On jälleen vuoden suurimman suomalaisen elokuvafestivaalin raportin aika! Tällä kertaa olemme jakaneet Rakkautta & Anarkiaa -pakettimme viiteen täysin mielivaltaiseen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelystä löytyy kadotettuja sisarsuhteita, pissaleikkejä, surullisia kukkuloita, satanismia ja satuttavan toksista maskuliinisuutta. Tämän raportin tekstit kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri ja Tuomas Porttila.

Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.

The Invisible Life of Eurídice Gusmão (2019)

R&A:n kovatasoista latinalaisamerikkalaista ohjelmistoa edustanut brasilialainen melodraama kuvaa elämänmittaista kaipuuta menetettyä rakasta kohtaan. Tässä tapauksessa kyseessä ei ole romanttinen rakkaus, vaan kahden siskoksen välinen side, joka ei katkea erossakaan. Melodraama voi helposti lyödä yli, mutta Karim Aïnouzin ohjaama The Invisible Life of Eurídice Gusmão onnistuu pakahduttamaan elämän epäreiluuden äärellä säilyttäen kuitenkin uskottavuutensa ja tyylikkyytensä. Yhteiskunnallinen sanoma kruunaa otteessaan pitävän elokuvan vaikuttavuuden.

Eurídicen ja Guidan tarina alkaa 1950-luvun Rio de Janeirossa. Isosisko Guida on elämän- ja rakkaudenhaluinen, pikkusisko Eurídice puolestaan haluaa elämältään vain yhtä asiaa: tulla konserttipianistiksi. Eräänä iltana Guida karkaa tanssimaan tapailemansa merimiehen kanssa. Aamulla Eurídicea odottaa viesti, jossa sisko kertoo lähteneensä laivan matkassa Kreikkaan, mutta palaavansa vielä takaisin. Siskokset eivät kuitenkaan enää koskaan tapaa toisiaan. Elokuvan koskettavassa avainkohtauksessa he päätyvät vuosia myöhemmin samaan ravintolaan elettyään koko ajan samassa kaupungissa, mutta sattuman oikusta eivät kohtaa.

The Invisible Life of Eurídice Gusmão kertoo kahden naisen elämäntarinan ajassa ja kulttuurissa, jossa naisten on vaikeaa, jollei mahdotonta päättää itse elämästään. Kotiin palaava Guida heitetään kadulle vanhempiensa talosta, koska odottaa aviotonta lasta. Isälleen hän ei enää ole olemassa, ja äiti alistuu miehensä tahtoon. Eurídice, joka on juuri naitettu isän valitsemalle puolisolle, ei saa tietää isosiskonsa paluusta. Guida luulee sisarensa olevan Itävallassa opiskelemassa pianistiksi, kun tämä puolestaan uskoo Guidan olevan yhä Kreikassa. Guida lähettää vuosia Eurídicelle kirjeitä, mutta vanhemmat eivät toimita niitä perille. Vuosien myötä molemmat pettyvät elämässään: Guida ei löydä rakkautta ja joutuu elättämään itsensä tehdastyössä, ja Eurídicesta tulee kotirouva, joka soittaa pianoa vain omaksi ilokseen.

Vaikka nimihenkilö on Eurídice, on Guida yhtä tärkeässä roolissa. Eurídice kuitenkin on se, joka tarinan päättää. Guidan vaiheita seurataan vain siihen asti, kun hän lopettaa kirjeiden lähettämisen. Saamme tietää, että Guida rakentaa omanlaisensa perheen ja onnen lapsensa ja ystävänsä kanssa. Naisten välinen solidaarisuus auttaa jaksamaan, ja vaikka elämä ei ole helppoa, ei naimattomana ja isättömänä joudu olemaan kenenkään toisen päätäntävallan alla. Eurídice taas on onneton, ja hänen yrityksensä tavoitella unelmaansa epäonnistuu, koska aviomies ja isä päättävät hänen puolestaan. Hänen elämänsä ei ole hänen omansa. Guida omaksuu omaisuussyistä kuolleen ystävänsä identiteetin ja täten katoaa itse virallisesti maailmasta jo nuorena, mutta Eurídicen koko elämä on näkymätöntä siksi, ettei hänellä ole ketään, jolle kertoa syvimmistä tunnoistaan. Guida sentään kirjoittaa kirjeitä sisarelleen, vaikka ei voikaan varmuudella tietää, lukeeko niitä kukaan. Elokuvan lopussa Guidan kirjeet vihdoin päätyvät Eurídicelle, mutta silloin sisaren tapaaminen on jo liian myöhäistä.

