Tekoälyn käytöstä elokuvissa

Harri Halonen, heinäkuu 2026, nro 2

Uutisia lukiessa törmää lähes päivittäin tekoälyaiheisiin artikkeleihin. Aiheet ja näkökulmat vaihtelevat ylioptimistisesta teknologiautopiasta täydelliseen dystopiaan ja massatyöttömyyteen. Tekoäly on joko vapauttamassa meidät tai tuomitsemassa kaikki kadotukseen. Lopputulosta emme vielä voi tietää, mutta tekoälystä ollaan selvästi muokkaamassa seuraavaa suurta teknologista läpimurtoa, joka muuttaa kaiken, jopa elokuvat. Elokuvauutisointi on liittynyt esimerkiksi edesmenneen Val Kilmerin (1959–2025) henkiin herättämiseen tekoälyn avulla tulevassa elokuvassa As Deep as the Grave sekä Oscar-palkintoja jakavan elokuva-akatemian päätökseen, etteivät tekoälyllä tehdyt käsikirjoitukset tai näyttelijäsuoritukset ole kelvollisia saamaan alan arvostetuimpia palkintoja.

Elokuva on taidemuotona seurannut teknologista kehitystä. 1800-luvun lopun kamera- ja filmitekniikan kehittyminen mahdollisti ensimmäiset elokuvat. Erityisesti Lumièren veljesten kameraprojektori oli käänteentekevä keksintö. Samoin äänielokuvan läpimurto 1920-luvun lopulta alkaen ja värifilmin käyttö ovat muokanneet elokuvan kieltä näyttelemisestä lähtien. Mykkäelokuvissa näytteleminen on hyvin erilaista äänielokuviin verrattuna. Viimeisimpiä kehityssuuntia ovat olleet esimerkiksi digitaalisten kameroiden valtava kehitys ja tietokonepohjaisten efektien yleistyminen käytännön efektien sijaan. Elokuvateollisuuden näkökulmasta vallankumouksellista on taas ollut striimauspalveluiden yleistyminen ja kilpailu ”toisesta näytöstä” puhelimien kanssa. Kaikki kehityskulut ovat vieneet elokuvaa taiteenmuotona johonkin suuntaan. Aina on ollut kuitenkin kyse elokuvasta, oli sitten kyseessä Jazz-laulajasta vuodelta 1927 tai uusimmasta parhaan Oscarin voittaneesta teoksesta One Battle After Another (2025). Uskallan kuitenkin väittää, että jos ja kun elokuvaa aletaan kasvavassa määrin tekemään ”generoivalla tekoälyllä”, menetetään elokuvalle taiteenmuotona oleellisia piirteitä, erityisesti näyttelemisen saralla.

Jotta ymmärretään ensin, mitä tekoäly tai AI on, pitää puhua hieman teknologista jargonia. Käytännössä tekoälyllä tarkoitetaan tietokoneiden kykyä ihmismäiseen ajatteluun. Tavallinen tietokoneen tai netin käyttäjä törmää jo Google-hakua tehdessään suuriin kielimalleihin (LLM), joiden päättely perustuu neuroverkkomalleihin, jotka antavat vastauksen perustuen halutun sanan tai sanojen todennäköisyyteen esitreenatun datan perusteella. Mallissa jokaiselle sanalle on oma kontekstinsa ja todennäköisyytensä seuraavaan sanaan.

Esimerkiksi, jos kielimallilta kysytään, mitä kuusi tarkoittaa, vastaukseksi tulee tietoa havupuulajista mutta ei niin todennäköisesti numerosta. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että mallin antama vastaus perustuu todennäköisyyslaskentaan datalla, millä malli on treenattu. Mallin tarkkuus arvata haluttu tulos paranee datakirjaston koon kasvaessa. Videogenerointimallilla datakirjaston voisivat muodostaa vaikkapa kaikki teatterilevitykseen päätyneet elokuvat tai YouTube-videot. Mallille kerrottaisiin sitten eri näyttelijöiden, ohjaajien ja tilanteiden nimiä ja riippuvuussuhteita. Esimerkiksi Val Kilmerin kasvojen tapauksessa materiaalia olisi niin Top Gunista (1986) kuin Heatista (1995). Ei voida siis puhua mistään uudesta suorituksesta, kun kaikki perustuu jo aikaisemmin oikeasti tehtyyn työhön. 

