Internetin liminaalikauhu taipuu elokuvaksi

Santeri Paju, heinäkuu 2026, nro 2

Backrooms kertoo eronneesta huonekaluyrittäjästä Clarkista (Chiwetel Ejiofor), jonka liiketoiminnalla menee heikosti. Avioeron jättämä henkinen haava painaa miestä arjessa. Clark käy aktiivisesti terapiassa, mutta edistystä mielenterveyden haasteissa ei tunnu tapahtuvan. Eräänä yönä huonekaluliikkeessään yöpyvä Clark löytää kellarista seinän, jonka läpi voi mennä toiseen ulottuvuuteen, joka koostuu takahuoneista ja tyhjistä käytävistä. Paikassa on selittämättömän uhkaava tunnelma.

Backroomsin maailma tuntuu mystiseltä, rikkaalta ja kiehtovalta. Ohjaaja Kane Parsons antaa katsojalle vihjeitä läpi elokuvan, mutta malttaa silti olla paljastamatta takahuoneiden maailmasta liikaa. Tasapaino vihjeiden ja mysteerin suhteen on täydellinen. Elokuvan teemoista ja kuvastosta herää mielleyhtymiä lapsuuden levottomiin painajaisiin sekä ratkaisemattomiin ristiriitoihin mielen sopukoissa. Kellarin portti vie sekä Clarkin että katsojan alitajunnan liepeille sellaisten ongelmien ja valintojen ääreen, joita emme ole koskaan halunneet ratkaista.

Parsons julkaisi vuonna 2022, vain 16-vuotiaana, YouTubeen lyhytelokuvan Backrooms (Found Footage), joka saavutti valtavan suosion. Kane Pixels -nimellä internetissä tunnettu Parsons oli luonut animaatio-ohjelmilla Blender ja Adobe After Effects liminaalikauhun alkulähteille kumartavan mysteerikauhun ja videotaiteen teoksen. YouTuben Backroomsin estetiikassa ja tunnelmassa huokui legendaarisen 4chan-keskustelulangan henki, jossa lukijoita pyydettiin julkaisemaan kuvia paikoista, jotka ”tuntuvat selittämättömällä tavalla pielessä olevilta”. Teoksesta kasvoi yhteensä 24-osainen sarja vuosina 2022–25 ja jaksojen pituudet vaihtelivat 34 sekunnista aina 45 minuuttiin. Vaikuttavista kauhuelokuvista tunnettu itsenäinen studio A24 aloitti yhdessä Parsonsin kanssa kokopitkän Backrooms-elokuvan tuotannon vuonna 2023.

4chan-langasta versosi kahdenlaista erityisesti internetille ominaista kauhukuvastoa. Siitä syntyi creepypastaa, jossa keksittiin fiktiivisiä tarinoita tähän mielikuvitukselliseen ympäristöön. Samaan aikaan internet-yhteisö innostui todellisista liminaalitiloista kauhukuvastona. Liminaalitila on antropologinen termi, joka tarkoittaa välitilaa ja sen voi ajatella koskevan paikkoja, joita ihminen ei asuta, mutta käyttää tai on käyttänyt ennen aktiiviseen tarkoitukseen. Siirtymätiloja, kuten lentokenttiä, hotelleja, käytäviä ja teitä, pidetään yleisesti tällaisina tiloina. Korona-ajan eristäytyneisyys ja tyhjät julkiset tilat kiihdyttivät liminaalikauhuksi muodostunutta käsitettä, joka eli rinta rinnan sekä fiktiossa että tosielämässä.