The Invisible Life of Eurídice Gusmão kantaa yli kaksituntisen kestonsa ja emotionaalisen painonsa kunnialla. Siskosten kohtalo tuntuu epäreilulta, mutta elokuva ei ole musertavan raskas. Romaaniin perustuvan tarinan kerronnassa kirjallinen tausta paistaa jonkin verran läpi, mutta onneksi visuaalinen anti, monet hienosti rakennetut kohtaukset ja pääosien roolisuoritukset vahvistavat teoksen elokuvallisuutta ja nostavat sen omilleen. (SH)

Koirat eivät käytä housuja (2019)

Nyt on luvassa sellainen shokkikylvetys, että pahaa-aavistamaton silmäilijä saadaan takuulla kääntämään katseensa pois. Iltapäivälehtien liikaa käyttämä kohu-sana ei olekaan liioiteltu, kun puhutaan J-P Valkeapään ohjaamasta Koirat eivät käytä housuja –elokuvasta. Tämä käy selväksi jo alkutekstien aikana, joissa näytetään graafinen kuva avoleikkauksesta. Itse juonen voinee tiivistää näin: Juha on menettänyt vaimonsa hukkumisonnettomuudessa, joka on laukaissut hänen tukehtumisfetissinsä. Sattumalta, kun tytär tahtoo ottaa kielilävistyksen, hän törmää tatuointistudion alakerrassa dominaan, Monaan.

Monan ja Juhan välille muodostuu asiakkuus, jonka aikana sinäkin voit oppia uuden kielen. Tällä viittaan Tuhlaajapoikaan (1992), jolle Valkeapään näkemykset ovat muutaman nyrkiniskun velkaa. Joskaan tarina ei lähde rakentumaan pelkän valta-aseman luokittelun varaan. Se on enemmin henkisen kärsimyksen ja tyydytyksen matka, kun taas sen kuvaama alamaailma neonvaloineen ja tummine sävyineen on tribuutti William Friedkinin Yön Kuninkaalle (1980), jonka nahkaista meininkiä kunnioitetaan lopussa ilmiselvästi.

Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää visuaalista kikkailua tai perseelle pieksentää. Se on myös tutkielma kuolemanjälkeisestä elämästä ja rajatilasta. Kuristuksen ja tukehtumisen kautta rajatilaan vaipuva Juha näkee kuolleen vaimonsa vielä kerran mökkipihalla. Aina vain kovempaa ja kovempaa kaulankiristystä hakeva Juha menettää lopulta kosketuksensa todellisuuteen, josta kärsii työyhteisö ja vielä enemmän suhde tyttäreen.

Kuten juonikuvauksesta voinee arvata, yleisilme on synkkä ja elokuva ottaa aiheensa kuolemanvakavasti mustana komediana. Kieroja nauruhermoja kutkutellaan, kun loistavan Krista Kososen esittämä Mona suorittaa muun muassa kultaisen suihkun steariinin kuorruttaman asiakkaansa selälle. Lopullisena shokkihoitona katsojalle tarjoillaan hampaan irroittaminen pihdeillä. Voisin jopa melkein väittää, että kyseessä on vuosikymmenen paras kotimainen elokuva. Ainakin se antaa luurankojen kolista ulos kaapeista hyvin vapaasti. Se jos mikä on vapauttavaa katsottavaa. (TP)

Once Upon a Time in Sad Hill (2019)

Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan hautausmaalta nimensä lainannut Rax Rinnekankaan uutuus pohtii sukupuolirooleja ja syitä niiden syntymiselle ja ylläpitämiselle. Suomalainen ja espanjalainen taiteilijapariskunta tapaavat workshopissa, jonka aikana aletaan pohtia kahden seudulla aikaisemmin kadonneen pariskunnan kohtaloa. Kadonneiden mahdollinen matka nähdään taitelijoiden esittäminä, mikä avaa oven kahta pariskuntaa universaalimmalle pohdiskelulle. Hahmoilla itsellään ei siis ole sen suurempaa merkitystä, vaan ainoastaan sillä, mitkä ovat heidän roolinsa keskinäisissä suhteissaan: mies ja nainen – valitettavasti juuri tässä järjestyksessä.

Jo matkan alussa päästään asian ytimeen, kun sängyllä lehteä lueskeleva suomalaismies ihmettelee maailman menoa samalla, kun nainen joutuu pakkaamaan molempien laukut. Katsojalle tulee nopeasti selväksi, että kummankin kadonneen pariskunnan romanssi on jo täynnä risuja. Elokuva ryhtyykin käsittelemään syitä parisuhteiden kaatumiselle ja haastamaan parisuhteessa olemisen mielekkyyttä. Osa hahmoista on parisuhteessa selvästi vain siksi, että heidän kuuluukin olla. Toisilleen menestyksellään briljeeraavat miehet keskustelevat keskenään samanarvoisina, mutta vaimot ovat keskustelussa selvästi ulkopuolisia – tärkeät asiat ovat helposti miesten juttuja. Suomalaismiehen artikulointi on niin ylivedetyn selkeää ja kovaäänistä, että elämäntapavalmentajien coaching-sessioita näpäytetään huolella. Samalla päästään pohtimaan urakeskeisyyden merkitystä ja siihen liittyviä oletuksia. Kun elokuvan naiset kasaavat antipatioita parisuhteisiinsa, alkavat miehet olla täysin leipääntyneitä työhönsä, menestyspaineisiin sekä työelämässä esiintyvään jatkuvaan valehteluun, jossa omaa statusta yritetään saada muiden silmissä suuremmaksi kuin se oikeasti on. Menestymispaineet ovat usein siis ensisijainen ongelma ja parisuhde se turva, joka on taustalla ottamassa kiinni, kun kaikki muu pettää. Suhteen toinen osapuoli ei vain toisen itsekeskeisyyden alla ole enää valmis ottamaan kiinni, vaan hänellä on helposti käynnissä samanlainen kyllästyminen nykytilanteeseen katsojana ja hoivaajana yksilön ja arvostetun toimijan sijaan.

Syitä roolien syntymiselle on monia, mutta Rinnekangas nostaa esille uskonnon ja perinteiden vaikutuksen. Neitseellisen puhtauden ihannointi tuodaan esille heti alkukuvissa, kun valkoiseen pukeutunut nuori nainen kertoo, miten hänen isänsä on päättänyt luovuttavansa tyttärensä käden kosijalle. Miehet ihannoivat siementään niin hartaasti, että tarunhohtoisen hedelmälliselle puurtajalle voi luovuttaa vaikka oman puolisonsa tältä kysymättä. Kasvatusvaiheessa miehet saadaan janoamaan rahaa ja valtaa ja keinot niiden hankkimiseksi ovat viha ja väkivalta. Kuten elokuvassakin todetaan, tätä tarinaa ohjaa miehinen mieli.

Kadonneiden pariskuntien kohtalo nähdään Sad Hillin hautausmaalla, jossa miehistä mieltä kuvastaa spagettiwesternien miljöö. Ideana miehisen lajityypin käyttö kuulostaa mukiinmenevältä, mutta tyylittely on yksi Once Upon a Time in Sad Hillin kompastuskivistä. Silmäzoomit vielä menevät genreviittauksesta, mutta Sergio Leonen kaatuva hautaristi mieshahmon kuoleman jälkeen on lähempänä kornia kuin nokkelaa kuvastaessaan miehisyyden linnakkeen murenemista. Paikoitellen visuaalinen tyylittely kuitenkin onnistuu väläyttämään. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa juostaan niin alleviivatun koomisesti hidastetusti niityllä naista kädestä raahaten ja kohta miehistä siementä levittäen, ettei katsoja voi olla ajattelematta, kuinka monta kertaa hän onkaan nähnyt vastaavanlaisen täysin tosissaan tehdyn kohtauksen kaanoniin nostetussa klassikossa. Suurimmaksi osaksi elokuvan visuaalisen puolen kohtalo on kuitenkin valitettavasti näyttää halvalta ja mitäänsanomattomalta. Ilmoille heitetyt ajatukset ovat huomattavasti näytettyä kuvamateriaalia vahvempia. Kuvat tuntuvatkin paikoitellen olevan mukana vain siksi, että teoksen muoto nyt sattuu olemaan elokuva.

