Leikekirjoista Letterboxdiin

Jouni Heinonen, heinäkuu 2026, nro 2

Letterboxdin suosio on kasvanut räjähdysmäisesti Covidin jälkeisenä aikana: yli miljoonasta yli 30 miljoonaan käyttäjään. Palvelu starttasi 2011, jolloin sain itsekin ensimmäisen kerran kutsun sen käyttäjäksi. Viime vuosina palvelun orgaaninen näkyvyys on lisääntynyt esimerkiksi TikTokissa, johon käyttäjät julkaisevat Letterboxd-pohjaisia trendejä.

Letterboxdissa yhdistyvät elokuvatietokanta IMDb:n informatiivisuus ja luettelointipalveluiden, kuten kirjoille pyhitetyn GoodReadsin, sosiaalisuus ja päiväkirjamaisuus. Kuten kaikissa sosiaalisissa medioissa, myös elokuvaharrastajien keskuudessa tämä näkyy niin hyvässä kuin pahassa.

Paha korostuu etenkin, kun sovelluksen käyttöön yhdistyy TikTok. Letterboxdin käyttö aloitetaan listaamalla neljä suosikkielokuvaa. Ne ovat ensimmäinen asia, mitä profiilistasi näkyy. Ne ovat käyntikortti elokuvamakuusi. Ja sitä tullaan käyttämään sinua vastaan, jos esität vähänkään jyrkempiä mielipiteitä. Tai oikeastaan mielipiteitä.

Kun joku ei tykkää mielipiteestäsi, hän käy katsomassa profiilistasi, mikä on suosikkielokuvasi ja palaa vastaamaan, että oletpa tyhäm, kun tuosta tykkäät. Sama periaate kuin boomereilla iltapäivälehtien klikkiotsikoiden tapauksessa Facebookissa. Mennään profiiliin ja keksitään, että onpa sulla ruma puoliso ja tyhmät aurinkolasit, mielipiteesi ei ole validi.

Neljän suosikkielokuvan lisäksi lyömäaseena käytetään vielä absurdimpaa määritelmää: pisteytettyjen elokuvien käyrää. Muodostaako annettujen tähtien kaavio skeittirampin vai elefanttia sulattelevan boan. Se on määrittelevä toisella puolella maailmaa olevalle portinvartijalle oletko aito cinefiili vai joku kasuaali wannabe.

TikTokissa et ainakaan voi voittaa. Jos näytät julkisesti, mistä pidät, saat kuulla olevasi performatiivinen obskuureine valintoinesi tai lammas suosittuine valintoinesi. Onko Letterboxd sitten ollut parempi paikka, kun siellä majaili vain se miljoonaa käyttäjää? Ehkä negatiivisuus tulee esiin niin pienen piirin elitismissä kuin valtavirtavariaationa.

Eikä tämä ole mikään ennen oli kaikki paremmin -räntti. Turhan usein kuitenkin tuntuu siltä, että mitä pidempään someissa pysyy poissa kommenttiosioilta sen parempi, ja se ikävä kyllä pätee myös vähänkään isompiin elokuvafoorumeihin. Tämä olisi etenkin elokuvaharrastuksen alkuvaiheessa olevien nuorten hyvä sisäistää.

Elokuvaharrastuksen pitäisi olla iloinen asia. Ja sitä iloa ovat itselleni edesauttaneet enemmän videovuokraamokulttuuri, elokuvakerhot, persoonalliset elokuvateatterit, keräiltävät elokuvaliput, Katso-lehden videokannet, sanomalehtien kesä- ja kulttuuriliitteet ja leikekirjat kuin anonyymi huutelu toisten elokuvamausta.

Tietenkin Letterboxdin kaltaisesta palvelusta on enemmän hyötyä kuin haittaa, tietoa on saatavilla monipuolisemmin kuin koskaan ja iso osa ihmisistä on lopulta ihan mukavia. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kasvoin aikana, kun sai rakentaa omaa kuvaansa elokuvan maailmasta kaikessa rauhassa ilman yhteisöpainetta, saati halveksuntaa.

Kun videonauhuri saapui talouteemme, muutamia käytettyjä Omaxin pahvikantisia kasetteja lukuun ottamatta myyntikasetteja ei ostettu. Hylly alkoi täyttyä aiemmin mainitun Katso-lehden videokansista askarrelluilla koteloilla. Ne kiinnostivat enemmän kuin Suosikin julisteet, keräilytarrat tai idolifanitus, vaikka niilläkin on oma paikkansa.

Katson videokannet olivat viikon tv-lehdestä leikatusta sivusta taiteltuja kansia, johon sisältö tuli nauhoittaa televisiosta. Takakannessa oli kattava teksti elokuvasta, esimerkiksi Antti Lindqvistilta tai Tarmo Poussulta. Katso ylläpiti perinnettä vuoteen 2003 asti, yli tuhannen kannen ajan, kunnes DVD-levy syrjäytti videokasetit. Ja Katsosta tuli juorulehti.

