Transcending Dimensions – esoteerista buddhismia ja avaruusjazzia

Jouni Heinonen, heinäkuu 2026, nro 2

Toshiaki Toyodan uran voi leikata siististi kahtia. Ensimmäinen vaihe käsittää nousuvaiheen kulttiklassikot, kuten Blue Spring (2001) ja Hanging Garden (2005). Jälkimmäinen vaihe alkoi The Blood of Rebirthilla (2009) ja jatkuu edelleen Transcending Dimensionsilla (2025). Kaukoitään keskittyvä Third Window Films julkaisi juuri kaksi jälkimmäistä tuplajulkaisuna.

Toyodan elokuvat vaihtelevat räväkästä, toivottomasta ja väkivaltaisesta ilmaisusta kauniin rauhalliseen ja maalailevaan tyyliin. Blue Spring kuvaa nuorten hylkiöiden hengenvaarallista hierarkiaa koulumaailmassa, jossa yhteisöön kuuluvuutta testataan nopeuspelissä katon reunalla. Hanging Garden puolestaan kertoo herkästi ja hartaasti perhesuhteista.

Molemmat saattavat saada katsojansa voimaan pahoin: Blue Spring kohtauksillaan, joissa pojat leikkivät hengellään, ja Hanging Garden kokeellisen, leijailevan kuvauksensa ja molemmissa akseleissa 360 astetta pyörivien kameraliikkeidensä vuoksi. Kaikkia Toyodan elokuvia yhdistää kuitenkin erottamattoman vahva yhteys Japaniin ja japanilaisuuteen.

Huumepidätyksen vuoksi Toyoda suljettiin Japanin elokuvateollisuuden ulkopuolelle ennen Hanging Gardenin ensi-iltaa. Seuraavassa huumeratsiassa löydettiin ruohon sijaan toisen maailmansodan aikainen perintöpyssy. Vaikka se oli toimimaton koriste ja muistoesine, näennäisesti tappava ase toi lisää ongelmia.

Yhteiskunnan, virkavallan ja oman ammattikuntansa toiminta teki ohjaajasta vihaisen ja katkeran yhteiskuntakriitikon. Kun Toyoda pääsi tekemään uudestaan elokuvia, niissä toistui katarsis epäoikeudenmukaisuudesta ja kostosta. Osa on luettavissa avoimena kirjeenä yhteiskunnan mädännäisyydestä.

Esimerkkejä löytyy pienen yhteisön mittakaavaan sijoitetuista tarinoista, jotka on ajallisesti tuotettu Covid-pandemian tai Tokion olympialaisten jälkeisenä aikana. Niissä käsitellään yhteisön epäkohtia ja epäonnistumisia yhteiskunnallisten asioiden hoidossa. Yhtä hyvin ne voisi liittää muihinkin historiallisiin ja henkilökohtaisiin kriiseihin.

Toyoda asui nuoruutensa Osakan ja Tokion urbaanissa ytimessä. Hyljeksintä ja negatiivinen mediahuomio ajoivat hänet ensimmäistä kertaa kauas keskittymistä, vuorten, purojen ja vesiputousten äärelle. Niiden äärellä Toyoda nollasi elämänsä ja alkoi perustaa elokuviaan luonnon elementtien varaan.

Aiempaan ei ollut paluuta, mutta astetta hämyisempien genrejen musiikkipiirit ottivat Toyodan avosylin vastaan. The Blood of Rebirth (2009) alkoi musiikkivideona. Se paisui muutaman minuutin mittaisesta musiikkivideosta kymmenien minuuttien pituiseksi ja lopulta pitkäksi elokuvaksi.

The Blood of Rebirth pohjautuu 1400-luvun legendaan Oguri Hangan Daisukeshigesta, joka palkataan pienen kylän kylpylään hieromaan asukkailtaan pois seksitauteja. Eräs tautinen orjapiiskuri on tyytymätön palveluun ja tappaa hänet. Despoottinen järjestelmä ei orjille painoarvoa anna, mutta Oguri palaakin tuonpuoleisesta kostamaan verisesti.

Elokuvassa musiikin merkitys on edelleen suuri vaikka musiikkivideomaisuudesta ei ole enää jälkeäkään. On oikeastaan vaikea uskoa, että kuvaaja on musiikkivideoiden maailmasta. Niin maltilla tehdään luonnolle kunniaa kauniilla sommitelmilla ja maalailevilla kuvilla, 35-milliselle filmille kuvatulla lämmöllä ja pehmeydellä.

Elokuvasta löytyy samoja koomisen absurdeja ja teknisesti inspiroivia kokeellisia puolia, jotka ovat tehneet Nobuhiko Obayashin Haususta (1977) kulttiklassikon. Molemmissa nähdään eläviä irtopäitä, joiden toteutus noudattaa ilahduttavasti käsin tekemisen perinnettä tietokone-efektien sijaan.

Transcending Dimensions on hyvä esimerkki siitä, kuinka länsimaisiin standardeihin tottuneen katsojan on oltava valppaana. Kylmiltään se voi olla kaoottinen kokemus ja vaatia vähintään toisen katselun. Se on huipentuma Mount Resurrection Wolf -sarjasta eli samaa teemaa uudestaan ja uudestaan eri aikoina ja eri paikoissa käsiteltävästä aiheesta.

Elokuvaa edeltää kuusi temaattista lyhytelokuvaa, joista kolme löytyy Third Window Filmsin julkaisusta. Alive. (2022),  I’m Here (2023) ja Sugu ni yuku (2024) ovat vihaa ja väkivaltaa super slow-motionina. Ne voi ajatella samankaltaisina esiteoksina kuin Rare Exportsia (2010) edeltävät lyhärit, eli niitä ei tarvitse katsoa ymmärtääkseen elokuvaa.

Jokainen lyhäreistä kertoo samaa tarinaa, ja parhaat palat on suodatettu osaksi pitkän elokuvan kokonaisuutta. Siinä missä aiemmin on näytetty lähinnä lyhyitä tunteeseen tai tekoon keskittyviä kohtauksia, Transcending Dimensions punoo surrealistiseen ja henkiseen maailmaansa kokonaisen tarinan kaaren, joka on tosin aluksi vaikea hahmottaa.

Vaikka hahmoja on vain vähän, keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään. Ketään ei kunnolla esitellä, kenenkään taustoja ei käydä läpi ja vain harvaa puhutellaan nimeltä. Ihmiset ovat vain välineitä käsiteltävälle aiheelle: uskonnolle ja ulottuvuuksille, fyysiselle ja henkiselle ajalle ja paikalle.

Pyhätössä on mestari Hanzo, joka katkoo oppilailtaan sormia lasipurkkeihin lillumaan opastaen irtosormen olevan väline, jonka kautta mieli voi irtautua toiseen ulottuvuuteen. Paikalla eräs levoton sielu etsii pyhätössä kadonnutta rakastajaansa ja värvää toisen etsimään hänet. Liian uteliaat oppilaat mestari hypnotisoi päättämään maisen vaelluksensa.

Mainittakoon rakenteesta tässä vaiheessa se, että ”alkutekstit” ovat keskellä elokuvaa. Tämä ei ole ennennäkemätöntä aasialaisissa elokuvissa. Usein niitä näkee myös elokuvan lopussa. Lukusuunnasta ei ole kyse vaan tietoisesta valinnasta päättää, milloin katsojan tulee tehdä päätelmiään tai alkaa tarkastella asioita uudesta kulmasta.

Länsimaissa on totuttu siihen, että hahmot ja maailma esitellään ensimmäisen neljänneksen aikana päättyen käänteeseen, ongelmaan, josta ei ole paluuta alkuperäiseen asetelmaan. Toinen osa, eli elokuvan varsinainen runko, kehittää ja syventää suhdettaan ongelmaan. Kolmas näytös huipentuu ongelman ratkaisuun.

Kishōtenketsu on kiinalaisessa, japanilaisessa ja korealaisessa tarinankerronnan perinteessä käytetty rakenne, joka kolmijaon sijaan jakautuu neljään osaan. Johdanto (Ki), kehitys (Shō), käänne (Ten) ja päätös (Ketsu). Tässä elokuvassa venytetään alun ja lopun käänne kliimaksiksi keskelle elokuvaa. Eikä se ole yllättävä käänne: vihje on elokuvan nimessä.

Kliimaksi on visualisoitu henkinen matka toiseen ulottuvuuteen. Tähtiporttijaksoista on tullut spirituaalisen tieteiselokuvan vakiokuvastoa 2001: Avaruusseikkailun (1968) myötä, eikä vertailua voi väistää nytkään. Värikylläisen universumin läpi uidaan psykedeelis-kosmisen fuusiojazzin tahdissa. Epilepsia-varoituksia ei esitetä alussa turhaan.

Stanley Kubrickille ainoan henkilökohtaisen Oscarin tuoneet erikoistehosteet pysyvät edelleen ylittämättöminä ja näiden kahden elokuvan väliin mahtuu onnistuneempiakin yrityksiä. Transcending Dimensionsin tähtiporttijakso koostuu digitaalisesti liikegrafiikkana kerrostetuista Nasan tekijänoikeusvapaista kuvista ja lisätyistä hahmomaisista väriläiskistä.

2001: Avaruusseikkailussa tähtiporttijakson jälkeinen filosofinen osa elämästä, kuolemasta ja universumista on esimerkki saumattomasti toimivasta jaksosta, tulkitsee sen millä tahansa lukemattomista tavoista tai vain nauttii siitä audiovisuaalisena elämyksenä. Transcending Dimensionsissa jakso jää lähinnä viihdyttävän outoilun tasolle.