Tästä huolimatta Rinnekankaan elokuva ei ole missään nimessä huono, vaikkei se tarjoakaan mitään visuaalista ilotulitusta. Myönnettäköön myös, että Once Upon a Time in Sad Hill on haastava ja suuren yleisön karkumatkalle ajava, mutta sen herättämät ajatukset muotin mukaan toimimisesta saavat katsojan pohtimaan, miksi asiat ovat näin. Rakenteiden murtamiseen liittyy usein vallalla olevan osapuolen pelkoa menetetystä hyvinvoinnista, mikä tulee elokuvassa parisuhdekriisien myötä hienosti selville. Lopussa nähdään viimeinen pätevä oivallus, kun alkuun turhan selittelevältä tuntuva juonen kertaaminen ja maininta point of no returnina toimineesta asemarakennuksesta saa uuden tarkoituksen taiteilijaälykköjen pohtiessa kadonneiden pariskuntien kohtaloa. Järkiperäisesti asiaa pureskeltuaan taiteilijat huomaavat olevansa asemaa kohti ajavassa taksissa. Äkillinen pelko valtaa kyydissäolijat, ja tähän asti mustavalkoinen elokuva muuttuu värilliseksi kadottaen mieshahmonsa. Lopun juonenkäänne toivottavasti saa meidät tajuamaan, miten me kaikki päädymme helposti noudattamaan tiettyjä rooleja, vaikka kuinka analysoisimme tilannetta ja väittäisimme, ettemme koskaan toimisi niin typerästi. (JM)

Hail Satan? (2019)

Anton LaVeyn Saatanan Kirkon jalanjäljillä kulkeva modernimpi versio, Saatanan Temppeli, on mielenkiintoisen Hail Satan? –dokumentin aihe. Ensivaikutelmalta näyttää siltä, että dokumentoijat tekevät ivaa kohteestaan käyttämällä mahdollisimman hassunkuuloista musiikkia taustapauhuna. Alku ei muutenkaan ole lupaava, kun maanisesti yleisöä villitsevä puhuja toteaa naama pokkana, ettei tämä ole huijausta.

Pahoittelen jo tässä vaiheessa sotkua, mutta jopa ISIS:iin verratun Saatanan Temppelin yksi perustajista haluaa tehdä pesäeroa LaVeyn näkemyksiin kertomalla, että heidän ideologiansa on poliittinen. Tämän voi nähdä selkeästi, sillä monet puhuvat päät kertovat, kuinka Yhdysvallat on uskonnonvapaudeltaan rajoittunut. Isänmaallisuus mitataan yleisesti kristityillä arvoilla, jonka seurauksena Saatanan Temppeli on muodostunut. Se on vapaasti ajattelevien ihmisten yhteisö, johon kuuluu kasvoista varpaisiin tatuoituja friikkejä kuin myös rusettiin pukeutuvia nörttejä.

Tavallaan Night Visionsin hämäräkuvaksi sopivan dokumentin kiintoisinta antia ovat ”Temppelin” erilaiset tempaukset, joista kehyksen rakentaa Baphomet -patsaan pystyttäminen Little Rockin kaupunkiin. Toisessa vähintäänkin yhtä hyvässä segmentissä he järjestävät mustan messun Bostonissa, ja samalla muistuttavat katolilaisten pappien harjoittamasta pedofiliasta. Tällä saadaan myös epäsuorasti yhteys siihen, kuinka suurin osa kristityistä on paljon kiihkoilevampia. Satanistien periaatteisiin kuuluu väkivallattomuus.

Koska kyseessä on dokumentti satanismista, ei se pysty välttämään satanic panicin aihetta, jota käsitellään pilke silmäkulmassa. Niin sanotun porttiteorian tuominen osaksi kokonaisuutta on loistava ratkaisu. Onhan se nyt selvää, että Dungeons and Dragons yhdessä metallimusiikin kanssa avaa helvetin yhdeksän porttia ja tekee jokaisesta teinistä hautakiviä kaatavan kirkonpolttajan. Paniikinlietsonnan vastapainoksi Temppelin jäsenet näytetään tekemässä hyvää. He muun muassa jakavat kodittomille hygieniatuotteita ja siivoavat roskia.

Jottei tämä menisi aivan puolusteluksi, haluan kuitenkin kyseenalaistaa koko yhteisön toiminnan näin lopuksi. Vaikka arvostan joitakin heidän periaatteitaan, niin ihmettelen suuresti satanismi-nimivalintaa. Se herättää ihmisissä vääränlaisia mielikuvia, jotka liitetään suoraan paholaisen palvontaan. Jos satanisti ei edes usko paholaiseen, miksi valita provosoiva nimi uskolleen? Vastaus lienee yksinkertainen. Kuten usein, parhaan tuloksen saa provosoimalla. Siihen dokumentti toden teolla tähtää ja osuu.

