Satakunnassa koettiin jälleen elokuvallisia ilon pilkahduksia marraskuun pimeydessä, kun Pori Film Festival palasi seitsemättä kertaa karhukaupunkiin. Ohjelmisto sisälsi tuttuun tapaan lyhyttä ja pitkää elokuvaa, tekijätapaamisia sekä muuta aisteja herättelevää materiaalia. Laajakuva tarttui Porissa viime vuoden festivaaliraporttia muistuttavaan kolmikkoon – tarjolla on uusia aaltoja Suomesta, ajatuksia rakentava dokumenttielokuva ja kansainvälinen kokeellinen tapaus.

Punainen kohina (2021)

Tervetuloa Timon tupaan!

Ohjaaja Sami Pöyry matkusti tuoreiden näyttelijöiden kanssa syrjäiseen tönöön vuonna 2015 ja alkoi kuvata elokuvaa nimeltä Vuodet. Elokuvassa Helsinkiin muuttaneet Jussi ja Maiju palaavat takaisin maaseudulle tapaamaan vanhaa ystävää lapsuudesta, Timoa. Timo on hieman omalaatuisempi ja omassa yksinäisyydessään elävä kaveri, joka ei koskaan suostunut isoon kaupunkiin muuttamaan. Jännitteet ovat kiristyneet ja oudot, kun kaksi maailmaa jälleen kohtaavat.

Elokuva saatiin purkkiin. Myös muun muassa kuvauksesta, käsikirjoituksesta ja editoinnista vastannut Pöyry kuitenkin huomasi leikkauspöydällä, ettei teos sellaisenaan toiminut toivotulla tavalla. Kikkailujen ja uusien kuvausten kautta materiaalia muunneltiin uusiin tarkoitusperiin. Valmistusprosessia ja elokuvan julkaisua viivästytti vielä koronakin, ja nimi Vuodet päätettiin lopulta hylätä sen koomisen kaksoismerkityksen myötä. Pöyry keksi uuden nimen, jonka hän halusi yksinkertaisesti kuulostavan “siistiltä” – Punainen kohina.

Arthouse-trilleriksi kuvailtu Punainen kohina on kaksi elokuvaa, joista on yritetty leikellä kokoon yksi yhtenäinen teos. Tuloksena on vähintäänkin hämmentävä koktaili, jossa kumpikaan puoli ei ihan iske maaliinsa. Tässä muodossa Pöyry tarjoaa elokuvan, jonka pitäisi olla kauhuelokuva; tai kauhuelokuvan, josta puuttuu kauhu. En tiedä, kuinka paljon Vuosia lopulta väännettiin toisenlaiseen muottiin, mutta ilmeisesti merkittävän paljon: esimerkiksi isossa roolissa olevat Timon nauhat eivät kuuluneet alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Kohina antaa katsojan odottaa tai pelätä jo näyttelijäkaartinsa puolesta viiden pennin junttikauhun eli Kyrsyän tapaista teosta, mutta metsään mennään ihan muussa mielessä. Positiivista on sentään kai se, ettei tuotos lähde Bunny the Killer Thingin mukaan kisaamaan Suomen huonoimman elokuvan tittelistä.

Jo juliste ja traileri harhauttavat odottamaan selkeää jännäriä, jota ei ole tulossa. Trillerimäiset elementit ovat tyhjiä lankoja, jotka eivät johda mihinkään. Siksi elokuvalle toimii kuoloniskuna vaivaannuttava, itseään toistava dialogi. “Olisit muttanut Helsinkiin“, “miksi muutitte Helsinkiin“, “miksi pelkäätte paluuta maalle” ja “olisitte nyt muuttaneet Helsinkiin” ovat verbaalisen sanailun jatkuvaa antia. Jos Punainen kohina olisi kauhuelokuva, tällainen höttö voisi olla toissijaista kokonaisuuden onnistumisen kannalta – jos. Nyt elokuva luulee olevansa menneisyyteen ja nykyisyyteen keskittyvä psykologinen tunnelmapala, vaikka totuus on vähemmän mairitteleva. Muuttaako vai eikö muuttaa Helsinkiin, siinä pulma.

