Kamera väkivallan todistajana ja osanottajana – uhriväkivallan eri muodot elokuvissa ja myyteissä

Joonas Nykänen, huhtikuu 2026, nro 1

Uhrivalikoitumisen absurdeja menetelmiä

Ei liene sattumaa, että erilaiset uhririitit ovat kiinnostaneet hyvin monia elokuvaohjaajia. Elokuvia on tehty uhraamisesta niin iso läjä, että se tuntuu melkein loputtomalta suolta. Georges Mélièsin Jeanne d’Arc (1900), Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), Robert Bressonin Jeanne d’Arc (1962) tai Jacques Rivetten Jeanne la Pucelle I-II (1994) ovat ensin mieleen tulevat elokuvat Orleansin neitsyestä. Niitäkin on iso läjä, vaikka ei vielä niin paljon kuin Golgatan ristiin vuotamaan pistetystä nasaretilaisesta saarnaajasta.

Voidaan sanoa, että pyhä on syntynyt uhraamisesta, väkivallasta. Filosofi René Girard kirjoittaa: ”Pyhän leikki ja väkivalta ovat yksi ja sama asia”. Tämä strukturalisti ehdottaa Vanhan testamentin Joonan tarinan kautta, että sattuma esittäisi oleellista roolia uhrin valinnassa. Olen ajatellut toisin: uhrilta löytyy ominaisuus, joka tekee hänestä yhteisölle soveliaan uhrin, mutta ennen muuta tuo ominaisuus ei ole fyysinen vaan tapoihin liittyvä ominaisuus. Juuri se, jonka Girardkin esittää: uhrin on oltava joku, joka ei kykene kostoon.

Uhririiteissä ihmisuhrit valikoituvat myös jonkin näennäisen rikkeen kautta, vaikka niiden valikointi todellisuudessa noudattaisikin samaa sääntöä kuin eläinuhrauksissa, jotka ovat arkipäivää lihansyöjäkulttuureissa. Sisällöllisesti Georges Franjun Eläinten veri (1949) ei eroa nykyaikaisista eläinsuojeluelokuvista. Sen poeettisuutta ei liene vieläkään ylitetty mitä tulee toisen täydellisen alistamisen tabuun.

Vanhassa testamentissa ei tietenkään uhrata vain muita eläimiä. Ihmiset joutuvat myös yhteisöriiteissä uhrialttareille. Jos Girardin teesit pitävät paikkansa, ihmiset muodostaessaan yhteisöjä tappavat aina jäseniään. Tämä taas johtuu siitä, että he mimitoivat eli kopioivat jossain evoluution vaiheissa tapahtunutta ensimmäistä uhrinäytelmää, jossa täysin viaton olio määrättiin kollektiivin uhriksi, jotta sen tappamalla voitaisiin palauttaa näennäinen harmonia yhteisöön.

Miten uhri valikoituu? Vanhan testamentin Joonan ominaisuus on se, että hän ei ole osallistunut muiden tapaan myrskyävän laivan todelliseen pelastusoperaatioon: rukoiluun. Hän ei siis osallistunut yhteisönsä riittiin, mikä tekee hänestä hylkiön. Miehistö heittää arpaa siitä kenen syyksi heitä kohdannut myrsky pistetään, ja arpa osuu, totta kai, Joonaan. Hänen rikkeensä oli siinä, että hän nukahti silloin, kun muut pysyivät hereillä. ”Joona oli lähtenyt pakoon Herraa, Jumalaansa”, Girard kirjoittaa. Häntä alkoi nukuttaa, kun muut ryhtyivät rukoilemaan.

Joona ei osallistunut muiden touhuun, joten hän ei ollut niin kuin muut vaan jotain muuta, ja siksi hänet valittiin uhriksi: hän toimitti transgressionsa nukahtamalla. Modernissa yhteiskunnissa giljotiini on saanut hienovaraisempia muotoja ja kidutustenkin keinot ovat hienostuneet barbarismin ajoista; nykyinen inkvisitio pikemminkin eristää jäsenen yhteisöstään kuin pyrkii suoraan murhaamaan: poikkeusyksilöitä ajetaan itsemurhaan näillä karuilla, kylmillä seuduilla harva se päivä.

Kidutuskoneisto? Nykyäänkö? Tässä modernissa maailmassa ja maassa, joka on ilman muuta onnellisin maa koko planeetalta… Hakattu ihminen esimerkiksi hakeutuu täällä lääkäriin kipujen vuoksi ja siellä hienovaraisemmin toteutettuna alkaa uusien kidutusten sarja: tutkimukset, kokeet, psykoanalyysi, loputon odotus ja muut alistuskeinot. (vrt. Julia Kirstevan essee Marguerite Durasista Mustassa auringossa). Joskus kuitenkin väkivallan uhrivalinnan syynä on yksinkertaisesti toiseus, joka näyttäytyy toisenlaisena fyysisyytenä. Sokrateesta esimerkiksi on sanottu, että hän oli erittäin ruma fyysisesti.

Alain de Botton, joka elokuvien ystäville saattanee ensin tulla tutuksi Celia Lowensteinin sarjan Philosophy: A Guide to Happiness (2000) kautta, vertasi Sokrateen kohtaloa John Merrickin kohtaloon David Lynchin Elefanttimiehessä (1980). Merrick sairasti ihotautia, multippelia neurofibromatoosia, joka aiheutti tuskallista ruumiinpaisumista. Merrick oli sielultaan hyvin kaunis ihminen, jonka ulkomuoto poikkesi muista melko radikaalilla tavalla. De Bottonin mielestä hän valikoitui kidutuksen ja pilkan uhriksi, koska tuohon aikaan ihmiset olivat vielä barbaareita enemmän kuin ihmisiä.