Silti jollain toisella nimellä temppeli voisi antaa itsestään positiivisemman kuvan, vaikka ateismi saattaakin kuulostaa tylsältä. Lopulta kyseessä on ikuinen vastakkainasettelu kristinuskon ja satanismin välillä. Se on itselleni liian ristiriitainen sota, joten pysyn mieluummin uskottomana ateistina. Kutsukaa minua sitten vaikka tylsimykseksi. (TP)

Tremors (2019)

Vuoden 2015 festivaalilla nähdyn Ixcanulin myötä yleisölle tutuksi tulleen Jayro Bustamanten Tremors alkaa kohtauksella, jossa menestyvä liikemies Pablo kohtaa perheensä vihan tultuaan ulos kaapista. Ankaran kielteisesti homoseksuaalisuuteen suhtautuvassa Guatemalassa tällaista ulostuloa pidetään rikostakin pahempana asiana, koska nyt kärsijöiksi joutuvat uskonnollisen yhteisön painostuksen vuoksi myös Pablon läheiset. Miehen puolelle asettumisen sijaan perhe kuitenkin ottaa hyökkäävän lähestymistavan ja tekee kaikkensa joko irtaannuttaakseen itsensä Pablosta tai parantaakseen hänet sairaudesta, joka estää pääsyn taivaaseen.

Vaikka homoseksuaalien miesten ongelmista on tähän mennessä tehty satoja elokuvia, eroaa Tremors esimerkiksi eurooppalaisista vastineistaan juuri kotimaansa vuoksi. Guatemalassa homojen oikeudet ovat aivan eri tasolla kuin tietyissä Euroopan maissa, joten Tremorsin Pablon kaltaiset tarinat ovat tärkeitä ja ansaitsevat tulla nostetuksi esille. Sielun sairautena pidetty poikkeama ei ole pelkästään pientä kummastusta aiheuttava tekijä, vaan vahvasti katolilaisessa yhteisössä avoimesti homoseksuaalia miestä ei pidetä yhtään minään. Oikeus määrää Pablolle lähestymiskiellon lapsiinsa tartunta- ja pedofiliariskin vuoksi eikä kunniallisessa pankissa katsella syntisiä. Kuten Pablon miesystävä elokuvassa toteaakin: ”Tämä ei ole mikään Luxemburg”. Vaikka heitto on todennäköisesti sisällytetty elokuvaan luxemburgilaisen rahoituksen vuoksi, on siinä totuuden siemen – eurooppalaisille jo tutuksi tullut aihe on vielä toisaalla täysi tabu.

Uskonnon vaikutusta tavallisten ihmisten toimintaan kuvastetaan Pablon vaimon käytöksen kautta. Alkuun itseään syyttävä nainen uskoo kaiken paikallisen pastorin tai tämän vaimon sanoman ehdottomana totuutena. Alkuun mietitään, miten olla parempi sängyssä, jotta Pablo ei hairahtaisi, mutta hyvin pian päädytään siihen lopputulokseen, että aviomiehen on parannuttava tai hänellä ei ole oikeutta olla olemassa samassa maailmassa perheensä kanssa. Avaimet tähän tarjoaa pastorin järjestämä homoudesta poisoppimiseen tähtäävä ohjelma.

Kun Pablo vastahakoisesti suostuu osallistumaan ohjelmaan saadakseen viettää aikaa lastensa kanssa ja oikeuden tehdä töitä, muuttuu Tremors melkeinpä vankilaelokuvaksi. Ankeassa laitoksessa homoseksuaaleille opetetaan toksista maskuliinisuutta, koska totta kai miehen pitää osata hakata muita ja käyttäytyä uhkaavasti. Nössön lailla lyöminen ei ole miehelle sopivaa. Pakon alla otetut vapaaehtoiset piikit sukukalleuksiin tukahduttavat seksuaalisen halun, jolloin lopulta parantuminen on väistämätöntä. Kaikista homovaikutteista täytyy luopua, jotta yhteisön mielestä tärkeimmät arvot eli perhe ja uskonto pysyvät kasassa. Muutenkin vähäeleisessä elokuvassa nähtävä päähenkilön elämänilon katoaminen kertoo vastahakoisesta uhrauksesta, jonka Pablo joutuu tekemään saadakseen ihmisarvonsa takaisin. Lopulta ohjelmasta palaa täysin eleetön ja ilmeetön kuori, jonka tyhjä tuijotus niin sanotun parantumisen jälkeen riipaisee syvältä. (JM)