Parsons on ohjaajana raikas visionääri, jota kauhu kipeästi tarvitsee. Internetin omassa kansankauhussa marinoitunut sukupolvensa kasvatti tuo kokopitkään debyyttiinsä jotain täysin uutta. Liminaalikauhu on käsitteenä popularisoitunut internetin myötä, mutta samaa toismaailmallista pelottavuutta on nähty aiemmin muun muassa Stanley Kubrickin Hohdossa (1980) ja David Lynchin töissä. Silti Parsonsin elokuva ei kumartele kauhuklassikoiden tai tunnustettujen auteurien suuntaan. Nuori ohjaaja luottaa täysin omaan visioonsa ja on saanut siihen selvästi A24:n siunauksen. Internetissä syntynyttä kauhukulttuuria ei ole vesitetty studion toimesta, kun sitä on adaptoitu elokuvaan, vaan sen olennaisin vinksahtanut toismaailmallinen ydin on säilytetty. Backroomsin teemoissa säilyy oikealla tavalla tulkinnanvaraisuus, mutta se on silti erittäin dynaamisesti kerrottu. Elokuva tuntuu konkreettiselta painajaiselta, joka toimii samalla labyrinttina katsojan oman mielen pimeimpiin kolkkiin.

Estetiikkansa puolesta Backrooms tekee pesäeroa emosarjaansa välttelemällä VHS-filttereitä tai jatkuvaa näkökulmaotoksen käyttöä. Elokuvan introssa on kuitenkin erityisesti internet-sarjan tunnelmaa, ja se sisältää yhden toimivimmista jump scareista pitkään aikaan. Elokuvalle ei löydy kunnollisia verrokkeja kokopitkien kauhuelokuvien saralta, mikä korostaa sen ainutlaatuisuutta.

Teknisesti Backrooms on erinomainen. Kuvaaja Jeremy Cox tallentaa onnistuneesti takahuoneiden klaustrofobisen tunnelman ja valtavat lavasteet, joihin kertoman mukaan kuvausryhmän jäseniä eksyi elokuvaa tehdessä. Musiikista vastaavat Edo Van Breemen ja Parsons itse ja se sekoittuu saumattomasti äänisuunnittelija Eugenio Battaglian kumeisiin ja säriseviin äänimattoihin. Näyttelijöistä pääosia esittävät Ejiofor ja Renate Reinsve tekevät mainiot roolit traumojensa ja takahuoneiden labyrintin salaisuuksien kanssa kamppailevina ihmispoloina. Kotimaisessa markkinoinnissa on korostettu Krista Kososen kasvoja. Kosonen nähdään hyvässä sivuroolissa takaumissa Reinsven hahmon mielenterveysongelmaisena äitinä, joka pääsi mahdollisesti jo vuosia aiemmin takahuoneiden mysteerin jäljille.

Aiemmin kauhuelokuvarintamalla hieman vastaavaa raikkautta ja mielikuvituksellisuutta nähtiin elokuvan tuottaja James Wanin Saw’ssa (2004), joka kuitenkin tylsensi mystiikkaansa ja perintöäänsä itseään toistavilla jatko-osilla. Backroomsin maailmasta voisi kuvitella näkevän vielä monia elokuvia. Säästyäkseen Saw’n kohtalolta jatko-osien olisi oltava vähintään yhtä hyviä kuin ensimmäinen. Toivon mukaan mahdollinen jatko ja sen taiteellinen vastuu säilyvät Kane Parsonsin käsissä. Jos Backrooms saa jatkoa, toivon mukaan myös ohjaajan toinen luomus, hylätyn maanalaisen ostoskeskuksen painajaismaailmaan sijoittuva The Oldest View (2023–25) löytää tiensä valkokankaalle. Kirjoitushetkellä on todettava, että Backrooms on toistaiseksi 2020-luvun paras kauhuelokuva.

Backrooms, 2026. Yhdysvallat, Kanada. 110 min. 1.85:1.

Tuot. Peter Chernin, Dan Levine, Shawn Levy, Robert Patino, Osgood Perkins, Jenno Topping, James Wan. Ohj. Kane Parsons. Käsikirj. Will Soodik (perustuen Kane Parsonsin sarjaan). Kuv. Jeremy Cox. Leik. Greg Ng. Säv. Kane Parsons, Edo Van Breemen. Art. Alan Derksen. Pääos. Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve.