontuvimmillaan teos on puolen välin tienoilla, kun asetelmaa ei nosteta seuraavalle tasolle ennen loppujaksoa. Monet kliseet loppuratkaisua myöten ehditään käydä läpi yksilön taistelussa systeemiä vastaan, mutta kyllä elokuvalla on antaa myös törkyä.

Rohkeimmillaan analogiaksi nostetaan vanhat kunnon pissa ja kakka. Onko yksilöllä oikeus kusta mihin huvittaa. Entä koiran paskoa? Mitä tapahtuu, jos jonkun mielestä yksilönvapauden piiriin kuuluu oikeus merkata reviiriään keskelle kaupunkia tai työpaikan yhteisiä tiloja? Miksi virkavalta, vihaiset tädit ja steissin kovanaamat suuttuvat siitä?

Koska kyseessä on vahvasti poliittisilla ja sosioekonomisilla teemoilla pelaava tarina, on paikallaan pohtia, onko elokuvan sanoma tai hahmo ideologisesti kallellaan johonkin suuntaan. Suomalaisissa aikalaiselokuvissa vasemmistolaisuus näkyi vahvana. Ebon Lundin julkaisuvuonna meillä nähtiin Laukaus tehtaalla ja Yhden miehen sota.

Hahmona Ebon Lundin vaikuttaa olevan vain yksinkertainen, ulkopuolinen reppana, joka kokee elämänsä toivottomana. Hän haluaisi jonkun muun elämän. Luultavasti hän ei ymmärrä politiikkaa tai miksi maailma toimii, kuten se toimii. Vaikka tietyt hyväntahtoiset teot esittävät hänet sympaattisena, vaakakuppi kallistuu itsekkyyteen.

Ebon Lundin ei esitä mitään arvoja positiivisessa valossa. Se on nihilistinen heijastus ajastaan. Tarina on toki luettavissa niin, että on parempi pysyä oravanpyörässä ja itkeä kuin haaveilla paremmasta. Elokuva ei kuitenkaan tunnu edes vihaiselta systeemiä kohtaan. Se vain seuraa ja ihmettelee etäältä sekä järjestelmää että vastakarvaan harovaa yksilöä.

Torgny Wickmanin elokuvat ovat Ruotsin kaikkien aikojen menestyneimpien joukossa. Siitä eivät ruotsalaiset elokuvahistorioitsijat liiemmin puhu. Tuotantoon kuuluvat Rakkauden kieli -elokuvat, Anita, lyhyt 3D-märkäunisimulaattori Drömsex i 3-D (1972) ja kesyhkö voodoo-nakuilu Fear Has 1000 Eyes.

Fear Has 1000 Eyes haarautuu moneksi, mutta se ei ihan vie maaliin mitään osa-alueistaan. Elokuva hipoo psykologisen paranoiatrillerin ja okkultismin maailmaa ja on kastaa varvasta folk horrorissakin. Lopulta se on vähän liian ammattimaista ja laadukasta elokuvaa eksploitaatioksi ja vähän liian ronskia taide-elokuvan klassikoksi.

Pohjimmiltaan kyse on noitavoimista. Maalaiskartanoon kokoontuneet ihmiset valmistavat ateriaa, juttelevat rajatiedosta, syövät ja juovat. Silloin tällöin miljöössä tapahtuu kummia. Pieneläimiä kuolee, ja ilmassa on outo tunnelma. Kestää ikuisuus päästä asiaan. Se ei olisi ongelma, jos dramaattiset efektit todella toimisivat.

Unohtumattomia kohtauksia 1970-luvun giallosta ja psykologisesta kauhusta tulee mieleen italialaisilta ja brittikauhun mestareilta: karmivaa musiikkia, kirkuvia värejä ja holtittomia pikazoomauksia. Fear Has 1000 Eyes vain esittelee tasaisin väliajoin kuolleita eläimiä, irtopäitä tai symbolista uhkaa sen kummemmin niitä dramatisoimatta: tässä ne nyt on.

Viimeistelemättömyyden lisäksi turhauttaa se, ettei elokuva oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Koristeellisissa sisätiloissa on hetkellisesti mukana tyylikkäitä goottielementtejä ja kynttilänvaloa. Juuri kun tietynlaista tunnelmaa on rakennettu, tuleekin oven taakse lapsia virpomaan noidiksi pukeutuneena. Pihalla pönöttää joku vanha Volvo.

Virpojien perusteella tapahtumat sijoittuvat siis oletettavasti pääsiäiseen. Maisemat ovat lumen peitossa pieniä pälviä lukuun ottamatta. Eräässä kohtauksessa hahmo on liukastua jäisellä pihalla, mikä tuskin on käsikirjoitettua. Pääsiäisen olisi toivonut olevan jotenkin isomminkin esillä. Onhan seuraavaksi käsittelyyn tulossa juhannusaiheinen elokuva ja halloween on kauhuelokuvien vakiokuvastoa. Pääsiäisnoidat sentään ovat vain ruotsalainen ja suomalainen erikoisuus mutta hyödyntämätön aihio folk horrorille.

Elokuva vain heittelee ajatuksia ympäriinsä. Käydään läpi yksi kohtaus: Nainen tuijottaa kissaa keittiössä. Kissa kuolee. Olohuoneessa keskustellaan Kanariansaarista ja kuinka turistimatkoilla näkee liikaa ruotsalaisia. Keittiössä ollut nainen tuo kissan ruhon olohuoneeseen näytille ja kertoo sen saaneen sähköiskun. Kaksi muuta henkilöä toteaa, ettei pidä käyttää oikosulun pelossa liettä ennen kuin joku on vilkaissut sitä. Sitten toinen olohuoneessa olleista naisista lähtee Volvollaan matkoihinsa. Ovella on pääsiäisnoitia, joille annetaan kolikko. Kaksi taloon jäänyttä naista keskustelee, mitä söisivät. Toinen lupaa tehdä bolognesea.

Eikö juuri puhuttu lieden käytöstä? Eikö ketään kiinnosta, että heidän rakas kissansa kuoli juuri? Ei. Millään ei ole mitään väliä. Ja vaikka kyseessä on kaunis ja näyttävä elokuva kautta linjan, ei katsojalla ole aavistustakaan, mistä loppujen lopuksi on kyse.

Jos tasapaino kohtausten välillä keikahtelee, sitä tekee myös ero ensimmäisen tunnin ja elokuvan viimeisen kolmanneksen välillä. Symboleja tihkuvan rakentelun jälkeen loppu onkin suoraviivaista okkultisminakuilua seinälopetuksella. Vaikka elokuva onnistuu paikoin yllättämään kekseliäisyydellään ja koomisillakin tehokeinoilla, se ei jätä paljoa käteen.

Moitteista huolimatta genre-elokuvan ystävä viihtyy Fear Has 1000 Eyesin parissa oikein hyvin alusta loppuun. Lavasteet, puvustus ja 1970-lukulaisuus kaikessa visuaalisuudessaan ovat todella miellyttävää katsottavaa. Estetiikka on suomalaisittain samastuttavaa, kelle mummoloista tai mökiltä, kelle omista muistoista tai retroilusta.

Come Blow the Horn! on sarjan ainoa kovaa pornoa sisältävä elokuva. 1970-luvulla hardcore-elokuvatkin olivat vielä tarinallisia, ”oikeita elokuvia”. Sitä havainnollistaa julkaisusta löytyvä siistitty Smut-Without-Smut-versio, joka kestää saksimisesta huolimatta pitkän elokuvan verran, 72 minuuttia (K-18 version kesto on 114 minuuttia).

Alkuperäisnimi Fäbodjäntan kääntyy hieman heikosti. Fäbod tarkoittaa ylängöillä sijaitsevaa kopillista karjan kesälaidunta. Nimi kääntyisi siis suunnilleen kesälaiduntytöksi. Karjaakin nähdään, mutta elokuvassa analogiaa sovelletaan osittain myös ihmisiin, jotka vapautuvat kokoontuessaan yhteen keskikesän riennoille.

Kesälaiduntyttö on Monika, kiimainen pikku pakana, joka uskoo vakaasti hänessä olevan saamelaisverta. Sillä hän selittää villiä luontoaan ja luo itselleen fantasian äidistä, josta hän ei tiedä todellisuudessa mitään. Monika on löytänyt viikinkien haudasta käyrätorven, jota soittamalla myös kaikki ympärillä tulevat vapautuneiksi ja tilapäisesti hulluiksi.

