Kalle Toivonen, heinäkuu 2026, nro 2

Cold opening eli alkutekstejä edeltävä kohtaus. Näemme miehen varjokuvan, jalat, kädet, selän, muttemme kasvoja. Hän astelee hotellihuoneeseen ja  kirjoittaa lyhyen muistiinpanon, jonka jättää näkyvälle paikalle. Hän tyhjentää salkustaan pedatulle vuoteelle pommin, pistoolin, pienen pullon myrkkyä, reseptilääkepurkin ja kranaatin kunnes käteen osuu köysi, johon on solmittu hirttosilmukka. Hän sovittaa solmun kaulansa ympäri, heittää köyden kattopalkin ylitse, asettelee alle tuolin, jolle astuu ja sitten potkaisee altaan. Jotain menee kuitenkin pieleen. Köysi antaa periksi ja mies valuu alas lattialle, alas kameran nähtäville. Sehän on Jerry, kuka muu muka! Muutamaa minuuttia ja gägiä ja epäonnistunutta itsemurhayritystä myöhemmin Jerry astelee psykiatrin toimistoon ja ensi töikseen kaatuu pitkin pituuttaan. Kuva pysähtyy ja alkutekstit alkavat. Elokuva on vuoden 1983 Smorgasbord tai Cracking Up (elokuvaa on Suomessa esitetty nimillä Lääkärin kauhu ja Väistä vähän, Jerry). Teos alkaa epäonnistuneesta itsemurhasta ja loppuu elokuvateatteriin, jossa sitä itseään esitetään. Samalla loppuu Jerry Lewisin ura ohjaajana ja pitkälti myös näyttelijänä.

Jerry syntyi sata vuotta sitten Newarkissa. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia viihdetaiteilijoita. Äiti oli ensimmäisen polven maahanmuuttaja, isä toisen. Virallisten asiakirjojen mukaan Jerryn oikea nimi oli Jerome Levitch, kun taas elämäkerrassaan hän väittää kivenkovaan tulleensa kastetuksi Josephiksi. Klovni samentaa vesiä. 

Jerry aloitti esiintyjänä jo pikku mukulana vanhempiensa kanssa borscht beltillä, Appalakkien juurella New Yorkin osavaltion alueella, jossa sijaitsi juutalaisväestön suosimia lomakohteita. Naamanvääntelyyn ja kaatuiluun, fyysiseen komediaan, pantomiimiin ja klovneriaan erikoistunut Jerry löysi parikymppisenä aisaparikseen ja straight maniksi laulavan komistuksen, amerikanitalialaisen Dean Martinin. Parivaljakko kulki lavojen ja isompien lavojen kautta Hollywoodiin, jossa he tähdittivät kuuttatoista hittielokuvaa ennen isoegoisten miesten vääjämätöntä välirikkoa vuonna 1956. Jerry oli 30-vuotias multimiljonääri, vihdoin vapaa, vihdoin yksin.

Täysi yksinäisyys ei koittanut heti eron jälkeen. Jerry tarvitsi vielä laastareita, tukea ja astinlautoja. Siirtymävaiheen merkittävin henkilö oli Frank Tashlin, animaattorina aloittanut satiirikko, jonka pop-taiteessa 50-luvun amerikkalaista kulttuuria vihataan ja rakastetaan samalla hengenvedolla. Kaiken kaikkiaan 8 elokuvaa Jerryn kanssa tehnyt Tashlin lomittaa Martin & Lewis -vaiheen Jerryn ohjaajanuran alun kanssa. Viimeinen ja paras Martin & Lewis -elokuva oli Tashlinin Vaarattomia vakoilijoita (1955). Tashlinilaisen pastellimaailman, Martinin ja parivaljakon vastanäyttelijöinä nähtävien elokuvatähtien Shirley MacLainen ja Dorothy Malonen muodostamassa moninkertaisessa vankilassa Jerry soittaa kolmatta viulua, jos sitäkään. Hän ei halunnut olla koomikkoparin jälkimmäinen puolikas saati osa ensembleä. Hän halusi lavan itselleen.