Nuo videokannet olivat tavallaan ensimmäinen versio omasta elokuvapäiväkirjastani tai -katalogisoinnista. Ne toimivat kuratointina katsojille ja merkintänä televisoesityksen ajankohdasta. Kun televisiosta tuli elokuva, josta lehti ei tarjonnut valmista kantta, se askarreltiin lehden ylijäämäkuvista ja arvostelusta.

Tämä perinne ja rituaali ei jäänyt vain Katson varaan. Niihin aikoihin paikallislehden mukana tuli viikkoliite ja tv-opas, jonka elokuva-arvostelut olivat juuri sen kokoisissa blokeissa, että ne sai leikattua irti ja liimattua videokasetin etiketin kohdalle. Siihen paksummalle, päällä olevalle alueelle.

Jossain vaiheessa leikkeet, jotka eivät mahtuneet kasetteihin, löysivät tiensä leikekirjaan. Paperilehtiä oli vielä kaikkialla. Kotona ja kylässä kaikki mielenkiintoinen irtosi mukaan. Leikekirjojen sivuille on dokumentoitu elokuvainnostukseni vuodet 1998 ja 1999. Ne eivät ikävä kyllä kata Nelosen aloittamista vuonna 1997 ja Apinoiden planeetta -elokuvasarjaa.

Vuonna 1998 YLE TV2 esitti kauhuelokuvia koko kesän. Klassikoista moderniin kauhuun. Frankensteinista ja Frankensteinin morsiamesta Elävien kuolleiden yöhön ja Tappajahaihin. Mukaan mahtui myös mielenkiintoisia valintoja suurimpien klassikoiden varjosta, kuten Valkoinen zombi, Korppi ja Sudet tulevat. Aukeaman avaaminen vie takaisin tuohon kesään.

Lisäksi erillinen leikekirja löytyi Salaisille kansioille ja muille UFO-jutuille sekä Star Wars: Episodi I -hypelle. Se olikin viimeinen kerta, kun kyseisestä franchisesta jaksoi innostua. Merkittävin kaikista on leikekirja samana vuonna menehtyneelle Stanley Kubrickille: muistokirjoitukset ja Eyes Wide Shut -aikalaisuutisointi samoissa kansissa.

Nykyään katalogisointini toimii lähinnä niin, että oma versioni elokuvahistoriasta löytyy seinältä, kronologisesti hyllyihin järjestetyn fyysisen median kautta. Tuhatkunta tärkeintä elokuvaa rivissä ja loput kansioissa exceleineen. Letterboxd on kiva lisäapu oppia uutta ja järjestää vanhaa ja sitä mukavampi käyttää, mitä vähemmän vilkuilee kommenttiosiota.

Palataksemme tuohon maagiseen neljän suoraan: Ensikodissani oli hädin tuskin muuta esillä kuin neljä elokuvajulistetta nätissä rivissä. Julisteet olivat Kellopeliappelsiini, Eraserhead, Pulp Fiction ja Pimeyden Armeija. Kun kylässä kävi porukkaa, kuvat herättivät mielenkiintoisia keskusteluja. Eikä mielipiteiden tarvinnut olla samoja.

Letterboxd-profiilin on tarkoitus toimia samalla tavalla, mutta julkinen seinä tuntuu asettavan paineita miettiä valintojaan. Ja se vie lopulta performatiivisuuteen, joka ei ole kenenkään edun mukaista. Etenkin kun digitaalinen kuvapankki sisältää lähes kaikki maailman vaihtoehdot.

Kaiken ei tarvitse pysyä fyysisenä, kaiken ei tarvitse pysyä kuten ennen vanhaan, mutta on vaikea uskoa, että moni ainakaan katuisi vanhana, jos on joskus pitänyt edes hetken käsin kosketeltavaa kirjaa elokuvaharrastuksestaan, vaikka digitaalisen rinnalla. Digitaalisuus ei jätä jälkiä ja lähes kaikki siitä tulee pyyhkiytymään lopulta pois.

Mummoni sodanaikainen leikekirja filmitähdistä on edelleen hyvässä kunnossa. Olen aikojen saatossa bongannut kirppareilta monia leikekirjoja – suomalaisittain painottuen Elokuva-aitan tarjontaan – esimerkiksi Mia Farrow’sta ja muista Hollywood-tähdistä. Samalla jo parinkymmenen vuoden takaiset merkinnät ja kuvat tietokoneen kovalevyltä tai internetistä on menetetty.

Tämän epäilemättä joidenkin mielestä nostalgisen horinan voi päättää siihen, kuinka hauska on ollut nähdä somessa niitäkin harrastajan alkuja, jotka askartelevat leikekirjaa tulostaen kuvia ja tekstiä, koristellen ja jättäen sivuille kommenttinsa. Niitä ei tule joku vanha ja vihainen, yli kymmenentuhatta elokuvaa Letterboxdiin logannut know-it-all-äijä noin vain sotkemaan.