Pinnalliset ihmiset näkevät ainoastaan Merrickin pinnan. Koska hän eroaa barbaareista, he katsovat oikeudekseen alistaa ja tuhota hänet. Tässä oli myös toiseuttavasti elefanttimieheksi nimetyn sielultaan muita kauniimman ihmisen kohtalo. Ihmisten keskuudessa hyvin vanha laulu: Häntä sanotaan rumaksi ja lyödään, vaikka hänen sydämensä laulaa kauniisti. De Botton vetää tästä aasinsillan Sokrateen kohtaloon: ”Molempien miesten tapauksessa tuntuu toteutuneen kohtaloista julmin – olla hyvä ja tulla tuomituksi pahana.”

De Bottonin filosofiaa jatkaakseni, Sokrateen kohtaaman murhanhimoon johtaneen pahantahtoisuuden todellinen syy ei ollut hänen viisautensa, se että hän tiesi, ettei hän tiennyt, vaan hänen poikkeava ulkomuotonsa. De Botton menee tässä mielestäni hieman liian pinnalliseksi. Filosofi unohtaa tyystin, että yleensä enemmän yksilöiden poikkeavat tavat kuin heidän ulkomuotonsa riittävät syyksi massan vihaan.

Toinen eläin ihmisen rituaaliuhrina

Eläinten veri (1949)

”Ihminen on olento, joka on menettänyt lintujen luottamuksen.” – Gaston Bachelard

”Uhraamisessa kaikki on tiukasti tavan määrittämää. Kyvyttömyys sopeutua uusiin olosuhteisiin on luonteenomaista uskonnolle yleensä”, Girard kirjoittaa. Toinen eläin on kautta aikojen toiminut uhririitin uhrattavana osapuolena; eläin on yleensä helposti alistettavissa väkivaltaan, ja tuo väkivalta taas helposti perusteltavissa traditioihin tai ihan vain syömisnautintoon tukeutuen. Eri uskonnoissa esimerkiksi kosher-lihan yhteydessä tehtävät teurastukset noudattavat omia periaatteitaan.

Omanlaisensa väkivaltakultin tarjoavat demokratioiden massatuotantosysteemit, joiden sisällä tapahtuvasta hyvin varjellusta ja siksi salamyhkäisestä väkivallasta on välillä vuotanut massatietoisuuteen välähdyksenomaisia kuvia totuudesta, jossa pieniin karsinoihin vangittuja eläimiä hakataan tai potkitaan. Myös todistukset eläinten ruumiinkunnosta – haavat, sisäelinvauriot, räjähtäneet peräsuolet ja niin edelleen – ovat puhuneet karua kieltään eläinten kohtelun pimeimmistä ja synkimmistä puolista.

Eläimet eivät puno juonia tai haudo kostoa tai ainakaan toteuta sellaista. Girard perustelee uhraamista näin: ”Uhraaminen ei ime väkivaltaa itseensä ja haihduta sitä ulkopuolelle. Tämän sijaan se ohjaa väkivallan uhriin vain, jotta se sitten läikkyisi yli ja leviäisi ympäristöön tuhoisalla tavalla.”

Massatuotantosysteemistä käsin olisi kuitenkin hyvin kaksinaismoralistista kauhistella kosher-lihauhrirituaalia, jonka rituaalin kauheutta emme voi peitellä. Täytyy silti ottaa huomioon, että massatuotantosysteemeissä – joissa eläimiä ei pyritä lähtökohtaisesti kiduttamaan – eläin on jo syntymästään asti teuras, uhri. He, jotka niin sanotusti tuottavat eläimen, tekevät murhaamiseen nähden kaksinkertaisen rikoksen, jonka julmuutta ei saata kiistää: he lahjoittavat niin elämän kuin myös kuolemankin. Ja millaisen elämän he lahjoittavat?

Oikeus elämään on anastettu, koska lähtökohtaisesti eläimelle annetaan uhrin asema jo ennen syntymää. Teuraan asemalla oikeutetaan eri toimet, kuten eläimen maidon riistäminen lypsymenetelmin – joita eläinsuojelijat ovat verranneet eläimen raiskaamiseen – ennen varsinaista kliimaksia, teuraseläimen olemassaolon todellista päämäärää, lopullista väkivaltaa, johon kaikki johtaa: kuolemaa.

Teuraseläintä kidutetaan hieman ennen lopullista iskua, kuten uhririiteissä yleensä. Annetaan hieman vapauksia, viedään ne, annetaan niitä lisää. Hieman myrkkyä tänään ja hieman myrkkyä huomenna, mutta ylihuomenna – riittävän suuri annos myrkkyä! Jotain perää saattaa olla niissä lausunnoissa, että jos maatilojen rakennuksien seinät olisi läpinäkyvästä lasista tehtyjä, kukaan ei enää söisi toisia eläimiä. Aiheeseen liittyen jo mainitun Franjun Eläinten veren lisäksi mainittakoot Viktor Kossakovskyn suosiota saavuttanut Gunda (2020) ja miksi ei Jerzy Skolimowskin EO (2020), mutta tietysti ja erityisesti sen intertekstinä toimiva Robert Bressonin Au hasard Balthazar (1966).

Täsmentävänä huomiona lausuttakoot, että natsien eräässä pahamaineisimmassa propagandaelokuvassa, Fritz Hipplerin Vaeltavassa juutalaisessa (1940) ihmisten eläimellistäminen – juutalaisten vertaaminen rottiin – oli perustavanlaatuinen toiseuttamisen keino. Samassa teoksessa alleviivattiin juutalaisten kosher-lihan brutaaleja valmistustapoja, joiden yhteydessä hevosilta viillettiin kaula auki ja annettiin eläinparkojen valua kuiviin. Väkivalta alkaa aina toiseuttamisen keinoista. Rottavertauskuvista ei ollut enää pitkä matka holokaustiin, jonka yhteydessä juutalaisten ruumiita käsitelleet toiset vangitut juutalaiset joutuivat noudattamaan, kuten Claude Lanzmannin Shoahista (1985) käy ilmi, ennen muuta erästä käskyä: murhattuja juutalaisia ei saanut kutsua inhimillisillä termeillä, nimillä.

Manaaja uhrirituaalin esimerkkinä

Manaaja (1973)

Joskus sijaisuhriksi valikoituu kielletyn halun kohde, kätketyn intohimon objekti, jonka haluamista ei täysin tunneta, koska halun tunnustaminen olisi liian piinallista. William Friedkinin Manaajan (1973) Regan (Linda Blair) joutuu kummallisten rituaalien keskipisteeseen: aluksi tieteen uskomuksilla ja sitten kristinuskolla itsellään käydään sotaa pahuutta vastaan. Näiden kummallisten tuntemusten kiivaaksi taistelukentäksi valitaan tyttölapsen ruumis ja mieli.

Girardin analogiaa jatkaakseni todennäköisesti siksi, että kirkkoa on kohdannut kriisi. Ratkaisuksi vaaditaan uhri, josta tulee aikuisten kriisin näyttämö, sen perversioiden viaton keskipiste. Kenties siksi, koska alaikäinen tyttö on pappien salatun halun objekti. Siitä seuraava tytön pahoinvointi, oksentelu, päänkäänteleminen, ruumiin kiduttaminen ja mielen jakautuminen eri osiin voidaan nähdä seuraukseksi äärimmäisestä henkisestä väkivallasta, johon yhteisö lapsensa alistaa, jotta voi sitten käydä sotaa pahuutta vastaan, ”parantaa hänet”.

Manaajan tarina pohjautuu tositapaukseen. Myöhemmin selvisi, että poika, joka oli joutunut pappien manaamisriittien kohteeksi, oli – tietenkin – pilaillut papeille piirtämällä ruumiiseensa huulipunapuikolla lauseen: ”Help me.” Vähänpä hän aavisti, että pila otettaisiin katolisessa yhteisössä täysin totena ja hän joutuisi pappien manaamisriitin ytimeen. Kyse ei kuitenkaan ole enää siitä, että papit uskoisivat todella riivaajiin. Niinkin köykäinen tekosyy kuin ranteeseen huulipunalla kirjoitettu demonin viesti oikeuttaa papit toteuttamaan kidutuksensa, alistamisen yhtä lailla kuin Joonan simahtaminen riitti hänen viskaamisekseen yli laidan valaan vatsaan.

Manaajan rituaalin voi samaistaa nykyään melko banaalisti katolisuutta koskevaan elokuvan valmistumisen jälkeen tulleeseen pedofiliavyyhtiin: tyttölapsi masturboi elokuvassa krusifiksilla ja lausuu rivouksia. Reganin rienaavat lauseet ovat se ylijäämä, jonka katolinen kirkko on yrittänyt piilottaa, sulkea pois itsestään, mutta joka purskahtaa oksennuksen, tai siemennesteen lailla näkyviin, sillä freudilaisesti sanottuna: kaikki torjuttu palaa.

Pahoinvointi voidaan nähdä seurauksena sille, mitä yhteisö lapselle on tehnyt. Eikö tytön hirveä kärsimys voisi johtua ihan siitä, minkälaisiin teknisiin rituaaleihin hänet alistetaan teini-iän kynnyksellä? Hänet vangitaan lääketieteen nojalla erilaisten ahtaiden koneiden ja pelottavien laitteiden sisään, jotka pyörivät hänen päänsä päällä, tai joiden sisälle hänet vangitaan kuin suuriin plastisiin falloksiin. Häneen pistellään piikkejä. Häntä ahdistetaan typerillä kysymyksillä ja hän joutuu pappien saarnojen uhriksi ja niin edelleen. Girard: ”Purkautumatta jäänyt väkivalta etsii varauhria, jonka se lopulta löytää. Raivon kirvoittaneen olennon tilalle tulee nopeasti jokin toinen. Haavoittuneisuus ja lähelläolo [sic] ovat ainoat syyt, joiden takia se ottaa väkivallantekijän vihat niskoilleen.”

Näyttää, että väkivallan tahra itsessään lisää väkivaltaa. Papit suorittavat riittinsä, joiden seurauksena ”tasapaino” kirkkoon palautuu. Näytelmä toimisi komediana, jos se ei olisi kauttaaltaan traaginen. Papit eläytyvät manaajien osiin niin syvästi, että kuolevat rituaalin kliimaksissa ikään kuin jalosti uhraten itse itsensä pelastaakseen Reganin. Todellisuudessa Regan ja hänen perheensä ovat kammottavan uskonnollisen näytelmän todellisia kärsijöitä. Mielettömän ihmisyhteisön ainoa tapa palauttaa pappien usko, ja siten tasapaino kuviteltuun, on toimittaa uhri jumalalleen.