Nykyään nuorempi etelän väki ei ole enää altistunut samalla tavalla saamelaisia koskeviin stereotypioihin kuin vielä tovi sitten. Suomalaisissakin elokuvissa, kuten Valkoinen Peura (1952), Noita palaa elämään (1952) ja Sensuela (1973) saamelaiset erotisoitiin, eksotisoitiin ja heillä saattoi olla ties mitä poppakonsteja.

Vaikka saamelaisuus mainitaan heti elokuvan alussa, se ei esitä isompaa roolia. Se on vain heitetty sekaan korostamaan hahmon intohimoisuutta, aivan kuten selitettäisiin villiä luontoa viitaten romanivereen. Pääosissa ovat keskikesän juhla ja Taalainmaan kansanperinteet. Ja hieman pakanuus ja kristinusko.

Maalaisidylliin on saapunut kaksi lähetyssaarnaajaa. Toinen koettaa pitää ristikaulakorustaan kiinni, kun Monika puhaltaa torveen. Toinen rukoilee joen äärellä voimia vastustaakseen kiusausta, mutta Monikan vetovoima on liian suuri. Tai saamelaisuuden voima. Tai viikinkien. Kuka tietää.

Vaikka Monika on pääosassa, hän ei käy läpi käytännössä minkäänlaista hahmonkehitystä. Voi kuulostaa kummalliselta puhua hahmonkehityksestä tämän kaltaisen elokuvan kohdalla, mutta sitä tapahtuu kaikille muille kuin hänelle. Ympärillä olevien maailma ei ole entisensä Monikan jälkeen. Lopussa vihjaillaan, että ensi kesänä uudestaan. 

Osa elokuvasta tapahtuu päiväsaikaan ja osa yöttömänä yönä. Valoisaa on koko ajan, mutta yön sävyt pukevat kuvauspaikkoja uusiksi. Kaukaisille kansoille nämä voivat olla hyvinkin maagisia kuvia. Jos restauraatio olisi saatu markkinoille Ari Asterin Midsommarin (2019) hypen imussa, leikatulla versiolla olisi voinut olla kansainvälisesti enemmänkin kiinnostusta.

Come Blow the Horn! on Ruotsin menestynein pornoelokuva. Kuten protestit Rakkauden kieltä kohtaan aikoinaan, tämänkin menestystä edesauttoi skandaali. Mainosmateriaaleja koristivat Taalainmaan kansanperinne hevosfiguureineen ja asusteineen, joten ensi-iltaan saapui yläluokkaista kulttuuriväkeä kansallisvaatteisiin tälläytyneenä. Shokkinäytös pääsi uutisiin.

Alkuperäisen kierroksen ja videojulkaisun jälkeen elokuva elää nyt kolmatta nousukauttaan. Blu-ray-levyn kanssa yhteisjulkaisuna tuotettiin teatterinäytelmä, modernisoitu feministinen versio. Näytelmä oli menestys, ja sen myötä elokuvan fyysinen julkaisu on myynyt hyvin. Nopeimmalle sadalle tilaajalle riitti mukaan kesäisiä postikortteja kuvauspaikoilta.

Elokuva on restauroitu ainoasta säilyneestä filmikopiosta. Se on pääosin erinomaisessa kunnossa ja vain muutamissa kohdissa näkyy lyhyesti pystyraitoja tai hyppäyksiä kuvassa. Ekstroina on siistityn version lisäksi alkuperäinen englanninkielinen synopsis, joka on aika raskasta luettavaa televisioruudulta. Ihme kyllä myös kulissien takaisia valokuvia löytyy.

Suurimpaa osaa elokuvan näyttelijöistä ei ole tavoitettu, eikä kaikkien oikeita nimiä onnistuttu selvittämään. Klubb Super 8 on saanut yhteyden muutamiin todennäköisesti oikeisiin henkilöihin, mutta he kieltävät esiintyneensä elokuvassa. Erään elokuvassa näytelleen miehen kotona päästään käymään lyhyessä videopätkässä.

