Jättömaa ja baseball

Mikko Lamberg, heinäkuu 2026, nro 2

Urheiluelokuva käsittelee harvoin urheilua. Tosiasiassa sporttifilmien ytimessä on itsensä voittaminen ja nousu tilanteen tasalle, yksilön ylistys rajatussa elämänpiirissä ja unelmien toteutuminen. Tässä mielessä urheiluelokuvat ovat keskenään vaihdannaisia oikeussalidraamojen ja taiteilijaelämäkertojen kanssa.

Kaikissa edellä mainituissa genreissä on sama lähtökohta: altavastaaja tekee kaikkensa saavuttaakseen jotain tarkoituksellista tehden elämänsä ja siten työnsä näkyväksi myös muille. Elokuvat katkeavat kliimaksin hetkellä. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista, oikeus toteutuu, rakkaus on ikuista, hyvä persekin varmaan on.

Poikkeuksia sapluunaan on, esimerkiksi Robert Wisen aliarvostettu The Set-Up (1949), ensimmäinen Rocky (1976) tai Martin Scorsesen Kuin raivo härkä (1980). Nyrkkeilyelokuvat yleensäkin ovat priimaa urheiluelokuvien joukossa, koska niissä välittyy myös tuska ja tappion äkillisyys. Niiden päähenkilöistä uskalletaan tehdä epätäydellisiä. Kuin raivossa härässä kerrotaan poikkeuksellisesti, mitä tapahtuu, kun voiton malja on kumottu viimeiseen pisaraan ja elämän on jatkuttava. Menestystä seuraava arki on rujo.

Silti näissäkin esimerkeissä on kyse voittamisesta ja halusta voittaa. Urheiluelokuva onkin ennen kaikkea amerikkalainen genre, show’ta ja esitys. Muissa maissa tuotettuja ikimuistoisia urheiluelokuvia ei tule helposti mieleen paneutuneemmallekaan leffaharrastajalle. Tulivaunut (1980) voitti Oscarin, mutta sen ulkopuolella elokuvakaanoniin on jäänyt vain harva. Ja amerikkalainen urheilujuhla on aina suurta, kaikessa on kyse olympiavoitosta tai maailmanmestaruudesta, ei piirikisoista tai kolmosdivarista.

Suuruuden logiikkaa noudattavat myös maapallon suosituimmat urheilutapahtumat ja niiden televisiointi, joissa on kyse yhtä paljon spektaakkeleista ja sivu-show’sta, olympialaisavajaisista ja poliittisesta valkopesusta, oheiskrääsästä ja… niin edelleen, siis yhtä paljon… tai jopa enemmän kuin itse urheilusta. Valoa, savua, hidastuksia, räjähtävää toimintaa!

Urheilu ei kuitenkaan ole pelkkää glooriaa, jossa ihastellaan täydellisiä atleetteja korruptoituneiden FIFA:n ja olympiakomitean järjestämissä bakkanaaleissa, joiden järjestämiseen on rahaa enää rikkaimmilla, koska jo keskirikkaat valtiot joutuisivat massatapahtumien seurauksena vakavaan talousvajeeseen.

Täällä meidän tavallisten ihmisten todellisuudessa urheilu elää joka tasolla; kotikatsomoissa, lasten harrastuksissa. Höntsäporukoissa raikaa pelaamisen ja juuri sopivasti tosissaan ottamisen riemu. Ilman vapaaehtoisia mitään urheilutapahtumia ei järjestettäisi. Urheilu on yhtä paljon paahdetun sipulin ja nakkisämpylän käryä kuin Ikaroksia liihottamassa siipineen liian läheltä aurinkoa. Suurin osa urheilijoista ei tule koskaan saavuttamaan sellaista menestystä, josta syntyy kysymyksiä pubitietovisoihin tai Trivial Pursuitiin. Penkkiurheilija mutustaa turvallisesti mikropurilaista kotisohvallaan, kun vuoden treenannut arjalainen patsas taittaa EM-kisoissa nilkkansa. Unelmat valuvat hukkaan kuin tiimalasin hiekka. Elämme mukana riemussa tyytyväisinä siitä, ettemme ole itse ahkeroimassa.

Siksi on virkistävää, että myös Eephusin (2024) kaltaisia elokuvia on olemassa. En ole koskaan tajunnut sitä näkökulmaa, että urheilussa on oltava kyse yksinomaan voittamisesta. Fanit kannattavat loppuun asti suosikkejaan menestyksen puutteesta huolimatta. Kannatuksen kohteen vaihtaminen silkan menestyksen pohjalta on rottamaista.

Eephus sijoittuu jonnekin päin Uutta-Englantia ja epämääräiseen ajankohtaan. Oletettavasti kyseessä on 80-luvun loppu tai 90-luku, mistä antavat viitteitä autot ja se, ettei kenelläkään ole älypuhelimia tai edes kännyköitä. Tosiasiassa teos pyrkii puolittaiseen ajattomuuteen. Tapahtumapaikka voisi olla yhtä hyvin 2000-luku tai nykyhetki. Henkilöiden pukeutumisessa tai kampauksissa ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi olla nykyäänkin kenen tahansa pikkukaupungin duunarin päällä.

Kaksi höntsäilevää baseball-joukkuetta kohtaa viimeisen kerran. Vuosien ajan paikallisjoukkueiden pelipaikkana toiminut kenttä lanataan pian sen tilalle nousevan rakennusprojektin tieltä. Mahakkaat ja kaljuuntuvat sporttiukot päättävät kuitenkin kohdata viimeistä kertaa, mukana muutama nuori vahvistus.