On aika helppo nähdä elokuva myös uskontokriittisesti, vaikka sen tekijä onkin antanut siitä itse hyvin ristiriitaisia lausuntoja, myös sellaisia, jotka eivät ole täysin poissulkeneet ohjaajan uskoa alkuperäisen riivaustarinan todellisuuteen. Jos kuitenkin unohdamme tunteemme ja mielikuvituksemme ja katsomme asiaa psykoanalyyttisesta kulmasta, näemme että Reganin rienaavat lauseet ovat se ylijäämä, jonka katolinen kirkko on yrittänyt piilottaa, sulkea pois itsestään, mutta joka purskahtaa oksennuksena näkyviin. Koska hän on selvästi valittu uhriksi, hän toistaa uhrin osan ollen yhdessä hetkessä säälittävä, toisessa rienaava. Girardilaisesta näkökulmasta näyttää, että kirkko kohtaa uskonkriisin: pappi ei enää usko, kun huomaa äidin tekevän kuolemaa lohduttomassa tilassa, ja näkee kirkossa Maria-patsasta rienaavan näyn.

Ei ole sattuma, että Regan masturboi juuri krusifiksilla. Taistellessaan Pazuzu-demonia vastaan papit oikeastaan taistelevat itseään vastaan mutta uhraavat siinä sivussa kokonaisen perheen onnen murskaten, raiskaten sen psyyken tyystin. Ihmiset tekevät mitä tahansa säilyttääkseen uskonsa, keksivät mitä mielikuvituksellisimpia asioita. ”Hyvä” ja ”paha” on keksitty siksi, etteivät ihmiset itse havahtuisi tietoisuuteen, joka heitä muutoin voisi koskettaa. He ovat itse se paha, jota vastaan he sotivat.

Nykyajan sodat väkivallan näyttämöinä

”Kun eletään maailmassa, jossa vähäisinkin konflikti voi johtaa katastrofeihin, aivan kuten vähäisinkin verenvuoto hemofiliaa sairastavalla, uhraaminen keskittää aggressiiviset taipumukset uhreihin.” – René Girard

Kostoväkivallan armoton struktuuri toistui Irakin sodassa Yhdysvaltojen, George W. Bushin ja Dick Cheneyn johdolla, julistaessa sodan terrorismia vastaan. Se johti sen kaltaisiin julmuuden näyttämöihin kuten Abu Ghraib. Kun käydään kiihkeätä sotaa pahaa vastaan, ei yleensä huomata sitä, kuinka sodan pauhussa on muututtu sen pahan kaltaiseksi, jota vastaan soditaan. Kun pistää silmän aseenpiipuun, aseenpiippu katsoo takaisin. Samankaltainen kaava toistuu nyt uusissa diktatuureissa. Toisaalla Putin käy jälleen sotaa niin sanottuja natseja vastaan Ukrainassa ja seniili Trump oikeuttaa kansainvälisen lain rikkomisen niin sanotussa sodassaan huumeita vastaan. Sama struktuuri näyttää toistuneen Gazan sodassa, jossa Israel on aiheuttanut kokonaisen kansanmurhan kostoksi massiivisesta terrori-iskusta.

Kun muistaa, että Irakilla oli miljardien arvoiset öljyreservit, on helppo nähdä WTC-iskut tällaisen väkivallan struktuurin yhtenä juonena, eleenä, joka ikään kuin oikeuttaa vielä sitä julmemmat vastatoimet. Yli 3000 ihmisen hengen vaatinut terroristi-isku, josta muistutetaan alinomaa (samalla hienovaraisesti sivuuttaen muualla tapahtuvat teurastukset, joista esimerkiksi toisen Kongon sodan on arveltu vaatineen 5 miljoonaa uhria) ei ole missään suhteessa sitä seuranneisiin vastatoimiin, siis sotaan, jossa kuoli arvioilta 162 000 irakilaista ja 4474 yhdysvaltalaista. Kun ottaa huomioon infrastruktuurin romahtamisen ja sen seuraukset, ihmisuhrien luku nousee liki puoleen miljoonaan. Sivuoireina sikisi länsimaisen demokratian nurjan puolen pimeyden sydämien kehittyminen Abu Ghraibin kaltaisiin kidutusvankiloihin, joissa ihmisyyden karu ydin, sen ilkeän perverssi ja sadistinen pimeä puoli, tuotiin kaikkinensa päivänvaloon.

Hyvien sota pahoja vastaan oli muuttunut yli ryöppyävän julmuuden pelikentäksi, jossa tulella käytiin tulta vastaan. Abu Ghraibin vankiloissa koettiin modernin uhrimyytin sairas näytelmä, jossa yhdysvaltalaiset sotilaat eri kidutusmenetelmin toimittivat veriuhrinsa demokratian pimeille alttareille. Kidutuksen yksityiskohdat paljastavat, kuinka väkivalta itsessään löytää yhä uusia, hienovaraisempia keinoja toteuttaa itseään. Saddam Husseinin aikana Abu Ghraibin vankilassa kiduttaminen oli brutaalin suoraa: silmiä kaivettiin lusikoilla päästä, raajoja leikattiin, vankeja kastroitiin ja niin edelleen. Kun yhdysvaltalaiset aloittivat omat toimensa samassa vankilassa, fyysisen kiduttamisen olivat korvanneet pitkälti henkiset – kenties vielä julmemmat – menetelmät, joita CIA oli jalostanut omiin tarkoituksiinsa. Niiden piinassa on ymmärrettävää, että jotkut vangit tappoivat itsensä, jos saivat siihen mahdollisuuden.