Leikkauksista siistitympi pysyy elokuvana paremmin kasassa. Alastomuutta ei ole poistettu tai sumennettu, vain lähikuvat ovat poissa. Ikävä kyllä lyhennöstä ei ole mahdollista kuunnella kommenttiraidalla, joka on paikoin melkein elokuvaa mielenkiintoisempi. Dialogi elokuvassa on muutenkin sen verran banaalia, ettei juuri haittaa jos se jää taustalle.

Sitten päästään todellisen löydön äärelle. Tämä on varmaan ruotsalaisen eksploitaation Tutankhamunin hauta, kadonneen median pelastamista, Ruotsin ja Japanin historian laajamittaisin yhteistyöprojekti elokuvien parissa, jotain, mistä ei ole ollut ennen mitään digitaalista jalanjälkeä: kuusi elokuvaa pohjoismaisen pellavapään eksotisointia.

Länsimaissa puhutaan paljon ei-valkoihoisten eksotisoinnista, mutta tietenkin sama toimii molempiin suuntiin. Japanissa ruotsalainen blondi oli aggressiivisen epäinhimillistämisen kohde 1970-luvun taitteessa. Jo elokuvien nimissä blondeihin viitataan eläiminä ja petoina. Ja elokuvia markkinoitiin mondo-henkeen todellisena kuvana näistä pohjolan paholaisista.

Ruotsalaiselokuvia oli näytetty Japanissa aktiivisesti. Hän tanssi kesän, Kesä Monikan kanssa (1953),  I, a Woman (1965) muodostivat jo varhain maasta vapaamielistä kuvaa. Tunnetusti Christina Lindberg kutsuttiin Japaniin tekemään elokuvia ilmiön huippuvuosina. Sen sijaan tämä toiseen suuntaan tapahtunut kulttuurivaihto on jäänyt toistaiseksi tuntemattomaksi.

Japanilaiset elokuvantekijät laittoivat vuonna 1971 kahteen ruotsalaislehteen ilmoituksen: ”Etsitään nuoria näyttelijöitä vakavaan elokuvatuotantoon”. Samanaikaisesti rekrytointia käytiin tiettävästi tekemässä Tukholman näyttelijäkouluilla. Rooleihin päätyi tuntemattomia kasvoja, jotka esiintyivät totuttuun tapaan salanimillä. Suurimman osan taustoista ei tiedetä mitään.

Tarkoituksena oli laajentaa sarjaa vieläkin pidemmäksi, mutta elokuvat eivät menestyneet odotetulla tavalla. Sen lisäksi sukset menivät ristiin ruotsalaisten assistenttien kanssa tuotannon loppusuoralla. Työryhmää oli autettu löytämään paikallisia maskeeraajia, äänittäjiä, statisteja, majoitusta ja yön iloja. Työryhmä palasi kuitenkin Japaniin maksamatta palkkioita. 

Elokuvat pyörivät Japanissa aikansa, minkä jälkeen niitä ei ole näytetty edes siellä. Pieniä pätkiä on perimätiedon mukaan vilahtanut japanilaisissa VHS- ja BetaMax-julkaisuissa joskus 1980-luvulla, mutta kokonaisuudessaan tämä julkaisu on ensimmäinen kerta yli 50 vuoteen ja ennen kaikkea ensimmäinen kerta Japanin ulkopuolella, kun elokuvat on nähty laajemmassa levityksessä.

Ennen internetiä isotkin Hollywood-tähdet esiintyivät japanilaisissa mainoksissa, joita ei voinut nähdä missään muualla. Keikkoja ei tarvinnut puntaroida mainettaan ajatellen, ja palkkiot olivat hyviä. Näissä elokuvissa on kyse hieman samankaltaisesta ilmiöstä, joskin tähtien sijasta käytettiin taviksia ja palkkiot olivat maltillista tonnin luokkaa.

Sarjan elokuvissa näyttelijät suostuivat rooleihin juuri siksi, että elokuvat tulivat levitykseen vain toisella puolella maailmaa, eikä niitä sopimuksen nojalla saanut ottaa näytettäväksi ruotsalaisissa elokuvateattereissa. Televisiossa ei voinut siihen aikaan kuvitella näitä koskaan näytettävän, eikä internetiä tai fyysistä mediaa ole voitu ajatellakaan.