Pöyryn punainen, kohinamainen kuvasto on tyydyttävällä tasolla, joka toimii itsenäisesti muita osuuksia paremmin. Tyylivalinnat ovat silti ristiriitaisia. Timon kuvaamat kotivideot ovat hienoja surrealismin ja tajunnanvirran palasia, mutta sama tyyli vuotaa myös hämmentävästi muualle. Esimerkiksi makeasti kuplivan, Panos Cosmatosia henkivän alun jälkeen siirrytään kuvaamaan lähietäisyydeltä Maijun korvaa autossa ja Jussin pään puolikasta, eikä yleisölle ole vielä edes selitetty videoista mitään. Samaten elokuvasta löytyy päälle liimattuja palasia nykyisyyteen sijoittuvasta mustavalkoisesta poliisikuulustelusta – mutta yhtäkkiä myös menneisyys on hetken mustavalkoinen? Aijaa.

Johdonmukaisen sekoilumuotin mukaan kotivideot ja oikea elokuva voisivat hiljalleen alkaa muistuttaa toisiaan, mutta Punainen kohina hyppii kahden tason välillä ärsyttävästi. Punaisuus näyttää edelleen hienolta, vaikka sen istuvuutta teemoja käsittelevään puoleen ei jakseta perustella. Tunnelmallinen soundtrack on samaa kelvollista luokkaa, mutta jälleen en tiedä, kuinka kasarisoundit ja retroteemaiset alku- ja lopputekstit sopivat yhteen muun materiaalin kanssa. Keskittyminen mumblecore-indiepätkään on vaikeaa, kun toisen puolen mandymainen väripaletti ja menneisyyden genrefiilistelyt hyökkäävät päälle ilman syytä. Syyksi ei ihan riitä vain se, että Timo jammailee yhä nuoruutensa musiikin tahtiin tai menneiden vuosien käsittely yleisesti. Monella tapaa teos pakenee ehkä täten määritelmiä, muttei mitenkään mainittavan hyvällä tavalla.

Pöyryn ongelmana ei ole ainoastaan ohi maalin viskotut laukaukset, vaan se, ettei katsoja lopulta edes tiedä mikä tai missä maali on. Ei sanomaa tai sisältöä jaksa pureskella näin sekavassa kokemuksessa muutamaa minuuttia enempää, kun järkevämpi vaihtoehto on vain ajelehtia kuvaston mukana. Mainittakoon kuitenkin se, että erityisesti Timon rooliin sukeltava Jari Manninen hoitaa tonttinsa tehokkaasti monologeissaan ja muiden näyttelijöiden kanssa toimiessaan. Tästä huolimatta yleinen tunnelma on paikoittain salkkarimaista, ja teoksen orgaaninen tuntu näyttäytyy enemmän kiusallisena kuin viehättävänä. Kiinnostavat elementit ovat silti sellaisia, että aion varmasti suunnata tarkastamaan ohjaajan seuraavankin kyhäelmän. Ei tällaista liikaa Suomessa näe. Uutta katseltavaa onkin jo tulossa: Pöyry kuvasi kumppaneineen tulevaa elokuvaansa Hetket vuonna 2016, joka osaltaan viivästytti myös Punaista kohinaa. Ehkä silloin palaset loksahtavat oikeille paikoille.

Jodorowsky’s Dune (2013)

Kunnianhimo on aina ollut osa Dyynin anatomiaa. Epäonnistumisten jälkeen syntynyt David Lynchin matofantasia on ehdottomasti esimerkki siitä, vaikka lopputuloksesta voi olla montaa mieltä. Samaten lähes 40 vuotta Lynchin jälkeen onnistuneen Denis Villeneuven järisyttävän kokoluokan aavikkoteoksen on tarkoituskin tavoitella kaikkea ja enemmän, ainakin mittasuhteidensa puolesta. Frank Herbertin tarinan sovittamista valkokankaalle on mahdotonta kuvitella ilman suuria tavoitteita, ja sanon tämän vain 2,5 elokuvaversiota nähneenä maallikkona. Ymmärrän hyvin, miksi kirjaa on pidetty mahdottomana muuttaa elokuvaksi – minua ei vieläkään kiinnosta tuon taivaallista Dyynin mytologia tai galaksien välisen messiashahmon seikkailut mausteiden maailmassa. Silti yksi mies tempaisee mukaansa, mies joka ei tätä sovitusta ehdottaessaan ollut myöskään lukenut itse teosta: Alejandro Jodorowsky.

Visio on silkkaa hulluutta, mutta “Jodon” sanomana se on todellinen. Aluksi rasittava Nicolas Winding Refn – NWR – pärisee jotain siitä, kuinka hän on ainoana henkilönä nähnyt Jodorowskyn Dyynin yhdessä ohjaajan kanssa. Vaikka tämä onkin äärimmäisen kiinnostavaa egorunkkailua suurelta auteurilta, katsojien onneksi Frank Pavichin elokuva laukaistaan nopeasti käyntiin. Jodorowsky’s Dunen alku kelaa tehokkaan kattavasti ohjaajan maineikkaampien alkuvuosien läpi, saavuttaen lopulta Dyynin pisteen. Pavich on yleisestikin äärimmäisen suorituskykyinen leikkaajiensa Paul Dochertyn ja Alex Ricciardin kanssa. Elokuvan rytmi on todella näpsäkkä, asiat etenevät miellyttävästi ja kulman takana odottaa jatkuvasti jotain uutta. Koko saagan ja elokuvan sielu on tietenkin maestro itse, lähes mielipuolinen ja pitelemätön tarinasetä Jodorowsky.

Jodorowskyn suurta taiteilijasielua surutta hyödyntävä dokumenttielokuva saa uskomaan galaksit rikkovaan näkemykseen veret seisauttavasta mestariteoksesta. Vaikka oikea lopputulos olikin voinut olla jotain ihan muuta, sillä ei ole tämän elokuvan kannalta merkitystä. Kun Jodo selittää silmät kiiluen uransa suurinta epäonnistumista kuin pieni poika, katsoja todella näkee, kuinka hulluus ja nerokkuus voivat kulkea yhtenä erottamattomana kappaleena. Ohjaajan innostus on tarttuvaa, oli kyse sitten elokuvan tekoprosessista tai jostain ihan muusta. Yhdessä kohtauksessa Jodorowsky revittelee lompakosta löytyvillä seteleillään ja saarnaa yhteiskunnan kapitalistisesta rahakeskeisyydestä ilman tippaakaan katkeruutta. Tämäkin toimii. Artisti on välillä niin selkeästi täysin omassa universumissaan, että puheisiin oikeasti uskoo. Elokuvan aikana kiinnostus kirjaa kohtaan jopa kasvaa, vaikka kirja ei oikeasti kiinnostaisi pätkääkään.

On tavallaan makukysymys, kuinka paljon dokumenttia pitää onnistuneena. Yleisesti ottaen punainen lanka roikkuu vahvasti ohjaajan anekdoottien varassa, kun sekopäisiä Kostajia ollaan kokoamassa yhteen. Salvador Dalí, Orson Welles, Jean Giraud, H. R. Giger, Dan O’Bannon, Pink Floyd… tykitys vain jatkuu. Jos värväysoperaatiot ärsyttävät, kokemus tuskin antaa sinulle muuta kuin tyhjän kortin. Tällä tavalla elokuva kuitenkin onnistuu luomaan itselleen uniikin identiteetin tauottomana, villien unelmien vuoristoratana. Ei Jodorowsky’s Dune tietenkään kerro ainoastaan siitä, miten Dyyni melkein tehtiin. Todellinen ydin koskettaa tekijöitä, jotka tosissaan uskovat mitä mahdottomampiin fantasioihin ja tekevät kaikkensa päästäkseen maaliin; oikeita ja vääriä valintoja. Visiosta ei tingitä senttiäkään – vaikka Hollywood ymmärrettävästi sanoisi ei 10-14 tunnin spektaakkelille, vaikka elokuva jäisikin sitten vaikka kokonaan tekemättä.