Kiduttamiseen kuului nöyryytys, jossa vangit valeltiin ulosteella, tai heidät riisuttuaan pakotettiin ihmispyramideiksi, peloteltiin koirilla, annettiin hurttien purra, laitettiin seisomaan kiduttavan pitkään tuskaisissa asennoissa eikä annettu nukkua. Kuvaavaa on, että kamerasta tuli yksi kidutuksen välineistä: Kuva itsessään moninkertaisti nöyryytyksen. Se liitti kiduttamiseen potentiaalisen määrän sivustaseuraajia. Vangit olivat äkkiä tilanteessa, jossa he olivat yksin maailmaa ja eläimistä julminta, ihmistä vastaan. Kamera itsessään muuttui pahan instrumentiksi. Laite saattoi varmistaa sen, että nöyryytys ja tuska jatkuisi teon jälkeen, kuin olisi löytynyt keino piinata ja kiduttaa ihmistä vielä tämän kuolemankin jälkeen. Kameran tallentamasta väkivallasta tuli sadistisille ihmisillä päättymätöntä riemua.

Kamera väkivallan instrumenttina

Elephant (1989)

Kun Helsingin Koskelassa 4. joulukuuta 2020 tapahtui teinipojan surmaaminen, henkirikoksen uhria 16-vuotiasta poikaa vaivasi jo ennestään pitkään jatkuneen väkivallan tahra: läpi hänen kouluikänsä häntä oli kiusattu ja – voidaan sanoa – kidutettu. Hänen erilaisuudekseen leimattiin ääniyliherkkyys, tunnollisuus, kiltteys ja lahjakkuus.

Wikipedia: ”Aluksi uutisoitiin uhria kiusatun muun muassa nimittelemällä ja solvaamalla, ja loppua kohden kiusaaminen [sic] olleen fyysistä väkivaltaa.” Väkivallan struktuurissa näyttää siltä, että toiseuttaminen ottaa ensin verbaalisen luonteen. Seuraava askel on fyysinen väkivalta, joka johtaa rituaalimurhaan. Kun vuosia kestänyt väkivalta kulminoitui riitin kliimaksiin, pojan uhraamiseen, löytyi tapahtumille jälleen yllättyjiä. Motiiviksi sanottiin ”uhrin rankaiseminen jostakin aiemmasta toiminnasta”. Periaatteessa tämä ”aiempi toiminta” on voinut olla mitä tahansa; uhririiteissä tavanomaista on, että uhri pistetään tekemään jotain sellaista, jossa hän saa käyttää hieman valtaa, jonka jälleen väkivalta häntä kohtaan ”oikeutetaan”.

Väkivallan näyttämönä on yleensä toiminut koulu. Koskelan kidutusmurhassa se toimi pyhän temppelin asemassa. Uhrialttari on kumminkin ulkoistettu koulun ulkopuolelle (aivan kuin Abu Ghraib ja Guatemala, jotka sijaitsivat maantieteellisesti niin kaukana demokratian ytimestä, että se saattoi hämätä jotakuta: ne olivat demokratian ydin) sairaalan takapihalle. Koskelan teinisurmassa väkivallan julma koulu on itsessään jatkunut temppelin – koulun – ulkopuolella ja huipentunut koulun varjossa kieroon päätepisteeseensä, jossa uhrin kiduttaminen kuolemaan on kuvattu puhelimilla.

Uusi väkivallan muoto on päässyt räjähdysmäisesti leviämään, kun niin sanotun rahvaan käsiin on annettu aiemmin enemmän taiteellisiin tarkoituksiin valjastettu väline: kamera. Monet aristokraatit vastustivat tuotantovälineiden luovuttamista rahvaalle ikään kuin ennustaen minkälaiseen laajamittaiseen degeneraatioon ja väkivallan kulttuuriin se voisi älyttömimmissä kansaosissa johtaa.

Nykyajan näennäisturvallisuuden trendin eli niin sanotun turvallisen tilan ongelma on siinä, että se koskee vain yhtä tilaa, mutta pakottaa näin väkivallan tiivistymään jonnekin muualle. Se tarkoittaa kouluissa esimerkiksi sitä, että kun väkivallan kohteeksi valikoitunut yksilö astuu turvallisen tilan ulkopuolelle, luokasta käytävälle, hän saa turpaansa ja väkivallan viimeisessä kliimaksissa tapetaan, ellei väkivallan kierrettä onnistuta sitä ennen pysäyttämään. Silloinkin väkivalta vain vaihtaa paikkaa ja siirtyy muualle, toiseen muotoon toteuttamaan itseään. Ei ole yllättävää, että juuri koulut ovat olleet usein joukkoteurastusten tapahtumapaikkoja. Näyttää itsessään siltä, että kouluun kytkeytyy väkivaltaa, joka toisinaan purskahtaa esiin traagisin uhrimenetelmin.