Siitä voi olla montaa mieltä, onko elokuvien tuominen Ruotsin markkinoille lakiteknisen porsaanreiän kautta edelleenkään moraalista. Kyse on marginaalisesta julkaisusta, jota ei moni hanki ja vielä harvempi katsoo. Yhtä todennäköisesti serkku 1970-luvulla on voinut käydä Japanissa katsomassa elokuvan kuin joku nyt bongaisi mummonsa levyltä.

Näitä elokuvia ei kuvattu studioissa vaan aamuöisin Tukholman keskustan kadunkulmilla, lähiöissä, puistoissa, yksityisasunnoissa, liikkeissä ja yökerhoissa. Näyttelijöillä on omat vaatteet päällään (tai lattialla) ja huoneiden sisustus on upeaa katsottavaa. Täten elokuvat tarjoavat poikkeuksellisen autenttista ajankuvaa.

Yhteistä kieltä kameran edessä ja takana on tuskin ollut. Suurin osa elokuvista on pakkodubattu japaniksi, joissain tapauksissa mahdollisesti reaaliajassa. Alkuperäiset repliikit on lausuttu englanninkielisen käsikirjoituksen mukaan tai ruotsiksi. Myös sensurointia on jossain tapauksessa tehty optisesti sormella jälkituotannon sijaan.

Elokuvat ovat ostettavissa erikseen tai boksissa. Boksissa on kolmen seinämän pituinen kuva naisesta rottinkikalusteella. Selkämyksessä ei ole tekstiä vaan reittä ja rottinkia. Elokuvien onkin tarkoitus olla esillä hyllyssä toisin päin, sillä kuusi erillistä selkämystä muodostavat oman kuvansa. ”Aivan kuin Aku Ankan taskukirjoissa”, asia esitellään myyntisivuilla.

Elokuvista neljä ensimmäistä kuvattiin samalla reissulla vuonna 1971 ja viimeiset kaksi toisella kuvausmatkalla vuonna 1973. Neljä ensimmäistä ovat hieman yli tunnin mittaisia ja itseääntoistavia. Blonde Animal on matkapäiväkirja parinvaihtajien maailmaan, jossa nähdään Tukholman nähtävyyksiä päiväsaikaan ja jazz-klubeja öisin. Ei muuta mainittavaa.

Toinen elokuvista, joka ei tarkempaa perkaamista tarvitse on Forest of Beastly Desire. Se on inspiroitunut Hubert Giraudin hitistä Mamy Blue (1970) ja siinä etsitään Mamya ympäri kyliä. Siinä se. Ainoa näkemisen arvoinen kohtaus on klubilla, kun Amon Düül II:n Soap Shop Rock (1970) soi lähes kokonaisuudessaan ja nuoriso tanssii houreisesti mukana.

Koska elokuvien nimiä ei ole koskaan ennen käännetty, niistä liikkuu tällä hetkellä lukuisia eri nimiä eri paikoissa. Käytän nimistä versiota, joka lukee julkaisujen kannessa, kääntökansien englanninkielisellä puolella, silläkin uhalla, että niiden tietoja on vaikeampi löytää joltain alustoilta. Seuraavaksi tarkastelussa vielä neljä muuta kokoelman elokuvaa.

Ensimmäisen Nikkatsu-elokuvan alkutekstijaksossa nähdään kauniisti työmaarakenteiden väliin sommiteltuja japanilaisia kirjaimia. Ja raiskaus. Moottoripyöräjätkät käyvät käsiksi avuttoman Annikan kimppuun. Paljastuu, että kohtaus olikin kirjasta, jota lukee kiltti pikku Nicole omassa sängyssään. Kirja on hänen vanhemman sukulaismiehensä kirjoittama.

Tapahtumia seurataan kahdessa tasossa: Mitä Annika edellä, sitä Nicole perässä. Suurimman osan elokuvasta yhtään miestä ei nähdä. Nicole tyttöystävineen pärjäävät oikein hyvin keskenään. Tämän elokuvan jälkeen myös Japanin sisällä tuotetuissa Nikkatsu Roman Porunoissa tyttöjen välisistä tarinoista tuli ilmiö. Sattumaako?

Suunta muuttuu, kun Nicole lähtee etsimään kirjan lopusta puuttuvia sivuja sukulaiseltaan. Hänet hypnotisoidaan ja seuraa kokeellinen finaalijakso, jossa vartaloille heijastetaan pikimustaa taustaa vasten kaitafilmiä toisesta aktista. Kautta linjan elokuva on kauniisti kuvattu ja taiteellinen kunnianhimo vain kasvaa loppua kohti.

Japanin vaaleanpunaisen esiripun takaiset pink filmit ovat muodostuneet naisten ja feministien suosimiksi alagenreiksi voimakkaiden naishahmojen vuoksi. Vaikka näissä Nikkatsun elokuvissa on paljon positiivista progressiivisuutta – sitähän näissä alunperinkin juuri ihaillaan ja ihmetellään – on mukana myös puhdasta pahantahtoisuutta.

Kehyskertomus on linjassaan satojen ja tuhansien vuosien ajan kirjoitetun eroottisen kirjallisuuden kanssa. Kirjasta ei puutu sivuja sattumalta, ne on kirjoitettu Nicolea varten. Annika sen sijaan päättää omasta tarinastaan. Hän etsii prätkäjätkät käsiinsä ja odotetun rape-and-revengen sijasta palkitsee heidät siitä, mitä ovat hänessä herättäneet!

Toisin kuin monissa myöhemmistä elokuvista, tässä ei nähdä pitkiä tanssikohtauksia nuorten yökerhoissa. Kokeellinen, psykedeelinen loppujakso korvaa sen. Musiikkia kyllä kuullaan: mahtavan funkahtavia jazz lounge -versioita The Beatlesin, Black Sabbathin ja Led Zeppelinin musiikista. Lupiahan näiden musiikkien käyttöön ei varmasti ole ollut.

Kaikki alkaa, kun nainen kaapataan poikaystävänsä nenän edestä kartanoon, jossa hän Tukholma-syndroomassaan innostuukin siellä järjestettävistä eliitin orgioista. Poikaystävä tulee hätiin mutta epäonnistuu säälittävän epäsankarillisessa yrityksessään. Loppuun on liitetty vielä pikainen kaahausjakso ja kolari.

Mahtipontinen englanninkielinen käännös lupaa suurempia kuin lunastaa. Ainoa aidosti mielenkiintoinen asia elokuvassa on naamiaiset, joissa naiset tanssivat alasti maskit ylä- ja alapäässään psykedeelisen rockin pauhatessa. Pukuherrat tutkivat yksilöitä tarkkaavaisesti, aivan kuin naisilla ei muka olisi sensuuria kiertävät kankaiset kukkarot pelipaikoillaan.

Elokuvan suurin ongelma on, että se on toisesta päästä hieman kesy ja toisesta vähän liian pahantahtoinen. Se ei ole kenellekään. Tavalliseksi elokuvaksi moraalittomuus ja kritiikin puute tekevät siitä katselukelvottoman ja paheksuttavan. Ekspoitaatioksi siinä ei ole mitään erityisen mässäilevää. Ihan tyylikäs, mitäänsanomaton elokuva.

Väitetysti elokuvaa ohjasi tosiasiallisesti sen miespääroolin esittäjä. Tapahtumat ja teot myötäilevät siis lähinnä hänen omia mielitekojaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen kohtauksensa olisivat erityisen rajuja. Päinvastoin, elokuva on sarjan kesyimpiä ja hillityimpiä. 

Elokuvan trailerista näkee parhaat palat. Julkaisulle voi silti sopia toinen kohderyhmä. 1970-luvun nostalgiaa fiilistelevät retroilijat saattaisivat innostua bonuksena löytyvästä Housewife-lyhäristä. Se on sulaa 70-luvun naistenlehti-estetiikkaa infovideona, jossa pääosaa esittää yksi Agony of the Shadow Beastin naispääosan esittäjistä.

Tukholman kadut vilahtavat vain elokuvan alussa. Kolme vankikarkuria ryöstää aseliikkeen ja etsii pakopaikkaa syrjäisestä kartanosta. Siirrytään sulavasti televisiolähetykseen, joka pyörii kartanossa taustalla, kun asukkailla on tärkeämpää tekemistä kuin seurata uutisia. Rikolliset odottavat alistavansa perheen tahtoonsa, mutta kuinkas käykään.

Elokuva lähentelee kevyen psykologisen trillerin rajapyykkiä, mutta vastavuoroisesti se kalpenee muille sarjan julkaisuille visuaalisuudessa. Kartanomiljöö on valju ja hahmot unohdettavia. Kohtauksista muutama onnistuu olemaan shokeeraava tai vähintään vaivaantuneen naurahduksen arvoinen.

Mukana on miesten välistä herkkyyttä ja suoraan Japanista importattuja kikkoja bondagen muodossa. Lopussa poliisi ammutaan, ja jostain syystä sen seurauksena hänen takanaan oleva Polis-kupla syttyy ilmiliekkeihin. Logiikka sikseen, auton räjäyttäminen lienee kalleimpia erikoistehosteita koko sarjassa.

Kartanobakkanaalit ei yllä ihan Salòn tai Suuren pamauksen (1973) irvokkaisiin mittasuhteisiin, mutta yritystä on. Moraalia on tuskin käsikirjoittaessa puntaroitu. Tekojen ja seurausten välinen suhde on arpapeliä. Tai ehkä sanoma onkin salaviisas ja käsittelee juuri sitä, kuinka tosielämässä ei voi ennustaa, kuka lopulta selviää pahoista teoistaan ja kuka ei.

Toisin kuin muissa sarjan elokuvissa, osa kohtauksista on sumennettuja. Nähtävästi sitä ei olla tehty jälkituotannossa vaan optisesti laittamalla sormi tai jokin muu objekti linssin eteen. Usein este on staattisesti kuvassa koko otoksen ajan. Otoksissa, joissa sormi välillä poistuu ruudulta, molemmilta puolilta sumennusta on leikattu freimejä pois.

Japanissa sensuurilla on ollut suuri merkitys vielä kieroutuneemmalle kerronnalle. Genitaaleja ei yksinkertaisesti saa näyttää, minkä vuoksi lonkeroporno on syntynyt. Lonkerohirviöiden lonkeroita ei tarvitse sumentaa. House of the Beastissa tämä perinne ja sääntöjen kiertäminen näkyy siinä, että eräässä kohtauksessa penetroidaan kiväärillä.

Sarjan viimeinen on konseptuaalisesti kunnianhimoisin koko kuuden koplasta. Tämä näkyy hyvässä ja pahassa. Keinotekoisesti venytetyt juuri ja juuri pitkän elokuvan mittaan yltävät teokset vailla juonta tai henkilöhahmoja menevät omalla painollaan, mutta kun juonta, kohtauksia ja henkilöhahmoja on yrittämällä yritetty rakentaa, kokonaisuudelta alkaa vaatia enemmän.

Kaikki alkaa Tanskasta. Kööpenhaminassa pelataan jääkiekko-ottelu, jonka jälkeen eräs pelaajista saa ihailijaltaan kortin. He viettävät yön, ja nainen katoaa. Miehelle kehittyy pakkomielle Evasta, jonka hän näkee myöhemmin tukholmalaisessa yökerhossa Joutsenlammen eroottisessa versiossa. Mies etsii naista läpi kaupungin ja talvisten tunturien.

Hitchcockin ja giallo-elokuvien ohella mukaillaan samana vuonna ilmestynyttä Kauhun kierrettä. Nicolas Roegin pakkomielteisen jäljityselokuvan klassikossa tyttärensä menettänyt isä metsästää lastaan Venetsiassa. Kuten Kauhun kierteessä, myös Evalla on huomiovärikoodattu punainen takki. Siitä hän repii paloja, joita Hannuna ja Kerttuna seurata.

Etenemisen intervallimainen rakenne päättää melkein jokaisen kohtauksen pulmapelimäiseen umpikujaan. Juuri, kun mies on tavoittamassa Evan, tielle tulee mitä milloinkin. Puita on kaadettu eteen, sokean miehen keppi estää pääsyn rappukäytävään, pahat pojat mukiloivat tai miehen sormet rullataan auton ikkunan väliin.

Eräässä kohtauksessa pakkomielle purkautuu, kun mies päätyy kanalaan, saa höyhenistä mielleyhtymän Evasta joutsenasussa ja ottaa kanalan tädin väkisin. Ja perijapanilaiseen tapaan täti tykkää. Tämä on toistuva teema kaikissa näissä japanilaisissa käsikirjoituksissa. Harvoin siitä myöskään joudutaan vastuuseen.