Jerry taisteli saadakseen täyden vapauden ja täyden vastuun elokuvistaan, tullakseen auteuriksi, totaaliseksi elokuvantekijäksi. Kirjassaan The Total Filmmaker (1971) hän kuvailee, miten parikymppisestä keltanokasta lähtien hän halusi tietää elokuvanteon pienimmätkin ammattisalaisuudet. Hän kierteli kuvauspaikkaa tarkkailemassa ja tivaamassa äänittäjien, valaisijoiden ja lavastajien temppuja. Hän halusi oppia, milloin painaa peukalolla vaakaa ja miten lujaa.

Jo ensimmäisellä ohjauksellaan Jerry rakentaa oivallisesti kaiken oppimansa päälle: Jerry piccolona (1960) on yksinkertainen, mutta erinomainen elokuva, jota tehdessään debytanttiohjaaja keksi kuvata filmin ohella videolle, jotta työn jälkeä voisi tarkastella jo sitä tehdessä vanhan, vakiintuneen mallin sijaan, jossa filmi piti ensin kehittää ja sitten seuraavana aamuna katsella edellisen päivän aikaansaannokset läpi. Metodi oli pian kaikkien käytössä. Teoksilla Jerry naistenmiehenä (1961) ja Tri Jerry ja herra Hyde (1963) Jerry valjasti Tashlinilta opitun yltäkylläisen ja ylpeän keinotekoisen visuaalisen ilmeen omaan käyttöönsä. Yhdysvalloissa yleisö rakasti häntä, Euroopassa ja etenkin Ranskassa sekä yleisö että kriitikot. Godard kuvaili häntä Keatonin ja Chaplinin veroiseksi sekä Hollywoodin ainoaksi vapaaksi mieheksi.

Vapauden myötä kankaalle alkoi tihkua todellista Jerryä. Jerryn vakiintunut valkokangasminä oli vuosikaudet ollut elohopeamainen väkkärä, kiljuva ja naamaa vääntelevä aikuislapsi. Deanin häivyttyä kuvioista ei ollut enää straight mania, jota vasten hänen temppunsa asettuisivat. Jerry alkoi vaivihkaa esittää itse omaa straight maniaan. Vanhat kaavat monimutkaistuivat, sekoittuivat ja menivät solmuun. Jerryn hahmo tuli alisteiseksi ohjaaja-Jerrylle; muutti muotoaan tilanteen niin vaatiessa, saattoi olla narri ja nero peräkkäisissä kohtauksissa. Rinnalle tulivat myös naamioilla ja eri identiteeteillä leikkiminen. Mustassa lampaassa (1965) Jerry esittää peräti seitsemää erilaista hahmoa. Tri Jerryn ja Herra Hyden tohtori, änkyttävä, nököhampainen nörtti on Jerryn repertuaarin vakiokalustoa, kun taas toinen puolisko Hyde, elosteleva ja tunnekylmä lounge lizard Buddy Love, on todellisen maailman Jerryn, kasinoilla hengailleen häntäheikin karikatyyri, ensimmäinen kerta kun hän pääsi todella näyttelemään itseään. 

Yksinäisyyden ja eristyneisyyden teemat luikertelevat vaihtuvien mutta silti aina samana pysyvien identiteettien mukana etualalle. Jo esikoisohjauksessaan Jerrylle ei anneta puheenvuoroa kuin vasta viimeisessä kuvassa. Elokuvan Sammakkomies koukussa (1967) toistuvana motiivina on se, ettei kukaan kuuntele mitä Jerryllä on sanottavanaan. Elokuvassa Anteeksi, miten pääsee rintamalle? (1970) hän on miljardööri-playboy, joka saa paniikkikohtauksen aina tullessaan torjutuksi ja päättää lähteä yksin voittamaan sodan näyttääkseen epääjille ja epäilijöille, kaikille niille, jotka ovat häntä vastaan asettuneet.

Jerryn varjo vuoti kankaalle, halusi hän tai ei. Pian varjo peitti pikimustana lepakonsiipenä koko taivaanrannan. Jerry päätti ratkaista holokaustin.

Keskitysleirille sijoittuva komedia Päivä, jona klovni itki (1972) on elokuvahistorian kuuluisin hyllytetty elokuva. Se ei ole mikään outolintu tai rajatapaus, vaan järkeenkäypä osa Jerryn uran jatkumoa. Sen päähenkilö on sirkuksesta keskitysleirille kengitty klovni, monen aiemman ja myöhemmän valkokangas-Jerryn lähisukulainen, jota tuntuu leirillä harmittavan itse leirillä oloa enemmän se, että hän on nyt has-been, ettei hän ehkä olekaan enää hauska. Jerry kuvailee eläneensä tuon elokuvan kanssa koko elämänsä; sen olleen osa hänen verenkiertoaan.

Tuotanto oli sotkuinen prosessi. Rahat luvannut Lew Wachsberger katosi ja Jerry maksoi lempilapsensa kustannukset omasta pussistaan. Ruotsalaisista (tai tanssitunteja Jerryltä saaneesta Åke Lindmanista!) ei ollut näyttelemään saksalaisia. Kuvauspaikalla pyöri Jerryn tekniseksi neuvonantajaksi palkkaama Karl Schepp, keskitysleireillä kaasuhanan vipua vääntänyt SS-sotilas. Huumoria ei löytynyt vaikka miten syvälle kaivoi. Hollywoodin ensimmäinen holokaustielokuva juuttui sikariportaan riitelyn takia hyllylle, jonne lopputulokseen tyytymätön Jerry päätti sen myös hylätä. Olisi vain julkaissut sen, niin olisimme säästyneet Roberto Benigniltä.

Vuotaneet katkelmat elokuvasta ovat häkellyttäviä, koruttoman ankeita ja kovin kaukana komediasta. Elokuva ei tunnu sortuvan siihen oletettuun spielbergiläiseen sudenkuoppaan, jossa maailman kamalin tosiseikka koristellaan sentimentaalisuudella. Holokausti tapahtui, oli leirillä pelle tai ei, eikä sille enää mahda mitään. Elokuvan loppukohtaus on adjektiivien tuolla puolen. Viimeisissä kuvissa maailman kulunein ja surullisin klovni, Jerry, johdattaa lauman lapsia kaasukammioon, oven salpa lyödään alas ja kuva katkeaa mustuuteen. Vain ääni jää jäljelle. Ensin kuulemme iloista naurunremakkaa, sitten kaasun pihinää, joka kovenee sitä mukaa kun nauru taittuu yskäksi ja sitten emme enää mitään.

Hauskan ja kamalan raja on vedetty virtaavan veden pintaan. Jerryn ura on koko ajan kiikkerämpää luovimista tuon viivan tuntumassa, Hän kastautuu välillä tuolla ja välillä täällä, hieman katsojasta riippuen milloin kummallakin puolella. Siten tuntuu väistämättömältä, että Jerry päätyi tekemään elokuvan, joka ei ole enää lainkaan hauska vaan vain kamala, surullinen ja ahdistava.

Kaikessa on huumoria. Jos on täysin terve pää ja puhdas elimistö, voi onnistua löytämään huumorin jopa holokaustista, jopa siitä miten lapsia kaasutetaan, sataa lähestyvä Jerry teesaa elokuvan vaiheita kertaavassa dokumentissa From Darkness to Light (Eric Fiedler ja Michael Lurie, 2024) nähtävässä haastattelussa.

Jerryllä ei ollut.

Epäonnistumisen lannistama Jerry vietti 70-luvun maanpaossa pienellä ruudulla juontamassa milloin mitäkin, hyväntekeväisyysiltoja, sketsikaruselleja, eltaantuneiden eilispäivän Hollywood-julkimoiden kokoontumisajoja. Vaellusvuodet olivat vaikeita, suosio suurella kankaalla muisto vain. Uusi Hollywood oli karauttanut vanhan kaartin yli, rat pack paennut viemäreihin. Jerry kärsi vuonna 1965 epäonnisen kaatumisen seurauksena saadusta rajusta selkäsärystä, impotenssista ja masennuksesta. Hän rouhi päivittäin kahmalokaupalla vahvoja opioideja kipuun ja ahdistukseen. Vuosikymmenen vaihtuessa seuraavaan Jerry onnistui pyristelemään irti lääkekoukusta. Sitten oli aika palata valkokankaille.

Paluuelokuva Toivottoman duunarin alkuperäisellä nimellä Hardly Working on kaksoismerkitys. Elokuvan sisäisessä maailmassa se viittaa pätkätöissä tunaroivaan Jerryyn, pelleen, joka on saanut potkut sirkuksesta ja yrittää löytää uutta työpaikkaa muun muassa huoltoaseman tankkaajana, postimiehenä ja sushikokkina. Työkokeilut päättyvät järjestään katastrofiin. Toisaalta elokuvan nimi viittaa sen sisältämään komediaan, joka ei pääosin oikein toimi. Tv-elokuvalta näyttävä ja tuntuva tekele etenee kuin hidastettuna. Gägit venyvät ja venyvät ja valahtavat jonkinlaisen hymähdyttävän antihuumorin puolelle katsojan odottaessa, milloin Jerry kaataa vinon pinon maalipurkkeja. Jerry vaikuttaa vanhalta ja väsyneeltä, jokainen kaatuminen siltä, että jotain voisi sattua. Osa hanhenmarssitettavista sketseistä on puuduttavia, osa suoranaisen kurjia, kuten jakso, jossa keltanaamattu Jerry virnuilee sushikokkina. Jerryn rotupolitiikka on matopurkki, jota en tässä tekstissä uskalla avata, mutta hänen viehtymyksensä keltanaamoihin ja japanilaisten tai kiinalaisten kustannuksella vitsailuun on eräs miehen pitkän uran johdonmukaisimpia juonteita.

Toivoton duunari julkaistiin ensin Euroopassa vuonna 1980, jossa se oli jonkinlainen menestys. Menestyksen siivittämänä teos julkaistiin Yhdysvalloissa seuraavana vuonna, jossa se sai osakseen täystyrmäyksen. Tietyn vasta- tai hoivareaktion herättää se, että keskinkertaisen maun portinvartijat Siskel ja Ebert pitivät Toivotonta duunaria vuoden huonoimpana elokuvana Wilderin Varsinaisten kumppanusten ja Ciminon Portin ikuisuuteen ohella. Aika kova elokuvavuosi.

Raajarikkoinen paluuelokuva on kiinnostava Jerryn persoonaa ja uraa vasten asetettuna vekkulatalon peilinä, jossa pellen hymy on vääntynyt irvistykseksi. Toivoton duunari näyttää vapaan, totaalisen elokuvantekijän vailla mitään filttereitä. Kaikki tarve loistaa osaamisellaan tai miellyttää katsojaa on kadoksissa. Jerryä läpi uransa valvottaneet torjutuksi tulemisen, epäonnistumisen ja ikääntymisen teemat hallitsevat elokuvaa. Elokuva on kuin rinnakkaisteos niin ikään sirkuksesta potkut saavasta pellestä kertovalle holokaustielokuvalle. Jos pelle ei ole enää hauska, hän ei ole mitään. On parempi olla keskitysleirin hauskin jätkä kuin pelkkä schmuck tekemässä töitä yhdeksästä viiteen.

Elokuvan lopussa Jerry yllättäen onnistuu sopeutumaan yhteiskuntaan ja saavuttaa jonkinlaista mainetta ja kunniaa asiansa osaavana postilaitoksen virkailijana. Viimeisessä käänteessä Jerry kuitenkin itse torjuu tämän elämän vihdoin siihen solahdettuaan. Hän pukee  töihin yllensä pellen vermeet ja karnevalisoi koko porvarillisen elämänmuodon. Ei hän halunnutkaan elää muuna kuin pellenä. Hän halusi tälläkin kertaa vain hyväksyntää. Heti kun se on saatu, voi haistattaa taas hetkeksi pitkät koko muulle maailmalle.

Kahden viimeisen ohjaustyön väliin puristuu Jerryn tätä nykyä muistetuin rooli, vain vaivoin verhottu oma itsensä Martin Scorsesen Koomikoiden kuninkaassa (1982). Teoksessa Robert De Niron näyttelemä wannabe-koomikko Rupert Pupkin ahdistelee idoliaan, kuulua koomikkoa ja talk show juontaja Jerry Langfordia ja lopulta päätyy sieppaamaan hänet. Todellisessa elämässä Jerryn oma talk show -viritelmä oli flopannut toistakymmentä vuotta takaperin. Teoksen Jerry on kyyninen kuudettakymmenettä käyvä yksinäinen mies, jonka lähipiiri koostuu palveluskunnasta ja alaisista. Eräässä kohtauksessa Jerry saa kätensä vapaaksi, nappaa sieppaajiensa aseen ja laukaisee lippaallisen kohti sieppaajaansa, wannabeta ja luuseria, vailla armoa tai silmänräpäyksenkään epäröintiä. Ase osoittautuukin leluksi, mutta kuitenkin. Jerryn kylmää ja eleetöntä roolisuoritusta suitsutettiin, mitä vanha viihdyttäjä oudoksui; näyttelihän hän vain itseään.

Edward Said luonnostelee kirjassaan On Late Style (2006) myöhäistyylin käsitettä. Hänen mukaansa ajatus iän mukanaan tuomasta viisaudesta ja mielenrauhasta osoittautuu vääräksi monen pitkän uran tehneen taiteilijan myöhäistuotantoa tarkastellessa. Ristiriidat eivät välttämättä ratkea, vaan muuttuvat yhä repivimmiksi. Taide ei selvittänytkään maailmaa. Riivanneisiin kysymyksiin ei löytynytkään vastauksia. Teoksista tulee särkyneitä, epäharmonisia ja eksentrisiä. Ympäröivän maailman makuarvostelmista ei välitetä sitäkään vähää, mitä ehkä ennen. Henkilökohtaisia pakkomielteita ei enää vaivauduta verhoamaan.

Smorgasbord on Jerryn viimeinen sana maailmalle, jota ei voinutkaan käsittää. Hän eli elokuvan jälkeen vielä liki 35 vuotta ja näyttelikin harvakseltaan, mutta totaaliseksi elokuvantekijäksi hän ei enää ryhtynyt. Elokuvana se on paljon laadukkaampi ja hauskempi kuin Toivoton duunari mutta samalla surullisempi ja kompleksisempi. Juonta ja henkilöhahmoja ei perinteisessä mielessä ole, tavallista elokuvaa muistuttavaa rankaa ei viitsitä enää pystyttää. Jerryn esittämä Jerry on mies, joka ei onnistu koskaan missään ja haluaa siksi tappaa itsensä, muttei onnistu siinäkään. Hän raahautuu psykiatrin vastaanotolle ja kertoilee elämästään ja yhtä lailla toistaitoisista esi-isistään. Välillä hän poistuu kaupungille puuhailemaan sitä sun tätä. Eräässä episodissa hän solkkaa feikkiranskaa minuuttitolkulla, toisessa valelee itsensä bensalla, muttei löydä tulitikkuja, Silloin tällöin joku Jerryn vanha kaveri tekee cameon. King Kong ilmestyy. Absurdit, osin synkät sketsit eivät nivoudu toisiinsa oikein mitenkään. Joissakin on vain yksi punch line, jota venytetään äärimmilleen. Elokuva loppuu elokuvateatteriin, jossa sitä itseään esitetään. Ikuinen paluu vailla vastauksia.

Ennen termin buffet vakiintumista, lukuisan ruokalajin syö-niin-paljon-kuin-jaksat -noutopöytää kutsuttiin Yhdysvalloissa myös smorgasbordiksi. Tuota nimeä kantavassa elokuvassa ei ole enää mahdollista erottaa oikeaa Jerryä, Jerryn valkokangaspersoonaa ja elokuvantekijä-Jerryä. He ovat sulautuneet yhdeksi smorgasbordiksi, josta katsoja voi valita, minkä näistä Jerryistä haluaa milloinkin nähdä.

Jerryn elokuvat ovat enenevissä määrin pelkkää Jerryä. Koko elokuvien sisäisestä maailmasta tuli Jerryn jatke, arvaamaton, keinotekoinen, villi. Elokuvat irtosivat ympäröivästä todellisuudesta, niistä tuli tyystin toisia paikkoja, outoja laaksoja, surrealismia ja avantgardea, modernismia ja postmodernismia, elokuvaa ranskalaisille rakastaa. 

Samalla elokuvista tuli pikkuhiljaa ahtaita ja vainoharhaisia. Seinät kaventuivat. Pelleily kasvoi kattamaan koko maailman. Valkokangas-Jerryn olemassaolo on pelkkää ohjaaja-Jerryn vihamielistä gägiä, vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään. Ulkopuolisesta todellisuudesta ei päässyt ilmaa ja valoa Jerryn maailmaan. Hän rakensi itselleen gägien vankilan, jossa puhuttiin kieltä jota vain hän ymmärsi.

Jerry todisti uransa ensimmäisen puoliskolla olevansa hauska ja briljantti esiintyjä – niin halutessaan – ja omilla ohjauksillaan olevansa luova, omaleimainen ja briljantti elokuvantekijä – niin halutessaan. Sitten hän vajosi jonnekin vitsien tuolle puolen ja teki hitaita, ahdistavia ja pitkäpiimäisiä elokuvia, koska halusi tehdä niin. Komedia korruptoitui joksikin toiseksi. Komediassa on kyse ajasta ja ajoituksesta. Jos vitsiä venyttää äärimmilleen, se muuttuu jossain kohtaa kauhuksi. Mutta jos vitsiä venyttää vielä tästäkin edemmäs, se voi muuttua taas hauskaksi. 

Katsojan pitää valita, haluaako hän vajota sinne Jerryn kanssa, löytää sen huumorin sieltä jostakin. Osa Jerryn viimeisten elokuvien läpistä naurattaa rajattomasti, osa ei edes hymähdytä, osa vaivaannuttaa. Rajanvetoa hauskan ja ei-hauskan välillä on mahdoton tehdä. Jerry on siltana Chaplinin, Keatonin ja Laurelin ja Hardyn ja Jim Carreyn, Tom Greenin ja Adam Sandlerin välissä. Sen voi tulkita niin kehuksi kuin moitteeksikin. Hän oli postmodernin antikomedian edelläkävijä ja vuosisadan alun juutalaisen lavakomediaperinteen jatkaja.

Jerry osasi näytellä, ohjata, tuottaa, leikata, säveltää, soittaa, laulaa, johtaa orkesteria, kirjoittaa, lausua, esiintyä, kaatua ja jonglöörata, klovneriaa, mimiikkaa ja gestiikkaa. Hän keräsi miljardeja lihasrappeumatauteja sairastaville lapsille ja kehuskeli tekevänsä elokuviaan kriitikoiden sijasta omille lapsenlapsenlapsilleen mutta jätti omat jälkeläisensä perinnöttömiksi. Toisaalla hän teroitti, miten pikkutarkkaa puuhaa elokuvien tekeminen on, miten jokaisella pikku yksityiskohdalla on suunnaton painoarvo lopputuloksen suhteen, ja sitten osa hänen ohjaustöistään näyttää Pulttibois-sketseiltä. Edeltävä ei tee hänestä vähemmän vakavasti otettavaa elokuvantekijää. Päinvastoin. Hän korosti hyväntuulisen yhteistyön merkitystä elokuvien teossa mutta mikromanageroi kanssanäyttelijöiden suorituksia tavujen ja eleiden puolikkaiden tarkkuudella, äyski ja kiukutteli. Jerry oli kävelevä vastaväite omalle itselleen. Hänessä oli montaa monessa, naamioita naamioiden päälle. Kerrosten takana häilyy yksinäinen mies, nukketaiteilija joka heiluttelee verhon takaa kuhunkin tilanteeseen sopivia tulpa-Jerryjä. 

Eräs yksityiskohta osuu silmään Jerryn elokuvia katsellessa: näytteli hän sitten herraa taikka narria, puki ylleen minkälaisen valeasun tahansa, on hänen hahmollaan silti sormissaan kimaltavat kultasormukset. Miksi hän ei jaksanut riisua omia sormuksiaan? Toisaalta, miksi hänen olisi pitänyt? Jerry on vanhan koulukunnan viihdyttäjä eikä mikään metodinäyttelijä. Ehkä syynä oli turhamaisuus tai taikausko. Joka tapauksessa ne tekevät Jerrystä inhimillisen. Sitä muistaa kesken huononkin sketsin, että pelleperuukin alla on Jerry, kuka muu muka, viihdetaiteilija ja vanha ystävä. Surullinen, ristiriitainen, jopa vittumainen henkilö. Niinhän me kaikki. Lopulta Jerry halusi vain, että yleisöllä on hauskaa. 

The Total Filmmaker päättyy vetoomukseen nuorille elokuvantekijöille, ettei heidän tulisi unohtaa elämän kivoja asioita, omenoita, koiranpentuja, kananlihalle mennyttä ihoa ja ihania onnellisia loppuja. Jerry ei pystynyt päättämään ohjaajanuraansa onnelliseen loppuun Smorgasbordissa vaan elokuvateatteriin, mikä lienee sama asia.

Kirjallisuutta:

• Lewis, Jerry & Gluck, Herb: Jerry Lewis, in Person (Atheneum, 1982)
• Lewis, Jerry: The Total Filmmaker (Random Press, 1971)