Onkin aika groteskia puhua näyttelijäsuorituksesta erityisesti edesmenneen näyttelijän osalta, jonka suostumusta asiaan ei ole voitu varmistaa. Kuuluisat näyttelijät eivät saa enää levätä haudassakaan. Tämä on huomioitu myös näyttelijäliiton puolelta, joka vaati aiheellisia lakimuutoksia asiaan. Val Kilmerin tapauksessa perikunta vakuuttaa suostumustaan. Kukapa ei, jos naaman edessä heilutetaan tarpeeksi paksua setelinippua? Varsinkin perikunnan näkökulmasta omaisen työn käytön tekoälytuotannossa voi ymmärtää pragmaattisena valintana, mutta eettiseksi se ei kyllä muutu.

Lisäksi yleisö vaikuttaa toistaiseksi varsin vastahakoiselta. Valtaosa kommenteista elokuvan trailerin YouTube-videossa ovat varsin yksimielisiä asiasta: Ruudulla näkyvä kuva ei ole Val Kilmer ja jo pelkästään kuolleen tähden nimen käyttäminen on vastenmielistä. Ei Val vaan VAi Kilmer, kuten moni kommentoija asian ilmaisi. Myös elokuvan tekijät tuntuvat ironisella tavalla ymmärtävän tämän. Trailerin lopuksi Val Kilmer katsoo toista hahmoa silmiin ja toteaa: ”Don’t fear the dead and don’t fear me.” Eli älä pelkää kuolleita äläkä minua. Itseäni ainakin kieltämättä hirvittää tekoälyn kehitys ja kyyniseltä vaikuttava rahastuskampanja kuolleen näyttelijän ”henkiin herättämiseksi”. 

Teknologian puolustajat voivat tietenkin sanoa, ettei tekoälyn käytössä ole suurempia ongelmia. Taidehan perustuu aina imitointiin. Onhan jo jokainen nuotti soitettu, joten myös jokainen kappale on kopio toisesta kappaleesta. Samalla tavalla jokainen tarina on vain uusintaversio jo aikaisemmin tulleesta. Jokainen elokuva on kopio toisesta elokuvasta, vain pienillä eroavaisuuksilla. Tämä voisi tuntua uskottavalta argumentilta, mikäli ei olisi ikinä katsonut elokuvaa tai kuunnellut musiikkia. Elokuvan tekeminen on tiimityöskentelyä, jossa lopputulos on lukemattomien eri muuttujien ja päätösten lopputulosta. Esimerkiksi filmille tallentunut päivänvalo voi vaikuttaa tunnelmaan oleellisesti. Näyttelijän improvisointi tai jopa virhe tekee jokaisesta elokuvasta uniikin. Sattuma on suuri osa elokuvan tekemistä. Sattuma ja valinnat tekevät elokuvasta täten inhimillistä toimintaa, siinä missä tekoäly vain laskee todennäköisyyksiä annettuun komentoon perustuen.

Ihmisyyden puute onkin mielestäni suurin ongelma liittyen tekoälyn hyödyntämiseen elokuvanteossa. Jotta elokuva pystyy tuottamaan halutun tunnereaktion, tulee sen näyttelijöiden olla uskottavia. En ainakaan keksi mitään epäuskottavampaa kuin jo kuolleen näyttelijän esittäminen oikeana hahmona, verenä ja lihana. Erityisesti kuolleen ja tunnetun näyttelijän kasvojen käyttö aiheuttaa mielen matkan outoon laaksoon (uncanny valley). Siinä missä animaatiohahmoon tai CGI-efektiin voi suhtautua positiivisesti käyttämällä mielikuvitusta, liian todennäköinen mutta selkeästi keinotekoinen hahmo aiheuttaa välittömän illuusion murtumisen.

Ehkä tuoreimmat esimerkit tästä ovat vanhojen elokuvatähtien osittain tekoälyyn perustuvan nuorentamisteknologian käyttö Martin Scorsesen The Irishmanissa (2018) ja James Mangoldin Indiana Jones ja kohtalon aika -elokuvassa (2023). Lopputuloksessa erityisesti 80-vuotiaiden näyttelijöiden liikkeet eivät sovi vuosikymmenien verran nuorennettuihin kasvoihin. Lähikuvissa kasvot myös menettävät paljon yksityiskohtia ja näyttävät liian tasaisilta, erityisesti kun katsoja tietää, miltä Harrison Fordin ja Robert De Niron kasvojen tulisi näyttää. Sama teknologia on kuitenkin mahdollistanut esimerkiksi The Irishmanin, joka muutamia kohtauksia lukuun ottamatta on todella mainio elokuva. Tekoälyllä tuotettiin myös Val Kilmerin ääni vuoden 2022 Top Gun: Maverickissä, joka hyvästä toteutuksestaan huolimatta kieltämättä astuu samaiseen outoon laaksoon.