Vakavasti otettavaksi psykologiseksi trilleriksi elokuva on harmillisen kyvytön vastaamaan yhteenkään kysymykseen. Miksi miehelle kehittyy pakkomielle? Miksi Eva käyttäytyy kuin käyttäytyy? Miksi tapahtumien pitäisi kiinnostaa katsojaa? Juoni turvautuu vain siihen, että katsoja tietää miltä tuntuu olla pakkomielteinen tai pakkomielteen kohde.

Lähes sataminuuttisella elokuvalla toivoisi olevan enemmän lihaa luiden ympärillä. Hyvistä ideoista se ei jää kiinni, eikä merkityksetöntä haahuiluakaan nähdä. Tunteiden välitys vain jää puolitiehen, ja näyttelijäsuoritukset ovat heikkoja. Jos edes miehen ja Evan ensikohtaaminen olisi maaginen, kaikki sen jälkeen olisi perustellumpaa. 

Moitteistaankin huolimatta teos on näkemisen arvoinen jos marginaalisen elokuvan historia kiinnostaa. Potentiaalia olisi jopa remakelle. Sarjan kaksi viimeistä elokuvaa ovat kokoelman vahvimpia ja tarinallisesti suositeltavimpia, jos harkitsee yksittäisten elokuvien ostamista. Jos haluaa vain aivotonta tauhkaa, kannattaa valita joku neljästä ensimmäisestä.

Vaikka moni elokuvista on saanut jutussa kovaakin kritiikkiä, moitteet on otettava hipulla suolaa. Nämä ovat roskaelokuvia, ja se kuuluu asiaan. Voisin kuvitella katsovani minkä tahansa elokuvista joskus uudestaan ja uskon kohdeyleisön jakavan tämän tunteen. Oikeista elokuvista pitäville voi lämmöllä suositella The Dollia ja Christina Lindberg -dokumenttia.

Toivottavasti erikoiset löydöt, laadukas kuva ja ekstrat pidetään jatkossakin prioriteettina. Joidenkin boutique labelien on nähty menevän kimaltelevan krääsän ja fomoa koettelevan numeroinnin suohon hyväksikäyttäen rajoitettujen painosten ansaa ja muita taktiikoita. Kukaties myyvät itse rajoitettuja boksejaan tuplahinnalla ebayssa pian julkaisun jälkeen.

Tahdon uskoa pohjoismaalaisen Klubb Super 8:n pitävän jalat maassa, vaikka juuri nyt nousukaudestaan nauttivatkin. Julkaisuista on alkanut tulla t-paita-komboja ja Fäbodjäntanin soundtrack on julkaistu vinyylinä. Seuraavasta julkaisusta on tulossa Blu-rayn lisäksi ajan henkeen myös VHS-versio. Kunhan pääasiasta ei lipsuta, kaikki bonus käy oikein hyvin.

Käsitellyt julkaisut:

• Agony of the Shadow Beast. Julkaistu 25.2.2026.
• Blonde Animal. Julkaistu 25.2.2026.
• Christina Lindberg – The Original Eyepatch Wearing Butt Kicking Movie Babe. Julkaistu 10.1.2026.
• Come Blow the Horn! Julkaistu 1.4.2026.
• Desire First Sex Experience. Julkaistu 25.1.2026.
• The Doll + Ebon Lundin. Julkaistu 1.12.2025.
• Drops of Honey. Julkaistu 17.12.2025.
• Fear Has 1000 Eyes. Julkaistu 13.3.2026. 
• Forest of Beastly Desire. Julkaistu 25.1.2026. 
• House of the Beast. Julkaistu 17.12.2025. 
• Nikkatsu Sweden Poruno Box. Julkaistu 25.2.2026. 

Lähteitä ja linkkejä:

• Cultpix Blog.
• Cultpix Radio.
• Gramfors, Rickard. Do You Believe in Swedish Sin?: Swedish Exploitation Film Posters 1951-1984. (Klubb Super 8, 2021)
• Gramfors, Rickard. Filmer som går! Filmer som slår! Affischer från små svenska filmdistributörer 1958-1984 (Klubb Super 8, 2024)