”Joidenkin meidän olohuoneessa ’Troubles’ on yhä Elefantti.” Näillä sanoilla alkaa Alan Clarken Elephant (1989). Se kuvaa Pohjois-Irlannin ”hankaluuksiksi” nimettyjä verilöylyjä. Filmissä väkivalta itse synnyttää loputtoman, päättymättömän prosessin. Yksi murha johtaa toiseen ja niin edelleen, ja veren loputon piiri on alkanut polkemaan jälleen: väkivalta ei koskaan pysähdy ja sen iskiessä arvaamattomasti kaikki ovat vaarassa. Girard selventää: ”Pienessä yhteiskunnassa se [kosto] uhkaa aiheuttaa ketjureaktion, jonka seuraukset käyvät nopeasti kohtalokkaiksi. Kun kostotoimet alkavat lisääntyä, pelissä ei ole vähempää kuin koko yhteiskunnan olemassaolo.”

Kuvaavaa on, että Gus Van Sant varasti juuri Clarken työstä nimen lisäksi tyylin ja rakenteen Columbinen koulusurmista inspiroituneessa työssään Elephant (2003). Kouluteurastuksissa tappajat olivat hiljaisuudessaan valmistelleet kostoa, joka oikeastaan oli lopullinen kieltäytyminen uhrin asemasta väkivallan pyhää ylläpitävässä riitissä.

Koulusurmissa väkivalta kohdistui sijaisuhreihin, kuten aina, mutta sen tarkkaan harkittu vastatoimi murhasi – kuten Jokelan koulusurmassa 2007 – koulun rehtorin, kuin yrittäen epätoivon pahantahtoisella vimmalla tavoitella struktuurin ylläpitäjää, rakentajaa itsessään. Ylläpitäjän tavoitteleminen murhan keinoin on siis aina paitsi toivonta myös turhaa. Kun tuon ylimmän osan poistaa, tulee aina joku tilalle. Oletan, että asema itsessään tekee tuosta jostakin samankaltaisen sen kanssa, joka poistettiin. Vaikka väkivalta lainaa ihmisen hahmoa, se ei koskaan ruumiillistu definitiivisesti ihmiseksi. Tämä siksi, että se on sisään rakennettu olion elämäntahtoon.

Girardia sivuten toistonkin uhalla: väkivaltariitit voisivat toteuttaa aina mimeettisyyttä, jolloin se toistaisi jonkin – jo iäksi hävinneen – alkuriitin kaavaa. Kuuluisa strukturalisti haki näitä riittejä antiikin tragedioista, joista tällä analogialla nykyajan tragediat ovat mimeettisiä variantteja. Koska väkivalta on itsessäänkin struktuuri, sitä ei pysty hävittämään olemattomiin väkivallalla itsellään olematta itse osa tuota struktuuria; sen voi yrittää purkaa, mutta koska se sisältyy systeemiin itseensä ja on osa systeemiväkivaltaa, se kasautuu aina uudelleen potentiaaliseksi uhririitiksi. Lyhyesti: ihminen on väkivalta. Mutta tällä lisäyksellä: ihminen on eläimen väkivallasta kehittynyt ja tiivistynyt väkivalta.

Sadismin aamunkoitto

Sodoman 120 päivää (1975)

Näytti siltä, että Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivän (1975) ennustukset olivat käyneet toteen. Ihmiset olivat luoneet maanpäällisen helvetin ja valjastaneet kameran sen palvelukseen, koska kirjallisuuden aikakauden on työntänyt sivuun kuvan aikakausi. Uhririitit noudattivat elokuvan tapahtumia siinäkin mielessä, että kidutus johti lopulta vankien tappamiseen, eli lopulliseen väkivaltaan: kuolemaan.

Modernissa yhteiskunnassa uhrissa täytyy olla jokin ominaisuus, joka erottaa hänet kiduttajista, jotta kiduttaminen kävisi mahdolliseksi. Abu Ghraibin vankilassa tuskin olisi kidutettu täysin valkoihoista ihmistä tai ihmistä, joka olisi osannut moitteetonta englantia. Toiseuttamiseen liittyi pinnallinen samankaltaisuus terroristien kanssa: ihmisyys. Näytti siltä, että uhrattavaksi kelpasi ainoastaan olento, jossa oli jotain tarpeeksi samaa kuin kiduttajissa, mutta silti jotain erilaista, vaikka lopulta – näyttää siltä – oli täysin yhdentekevää, oliko vangeilla mitään todellisia yhtymäkohtia terrorismiin.

Myös kieli tai sen ongelmallisuus voi johtaa toiseuttamiseen. Se löytyy uhririitin välttämättömänä aineksena. Ihminen ei pysty tappamaan täysin itsensä kaltaista olentoa. Hänen tulee vähintään ajatuksissaan toiseuttaa tappamansa. Kieli on tämän toiseuttamisen ensimmäinen väline. Monet ihmisryhmät on tapettu sukupuuttoon siksi, että he eivät ole oppineet imperialistien kieltä. Sodoman 120 päivässä kuvataan aluksi perverssejä ja sadistisia riittejä verbaalisesti, kunnes ne toisinnetaan konkretiana; sama struktuuri toimii ideologiassa. Ideologia on aluksi kiellisiä tekoja, sitten tekoja kielen ulkopuolella: suoraa väkivaltaa. Sitä edeltää toisaalta sanat, joissa ideologia pääsee ensi kertaa ilmaisemaan itsensä.

Keskinkertaisen ihmisen käsissä sanat ovat aina alistamista, jos eivät ole nälvintää. Vain jonkun nerokkaan ihmisen käsissä sanat pystyvät muuttumaan niiden porvarillista tarkoitusta vastaan ja palauttamaan niiden alkuperäisen tarkoituksen, joka ei ollut mikään viljanlaskumenetelmä vaan paljon sitä varhaisempi ja aivan päinvastainen tarkoitus. Porvarit vain anastivat sanat käyttöönsä runoilijoilta ja alistivat ne omiin tarkoituksiinsa. Sanojen alkuperäinen tarkoitus oli vapauttaa ihminen tai vähintään tehdä hänen olonsa paremmaksi, jos lopullista vapautusta ei olekaan olemassa. Toisinaan, kun syntyy nerokas ihminen, tai oikeastaan ihminen, joka lainaa neroutensa toiselta, sanat pystyvät yhä vapauttamaan – kuten Goethe sanoisi – kärpäset ulos pulloista, sen sijaan että se pistäisi ne sinne.

Osat demokraattisessa maailmassa vaihtelevat, mutta fasismissa ne on pyritty jähmettämään vailla roolien luonnollisia variaatioita. Alistaja pysyy alistajana, alistettu alistettuna. Mahdollisuudet osien vaihtumiseen on katkaistu; tämä kehitys vie lopulta alistetun eliminoimiseen, vaan ei aina. Sodoman 120 päivässä tuo kuoleman – itsemurhan kautta vapautumisen mahdollisuus – on kielletty. Alistetun osaan kuuluu se, ettei hän voi vapautua edes kuolemalla. Todellinen fasismi ei pyri eliminoimaan toisia vaan typistämään heidät (ne) totalitarisminsa käyttöobjekteiksi. Toiset määritellään epäinhimillisiksi aluksi kielen, sitten tekojen kautta. Tämä, mielestäni, on elokuvan viesti. Pasolini näki ja ennusti uudenlaisen ”näkymättömän fasismin” toteutuvan globaalissa kapitalismissa ja sen näennäissuvaitsevassa liberaalissa ilmapiirissä mutta käytti myös varomattomasti sanaparia ”fasistinen antifasisti” kuvatessaan vastustajansa kaltaiseksi muuttunutta taistelijaa.

Pasolinin teoksessa uhreiksi ei kuitenkaan jouduta täysin sattuman oikusta. Uhrit määrätään kidutuksen alle heidän fyysisten ominaisuuksiensa perusteella. Mukaan huolitaan ainoastaan esteettisesti symmetriaa toteuttavat kehot, jotka tarkastetaan huolellisesti hampaita ja sukuelimien kokoa myöten. Kidutuksen ylin osapuoli, sen järjestäjät eli yläluokka, huolii kartanoonsa ainoastaan ”ruumiillisesti täydellisiä nuorukaisia”.

Sodoman 120 päivän asetelma näyttää yksinkertaiselta: neljä porvaria, herttua, piispa, ylimys ja presidentti valitsevat ja vangitsevat mustapaitojen avulla kymmenen nuorta poikaa ja tyttöä ja vievät heidät Salòn kartanoon tarkoituksena käyttää heistä kaikki, minkä ikinä irti saavat, tyydyttääkseen sadistisia perversioitaan. Kartanossa toimivat omat tiukat säännöt, tarkoin määritellyt rituaalit. Kaikkea hallitsee symmetria ja totalitarismiin liittyvä järjestelmällisyys. Vaginaalinen yhdyntä on ankarasti kielletty. Se on rikoksista julmin. Rangaistukset siitä ovat sen mukaiset. Vain sodomia sallitaan.

Valtaapitävät neljä herraa ovat subjekteja, kaikki heidän alamaisensa objekteja, joille he määräävät käyttötarkoituksen. Mervi Pantti näki Sodoman 120 päivää metaforana porvarillisesta yleisöstä, joka käy elokuvissa, lukee kirjoja ja muuttaa minkä tahansa viestin puhtaaksi kulutukseksi: Uhrit on riisuttu ”persoonallisuuden kahleista ja siirretty esinemaailmaan kuuluviksi”. Elokuva jakautuu Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän (1321) Helvetin inspiroimana kolmeen piiriin: manian, paskan ja veren piireihin. Paskan piirissä uhrit joutuvat syömään paskaansa. Veren piirissä kidutus muuttuu entistä fyysisemmäksi: sukuelimiä poltetaan, silmiä kaivetaan ulos kuopistaan, päänahat nyljetään ja kielet katkaistaan.

Väkivalta toteuttaa itseään ylhäältä alaspäin, mutta sen riitti-ilmiöön kuuluvat usein näennäiset iskut alhaalta ylöspäin, joilla oikeutetaan armottomammat kostoiskut. Se ottaa hierarkkisen muodon, jossa ylimmät osaset käyvät näennäistä sotaa toisiaan vastaan. Hierarkian alatasojen osat joutuvat kuolemaan tai tappamaan, koska heille on uskoteltu, että he käyvät sotaa pahaa vastaan. Kun rikkaat käyvät sotaa, köyhät kuolevat, eivätkä he kykene näkemään muuttuvansa siksi, mitä vastaan sotivat. Abu Ghraibissa uhrirituaaliin osallistuttiin kaukaa itse tapahtumapisteestä. Globalismi on tarjonnut väkivallalle uudenlaisen näyttämön: väkivallan osallistujan ei tarvitse enää toimia näytelmän paikan päällä, ei edes tapahtuman ajassa kiinni. Hän voi seurata sitä näyttöpäätteeltään, tai lukea siitä kirjasta aikojen ja tilojen takaa.