Mikäli argumenttia tekoälyn puolesta parannetaan hieman: Teknologiatermein dataa koulutetaan. Mitä sitten, vaikka näyttelijät olisi korvattu tekoälyllä tai käsikirjoituksen olisi muodostanut chattibotti? Jos ihmiset katsovat ja nauttivat, onko tästä harmia kenellekään? Mikäli ei puhuta kuolleiden ”henkiin herättämisestä” tai toisten työn käyttämisestä ilman lupaa, ei asiassa välttämättä ole ongelmaa, mutta tekoälyn tekemä simulointi ei muutu näyttelyksi. Parhaimmillaan voidaan puhua esimerkiksi animaatiosta, joka on jo elokuvan lajina erotettu näytelmäelokuvasta. Animaatiossakin ääninäyttelijät antavat oman suorituksensa animoiduille hahmoille. Val Kilmerin ääni on taas poimittu muista nauhoitteista. Näytelmäelokuvissa korostuu animaatiosta poiketen suspension of disbelief, kotimaisittain käännettynä ”avoin mieli”. Toisin sanoen katsojan pitää uskoa tietyllä tavalla silmiään ja hahmoja. Outo laakso vältetään huomattavasti helpommin, mikäli kaikki hahmot ovat selkeästi keinotekoisia tai vaikka nukkeja. Pelkkä tieto generoiduista hahmoista murtaa tarvittavan illuusion.

Mikäli elokuvat korvattaisiin tekoälyalgoritmien tuotoksilla ja outo laakso vältettäisiin, mikä olisi taiteenmuodon tulevaisuus? Tekoälymallin datasetti pysyisi samana tai täydentyisi tekoälyn tuottamilla kuvilla, jolloin inhimilliset tekijät jäisivät puuttumaan lopputuloksesta. Tällöin ei voitaisi puhua edes elokuvasta siten, miten olemme sanan merkityksen oppineet ymmärtämään. Kehitys lakkaisi ja taiteenmuotona elokuva kävisi täysin turhaksi.

Tästä syystä pidänkin elokuvan kuolemaa epätodennäköisenä, mutta voidaan olla varmoja, että elokuvateollisuus tekee kaikkensa tekoälyn sisäänajamiseksi. Elokuvien valmistusta ohjaavatkin jo osaltaan tekoälymallit, jotka ovat kehittyneempi versio aikaisemmista katsojakyselyistä. Striimauspalvelujen käyttäjistä kerätään valtavat määrät dataa, jonka perusteella tiedetään, mikä houkuttelee katsojaa jatkamaan katsomista. Digitaalinen samsara jatkuu ja seuraavaa katselukohdetta kuratoi koneoppimiseen perustuva algoritmi. Yhtenä lopputuloksena on toisen ruudun käsite, jolla tarkoitetaan television olevan toinen näyttö. Kädessä oleva puhelin taas on ykkönen. Tällöin elokuvan tai tv-sarjan tulee olla niin yksinkertainen, että jopa puolella silmällä seuratessa voi pysyä kärryillä toisen ruudun tapahtumista.

Voidaan miettiä myös, mikä into teknologiayhtiöillä on pyrkiä korvaamaan ihmiset, oli kyse sitten teollisuuden prosesseista tai elokuvanäyttelijöistä, muusikoista ja käsikirjoittajista. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa tarvittavan työvoiman vähentäminen laadusta riippumatta sen sijaan, että teknologia tukisi nykyisten työntekijöiden tai taiteilijoiden tehokkuutta. Elokuvienkin tekeminen on oma teollisuuden alansa ja studioiden omistajille ennen kaikkea liiketoimintaa. Taiteenmuodon pitkäikäisyydellä ja hyvinvoinnilla ei ole merkitystä kvartaalitaloudessa. Studiopampuille tekoäly vaikuttaa houkuttelevalta mahdollisuudelta, johon kannattaa panostaa jo varhaisessa vaiheessa. Ensisijaisia kärsijöitä ovat elokuvateollisuudessa työskentelevät ammattilaiset, mutta lopulta myös elokuvat itsessään. Studiojohtaja voi taasen siirtyä takavasemmalle teknologiaoligarkkien rakentamaan bunkkeriin.