Oikeita ja vääriä valintoja tehdään myös Pavichin elokuvassa. Huonon makuvivahteen jättää Jodorowskyn monella tapaa hämmentävä vertaus vaimon raiskaamisesta hääyönä, joka johtaa siihen kuinka ohjaaja itse rakkaudellisesti raiskasi Frank Herbertin – sillä lapsia ei synny pelkällä kunnioituksella? Älä edes yritä ymmärtää tätä. Enemmän tapauksessa hämmentää vielä se, että helposti poistettavissa ollut hetki päätettiin sisällyttää lopulliseen versioon ikään kuin se kertoisi jotain oleellista. Kohtaus on lyhyt, mutta se on oleellista mainita, sillä uskon jokaisen elokuvasalissa olleen pudottaneen kollektiivisesti leuan lattiaan.

Elokuvan toinen, syvempi kauneusvirhe on eräät asiantuntijoiksi valikoituneet puhujat ja heidän oudohkot mielipiteensä. NWR sentään on vain kahden kohtauksen ihme, mutta fanittavat kaulapartakriitikot eivät ole aina merkittävästi parempia vaihtoehtoja. Loppupuolella yksi heistä todella heiluttaa suurta pensseliä toteamalla, että kaikki Tähtien sodasta Matrixiin ja Alienista Terminatoriin palaa lopulta Jodorowskyn toteutumattomaan Dyyniin ja sen legendaariseen konseptikirjaan. Jodorowsky on kaikkien näiden elokuvien isoisä, tai jotain. Toki ohjaaja kokosi Alienin taustalla olleen tiimin yhteen, mutta ehkä tämän kokoluokan märkiä unia ei ole järkevää esittää eräänlaisena loppukaneettina köykäisten perusteluiden saattelemana. Onneksi vaivaannuttavat kohdat ja tulkinnat eivät lopulta ole dokumentin kantavia teemoja.

En kehtaisi kutsua ristiriitoja edes kiinnostaviksi, mutta eivät ne kokonaisuutta pilaakaan. Loisteliaat puolet peittävät hämmentävät hetket alleen. Sanoma siitä, kuinka elämää eteenpäin ajava kunnianhimo kannattaa aina, on hyvä. Dyynin tuhoutuminen oli kova kolaus Jodorowskyn uralle, mutta ohjaaja teki mestarillisen paluun vuosikymmeniä myöhemmin elokuvallaan The Dance of Reality,  yhdessä Dyyniä tuottaneen Michel Seydouxin kanssa. Jodorowsky’s Dune ja The Dance of Reality näkivät molemmat ensi-iltansa Cannesissa vuonna 2013. Vaikka epäonnistuisit, älä lakkaa yrittämästä. Jatka eteenpäin, uudelleen ja uudelleen. Jos ihmiset eivät yrittäisi ja haaveilisi, mitä me silloin olisimme?

Bellevillen kolmoset (2003)

Mustavalkoinen varietee. Bellevillen kolmoset -niminen naiskolmikko laulaa vanhaa, tarttuvaa sävelmää yleisön hurratessa. Animaatiolla nostetaan hattua varhaisille lyhytelokuvien klassikoille – ja sitten ensivaikutelma rikotaan, kun lähetys katkeaa. Kyseessä ei olekaan Netflixin The Cuphead Show! vaan vanha TV-ohjelma, jonka jälkeen elokuvan tarina alkaa.

Hatut eivät silti meinaa pysyä päässä, kun pyöräilevästä nuorukaisesta, hänen isoäidistään ja lihavasta koirasta kertova Bellevillen kolmoset rullaa innokkaasti eteenpäin. Seikkailun ainekset on annettu, kun isoäiti lähtee jahtaamaan pojanpoikaansa tämän joutuessa mafian kaappaamaksi Yhdysvaltoihin kesken Tour de Francen. Sylvain Chometin teoksen vahvan karikatyyrinen ilme luo elokuvalle selkeän identiteetin, mutta paljon on myös lainattua visuaalisen mykkäkomedian mestareilta. Merkityksellistä dialogia elokuvassa ei ole, joten kulku on lähes sanatonta lauluja lukuun ottamatta.

Överi maailma ja Benoît Charestin svengaava musiikki ovat kokemuksen parasta antia. Ranskassa ryystetään viiniä ja seurataan fanaattisella vakaumuksella Touria, kun taas valtameren toisella puolen Bellevillessä kaikki asukkaat ovat valtavan kokoisia. Noh, naurattaahan se. Visuaalinen keimailu ja ilahduttavat yksityiskohdat jättävät katsojalle lämpimän tunteen, vaikka elokuvan käyttämän huumorin sävyt vaihtelevat harmittomasta tummempaan suuntaan. Huomasin jossain vaiheessa katsovani elokuvaa erityisesti oppituntina animaation mahdollisuuksista ja tavoista hyödyntää omaa luovuuttaan valkokankaalla. Tämä kylmähkö toteamus johdattaa myös siihen, miksi en saanut päätäni pyörälle Bellevillessä – kokemus on liian tasainen.

Hullunkurista ilmettä ja temppuja on toki mukava katsella loppuunkin saakka, mutta niihin ehtii tottua liiaksi. Chometilta uupuvat todelliset huippuhetket. Huumori on tasaisen tyydyttävää, mutta isot naurut puuttuvat. Seikkailu on kelvollisen vauhdikasta, mutta edes loppuhuipennus ei nostata esiin aitoa, lapsenomaisen vilpitöntä intoa. Rytmikin hiipuu ennen kliimaksia, sillä tasaisuuteen kyllästyy surrealismista ja hilpeistä synkkyyden hetkistä huolimatta. Pituus ei saisi olla ongelma 80 minuutin ympäriajolle. Ehkä Bellevillen kolmoset on lopulta liian ranskalaisen kuiva saavuttaakseen suurta ja lahjomatonta rakkauden tuntua, sillä vaikka kyseessä on kieltämättömän hyvä animaatio, sieluni ei aidosti leiskunut katselun aikana.

Jälkikäteen ajateltuna Chometin luomuksessa on paljon samaa R&A:ssa näkemäni Wolfwalkersin kanssa, jonka visuaalisesta ilmeestä ja äänimaisemista pidin valtavasti. Animaatiolla leikittelyn ilo yhdistää molempia. Wolfwalkersin omat ongelmat tutun juonen kanssa tuntuvat kuitenkin paljon vahvemmilta Bellevillen kolmosissa, joka ansaitsee leipänsä visuaalisen huumorin kukilla ilman merkittävää tarinaa. Tässä tapauksessa vaatisin Chometilta enemmän naurua, hämmästystä aiheuttavia hetkiä tai muita suuria tunteita, jotta pyöräilevä sankari saataisiin taputusten kera maaliin. Pelkkä upeasti piirretty toteutus ei riitä, jos katsoja saa jo kaiken tarvitsemansa elokuvasta irti ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Nyt maaliin saavutaan voittajana, kyllä, mutta ilman fanfaareja tai voitonparaateja. Salista poistutaan hyvillä mielin, mutta se pienoinen pettymyksen tunne – se toive jostain paremmasta – jää väistämättä kaivelemaan.