Voisi sitten kysyä, miksi riitit kuvataan modernissa maailmassa? Helpot vastaukset ovat tässä: Siksi, että jokainen voi osallistua niihin turvallisesti ja siksi, että melkein jokaisella on kamera. Älypuhelimesta muodostuu kehä väkivallan ympärille, koska välimatka itse väkivaltaan halutaan pitää, ettei tahraannuttaisi. Girard tähdentää: ”[…] uhraaminen on sosiaalinen teko.”

Lopuksi: pehmeä väkivalta

Seurasin esseessäni pitkälti Girardin vahvasti kritisoituakin uhrirituaaliteoriaa, joka silti mielestäni näyttää faktiselta. Vaikka Girard puolustaa teoriaansa esimerkeillä, joista keksii filosofialleen lisää pökköä pesään, voi sen nähdä monen väkivaltaisen toiminnan taustalla. Toinen tähän liittyvä ajatus olisi kaivannut syvempää analyysia: tämä modernin ressentimentin salakavala syytös toisen väkivallasta, jossa kaunamielisyys on ”niin valistunutta ja kehittynyttä, ettei se voi nähdä mitä se itse on, vaan sen sijaan näkee itsensä puhtaana kaikesta väkivallasta […]”, kuten Girard ehdottaa.

Niin sanotun pehmeän väkivallan muodot olisivat ansainneet pidemmän käsittelyn. Koska intellektuelleilla on toisinaan tavallista enemmän reflektiokykyä mutta ei ainakaan tavallisen älyn omaavaan ihmiseen nähden mitenkään radikaalisti erilaista tietoisuutta, on heidän tahtonsa valtaan joutunut kehittämään väkivallalleen ja sen tarpeelle paljon hienovaraisempia muotoja kuin suora, brutaali väkivalta, jota jo lait ja alati elävä koston mahdollisuus hillitsevät. Girardihan oli huomaavinaan Friedrich Nietzschen filosofian tuollaiseksi ressentimentin toteutumaksi, vaikka Nietzsche pyrkiikin kiivaalla tulikivenkatkuisuudellaan todistamaan ressentimentin suolistolle happoisat vaikutukset ja pistämään kaunaihmiset kaikista alhaisimpaan kastiin. Girardin mielestä hän ei huomannut toteuttavansa itse filosofiassaan tuollaista ressentimentiä eli kaunamieltä.

Kriitikoiden yleisin – ja kenties julmin – tyyli estää väkivallasta puhuminen on kirjoittaa, että kirjoittaminen itsessään on väkivaltaa. Että elokuvan kuvaaminen on väkivallan teko itsessään. Kuka ei olisi saanut tätä syytöstä niskoilleen? Hyvä on: Se on väkivaltaa. Selvää silti on, että väkivallasta kirjoittaminen ei kuitenkaan saa ketään koomaan siinä missä yksi oikein tähdätty isku päähän pystyy sen kyllä tekemään. Luja isku päähän voi muuttaa sielun ja murtaa rakenteet, jopa muuttaa maailman. Kun kirjoitetaan, että väkivallasta puhuminen ”vie tilaa” tai ”ohjaa väkivaltaan”, unohdetaan, että kykenemättömyys puhua on usein konkreettisen väkivallan taustalla.

Puhe pyrkii silti purkamaan väkivaltaa, ainakin erottamaan siitä. Kun joku Gaspar Noén tapainen elokuvaohjaaja tekee hirviömäiseen Syntisiin (2002) pitkän, inhorealistisen raiskauskohtauksen, hän ei tee sitä siksi, että ihailisi raiskauksia, vaan päinvastoin. Hän näyttää brutaalin raiskauksen sellaisena kauhuna, jota se aina on: toisen täydellistä alistamista, jota voi seurata vieläkin definitiivisempi väkivallan muoto, murha. Miksi sitten kuvata väkivallan struktuureita tai kirjoittaa niistä? Ehkä koska kirjoittaja haluaa epätoivoisesti eroon tästä hirveästä mieleen piirtyneestä väkivallan painavasta tahrasta ja tietoisuudesta, joka sen toistaa.

Väkivallan maailma on maailma juuri sellaisille ihmisille, joilta on riistetty keinot ilmaista itseään.

Kirjallisuutta:

Girard, René 2004/1972: Väkivalta ja pyhä (La Violence et le Sacré. suom. Olli Sinivaara). Tutkijaliitto, Helsinki.
Derrida, Jacques, toim. Marie-Louise Mallet 2020/2006: Eläin joka siis olen (L’animal que donc je suis. suom. Anna Tuomikoski). Tutkijaliitto, Helsinki.
Bachelard, Gaston 2003/1957: Tilan poetiikka (La Poétique de l’Espace. suom. Tarja Roinila). Nemo, Helsinki.
Kristeva, Julia 1999/1987: Musta aurinko: masennus ja melankolia (Soleil noir, dépression et mélancolie. suom. Mika Siimes). Gummerus, Jyväskylä.
de Botton, Alain 2003/2000: Filosofian lohdutukset (The Consolations of Philosophy, suom. Toni Snellman). WSOY, Helsinki.
Žižek, Slavoj 2012/2008: Väkivalta (Violence: Six Sideways Reflections. suom. Janne Porttikivi). Nemo, Helsinki
Žižek, Slavoj 2004/2002: Tervetuloa reaalisen autiomaahan! Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. (Welcome to the Desert of the Real: Five Essays on September 11 and Related Dates. suom. Janne Kurki). Apeiron, Vantaa.