Pinnalta katsoen kyseessä on vain yksi peli muiden joukossa, alla on jotain muuta. Miehet eivät tunteistaan puhu, mutta jokin yhteinen päätös ”pelata peli kunnolla loppuun” elää. Ja aivan kuten pelaajat eivät haluaisi päästää irti kentästä, ei kenttä tunnu haluavan päästävän irti heistä.

Vaikka Eephus ei koskaan mene surrealismin puolelle, siinä on outouksia, jotka irrottavat sen tavanomaisten arkikuvausten yläpuolelle. Filmin tapa leikata tapahtumien välillä sekoittaa katsojan ajantajua, samoin keskittyminen aina yhteen mieheen kerrallaan hetken ajan ennen kuvakulman vaihtoa muualle. Cameossa vilahtaa yhtäkkiä Boston Red Soxin legendaarinen syöttäjä Bill Lee. Toinen omituinen cameo on vain äänenä hetken kuultava Frederick Wiseman.

Eephus on aito ensemble-cast-elokuva siinä mielessä, ettei siinä ole selkeää päähenkilöä. Siksi en luettele tämän kirjoituksen lopussa pääosanesittäjiä. Näyttelijöiden suhteellinen tuntemattomuus auttaa heidän mieltämisessään ryhmänä, vaikka joukosta erottuu selkeitä arkkityyppejä ja perushahmoja: yhdellä on alkoholiongelma, toinen voisi olla taitoineen legendaarinen pelaaja mutta lyö palloa mieluummin höntsämatsissa, kolmas on mukana pikemminkin kannatuksen kuin taitojen vuoksi ja istuu penkillä koko ottelun ajan. Katsojalle syntyy mielikuva, että näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Kun päivä etenee ja aurinko laskee mailleen, aika venyy entisestään. Baseball-peli voi tunnetusti jatkua ratkaisemattomana vaikka ikuisesti, mutta miehet eivät halua jättää peliä sikseen. Viimeisessä pelissä on oltava voittaja ja on oltava häviäjä, vaikka matsi venyisi yöhön. Erityiskiitos onkin annettava kuvaaja Greg Tangolle. Kuvauspäiviä on miljoonan dollarin minibudjetilla ollut varmasti helvettiä suunnitella niin valon kuin sään puolesta, tapahtuuhan elokuva kokonaan ulkotiloissa.

Tyylillisesti teos muistuttaa Richard Linklaterin varhaistöitä, ennen kaikkea elokuvaa Surutta? Sekaisin (1993) Nyt tosin on kyse keski-iästä ja asioiden vääjäämättömästä hyväksymisestä. Nuoruus on ohitse, on arki ja yritys irrottautua jonnekin arjen yläpuolelle. Baseballissa ei ole kyse baseballista, siinä on kyse jostain muusta.

Tätä jotain muuta edustavat myös tyttöystävät ja sivustakatsojat, jotka käyvät välillä kentän laidalla ihmettelemässä meininkiä. Nakkikiska myy kuumia herkkuja viimeisenäkin päivänä, niin kuin se on varmaankin tehnyt jo Jeesuksen ajoista asti. Vanha pappa istuu katsomassa peliä muistellen samalla vanhoja.

Kaikkein tärkein sivullinen on kuitenkin joka pelin uskollisesti tilastoinut ja alusta loppuun tapittanut paikallinen fani, jonka rooli ei ole pelata vaan merkitä ylös jokainen lyönti, huti ja juoksu kuin ajan kuluminen Suureen Kirjaan. Rakkaudesta lajiin. Hän edustaa sitä urheiluharrastuksen puolta, joka usein jää mainitsematta: halua seurata tuloksia ja pohtia kokonaisuutta jopa itse pelistä niin piittaamatta.

Olen tuntenut monia tällaisia miehiä elämäni aikana ja tulen tuntemaan elämäni loppuun asti. Monet heistä ovat ystäviäni. En aivan täysin ymmärrä heitä (olen enemmänkin pelin mukana eläjä kuin tilastonikkari), mutta arvostan heidän olemassaoloaan suunnattomasti. Eephus on ainoa koskaan näkemäni urheiluelokuva, joka ottaa huomioon nämä minkä tahansa lajin ydinaineksen muodostavat niin tärkeät mutta muuten näkymättömäksi jäävät ihmiset.

Miehissä on luontaista kilpailuviettiä, halua pistää aina paremmaksi, ottaa selvää, kuka on alfa ja kuka ei. Pahimmillaan tämä vietti muuttuu toksiseksi, oikein suunnattuna se on yksi maskuliinisuuden positiivisista peruselementeistä. Urheilu ja pelaaminen ovat positiivisinta, johon miehet voivat turhaumiaan ja tunteitaan purkaa.

Siksi, jotta miehet voivat olla ystäviä keskenään, on kilpailuvietti osattava joko hyödyntää tai jättää sikseen. Ja siksi miesten välinen ystävyys on edelleen niin vaikea aihe, ja edelleen siksi sen kuvaamista vältellään elokuvassa: liian monimutkaista, liian vaikeaa myydä. Eephus kuitenkin yrittää ja onnistuu, ja jo siitä hyvästä sille on nostettava (baseball-)hattua.

Eephus, 2024. Yhdysvallat, Ranska. 98 min. 2.39:1.

Tuot. Michael Basta, David Entin, Carson Lund, Tyler Taormina, Ohj. Carson Lund, Käsikirj. Michael Basta, Nate Fisher, Carson Lund, Kuv. Greg Tango, Leik. Carson Lund, Art. Erik Lund.