Jakson jälkeen henkilö on hunajakennokuvioidussa peilisalissa toisessa ulottuvuudessa, jossa hänen luokseen tulee lyhytkasvuinen sensei nostamaan simpukan maasta ja sanoo ”come again” kuin Apu Nahasapeemapetilon konsanaan. Kyseessä on muuten elokuvan ainoa englanninkielinen repliikki.

Saako kohtaus katsojan pohtimaan syvempiä merkityksiä? Onko sillä merkitystä onko sillä merkitystä? Elokuva on juuri sellainen, jonka Toyoda itse halusi tehdä. Hän itse vertaa sitä Francis Ford Coppolan Megalopolisiin (2024). Toyoda ei sentään laittanut omia rahojaan likoon vaan joukkorahoittajien.

Elokuva heijastaa esoteerista buddhismia, mutta koska suuntauksen oppeja saa jakaa ainoastaan mestari oppilaalle, oikeat symbolit on pitänyt korvata itse keksityillä. Perinteisestä buddhismista on lainattu valkoinen simpukankuori, jonka ääni herättää tiedostamattomuudesta. Sen lisäksi nähdään geometrisia kuvioita, tähtiä ja suden merkkejä.

Transsendenssia tutkitaan myös tieteen avulla. Kyse ei ole mistään ihmehippusista, midichlorianeista, joilla George Lucas yritti selitellä niin ikään buddhismista inspiroituneen Voiman alkulähdettä alkuperäisen Tähtien Sota -trilogian jälkeen. Selittelyllä Lucas vain tahri omaa perintöään, mutta tässä tapauksessa juonne on mielenkiintoisempi.

Tutkimuslaitoksessa todellisuuden tuolla puolen oleva on kytketty piuhoihin ja dataa virtaa supertietokoneisiin, jotka analysoivat aivokäyrien avulla, voisiko pyhän irtautumisen mahdollistaa keinotekoisesti tekoälyllä. Jos Toyoda vielä jatkaa elokuvasarjan parissa, toivon nimenomaan tähän aiheeseen palattavan. Se herättää epäilemättä myös ristiriitaisia tunteita.

Tiedenäkökulman lisäksi musta ja absurdi huumori onnistuu yllättämään takavasemmalta. Esimerkkinä toimikoon temppelin käymälän penkinlämmittäjä: nainen istuu pytyllä ja siirtyy pöntön viereen toimituksen ajaksi, kunnes siirtyy taas lämmittämään istuinta. Kohtaus rikkoo ehkä kokonaisuuden tyyliä, mutta vastaavia säröjä olisi toivonut enemmänkin.

Aiemmat Toyodan elokuvat ovat taiten, pitkiäkin hidastettuja kohtauksia käyttäen elokuvallisesti kuvattuja, asetelmallisesti ja maltillisesti, syväterävyyteen, valaisuun ja oikeisiin linsseihin huomiota kiinnittäen. Transcending Dimensions on askel kohti kliinisempää videoteosta, kuin se olisi toteutettu kuvanvakaajalla ja GoProlla.

Speksien osalta tämä on huippuluokan videokuvaa, mutta elokuvana paikoin kylmää. Tyyli sopii avaruusjaksoihin, mutta temppelissä ja luonnossa miljöiden mystinen aura kärsii koko kuvan pinta-alan ollessa fokuksessa, superterävää ja täysvalaistua. Hovikuvaajaa Toyodalla ei ole koskaan ollut, mutta tässä lienevät kyseessä budjetilliset haasteet.

Lopuksi on annettava erityismaininta musiikille. Transcending Dimensionsin soundtrack on kovaa kamaa. Sons of Kemetin, Kodon, The Birthdayn, Mars 89:n ja Kazuhide Yamajin musiikki muodostavat jo yksinään melkoisen tripin. Lisäksi mukana on perinnetietoisempi aktivistiryhmä Seppuku Pistols ja pitkä liuta simpukan soittajia.

Transcending Dimensions ei varmasti sovi kaikille, mutta luultavasti kohderyhmä jo tunnistaa itsensä. Jos Toyoda on täysin uusi tuttavuus voi olla paikallaan aloittaa Blue Springista, 9 Soulsista ja Hanging Gardenista. Tai toisaalta The Blood of Rebirthista, joka tulee samassa paketissa.

Transcending Dimensions, 2025. Japani. 96 min. 1.85:1.

Tuot. Shinichiro Muraoka, Ryo Yukizane, Ohj. Toshiaki Toyoda, Käsikirj. Toshiaki Toyoda, Kuv. Kenji Maki, Leik. Masaki Murakami, Art. Takashi Sasaki, Pääos. Yôsuke Kubozuka, Ryûhei Matsuda, Chihara Jr., Haruka Imô, Kiyohiko Shibukawa, Masahiro Higashide, Masaki Naitô, Danko Iida.