Vuorokausi oli tuntia aiemmin vaihtunut keskiviikoksi armoitetun gonzo-toimittajanne – punaista haikalaa ennemmin harmahtavaa nieriää muistuttaneen – menopelin puksutettua urhoollisesti sodankyläläisen lähiön kupeessa sijaitsevan metsän reunaan ja sen matkustajien purkauduttua aina matkan varrelta poimittua liftaria myöten Lapinmaan valoisaan yöhön. Vielä tässä välissä vaatimaton hyttystilanne ei pahemmin häirinnyt Ruotsin voitokkaan armeijan jäämistöön aikoinaan kuuluneen telttani pystyttämistä Kitisen rantaviivaa varjostaneiden pusikkojen katveeseen.

Aamu alkoi luonnon omalla herätyskellolla, kalastajan tointaan harjoittaneiden vesilintujen rähinänsekaisella tappelulla. Reissun mahdollisesti ainoaan ihmisten aikaan tapahtuneeseen ylösnousemukseeni antoi oman pontensa tässä välissä havaittu trangian kotiin unohtunut poltin, jonka onneksi sain väsätyksi sangen vaivatta tyhjästä juomatölkin puolikkaasta. Kahvien jälkeen olikin sopiva aika vaeltaa Samuel Fullerin kadun halki aina Peter von Baghin kadun varrella sijainneelle festivaalialueelle ja näytöstelttojen keskellä seisseestä koulusta löytyvään pressitoimistoon, josta seikkailu vihdoin pääsi alkamaan. Tynnyrissä kasvaneille selvennettäköön, että kyseessä olivat siis järjestyksessä 34. Sodankylän elokuvajuhlat (kansainvälisemmältä nimeltään Midnight Sun Film Festival), kissanristiäisiä ja mitalien kiillottelua enemmän itse asiaan eli elokuvaan keskittyvä viisipäiväinen ja myös isossa maailmassa huomioitu tapahtuma, jossa filmi (siinä missä nykyään dcp:kin) rullaa liki läpi vuorokauden.

70-vuotispäiviään viettäneessä, 164-paikkaisessa elokuvateatteri Lapinsuussa neljän maissa iltapäivällä käyntiin pärähtänyt ja samalla ensi-iltansa saanut Poissa (2019) käynnisti elokuvajuhlat omalta osaltani. Auteur-tekijä Arttu Haglundin yhdeksänvuotinen, 30 maassa kuvattu projekti on riippumaton tuotanto vailla budjettia, mikä todellakin näkyy lopputuloksesta – tällä kertaa positiivisella tavalla. Materiaalintaltioinneista (joista suurin osa nauhoitettiin 2014) parisen viikkoa käytettiin keskeisessä asemassa olevien kotikuvien purkittamiseen, ympäri maailmaa kuvattuja otoksia taasen haalittiin kokoon kolmen vuoden ajan esimerkiksi näyttelijöiden itsensä toimesta.

Lynchmaisia – siinäpä sana jonka kliseisyyttä olen oppinut vihaamaan! – hetkiä tarjoava Poissa kertoo pohjmmiltaan hyvin perinteisen tarinan salaisen toiveen toteutumisesta painajaismaisin seurauksin. Pikkuporvarillista elämää viettävän Matin (Panu Tuomikko) maailma on yhtä alleviivaavaa kliseepyttipannua: toimi tylsässä ja tarkoituksettomassa, mutta keskiluokkaisen toimeentulon takaavassa ammatissa, perhe alakouluikäisine tyttärineen, vihamielisesti ja alentuvasti suhtautuva appiukko, kalenteriin merkityt ovulaatiot ja stressi sekä epätoivo ohi menneestä elämästä, mihin Tommi Korpelan näyttelemä huulta heittävä kollega tuo oman mausteensa henkisesti toisesta ulottuvuudesta saapuneena, tahattoman vittumaisena ihmisenä. Potkujakin isomman muutoksen matkustelusta haaveilevan miehen elämään tuo varoittamatta tapahtuva mystinen häviäminen auton ratista ja tipahtaminen kymmenien kilometrien päässä sijaitsevaan järveen. Hiljalleen aktiivisemmaksi muuttuva teleporttailu kuljettaa Mattia kerta kerralta kauemmas, pian aina valtakunnan rajain taa. Ärsyttävän huvittelumontaasin kautta esitetty uusi vapaus on pyörästään karanneelle oravalle aluksi yhtä juhlaa, kunnes ennalta-arvaamattomasta katoilusta tulee arkea ja elämän tärkeät tekijät, eritoten suhde kaipaavaan ja lopulta vieraantuvaan lapseen, ottavat yliotteen.

Poissa peilaa sangen hienosti velvoitteisiinsa väsynyttä länsimaista nykyihmistä, joka tuhoontuomitusti yrittää paeta sisäisestä vankilastaan tyhjänpäiväisen matkustelun kautta, löytääkseen onnen sydämensä sijaan toiselta puolelta palloa. Mattia vaivaava demoni on tämän kuollut äiti, jonka pitkäaikaisena omaishoitajana oleminen on osaltaan luonut utopiaa menetetystä vapaudesta, jonka individualistisesti nähtynä esteenä elämän rakkaimmat ihmiset ovat. Tästä voitaisiin vetää yhtymä jopa perinteiseen kuluttajaan, joka heittää elintärkeää ympäristöään vesilinnulla vain saadakseen toteuttaa hedonismiaan – kunnes huomaa täyskäännöksen olevan liian myöhäistä. Toisaalta leffan voisi pinnallisesti myös nähdä Ihmemaa Oz -tyylisenä ”Ei ole kodin voittanutta” -oikeistomanifestina, mutta tätä vastaan puhuu omaa kieltään lopun kohtaus, jossa kyseinen materialistinen kämppä nähdään suoranaisena kummitustalona: statussymbolit ovat pohjimmiltaan pinnallisuudessaan samalla tasolla elämysmatkailun kanssa, itse kodin löytyessä toisista elävistä olennoista. Näiden laiminlyöminen puolestaan on se suurin, tässä tapauksessa kuolemaan johtava ja taakan tuleville sukupolville siirtävä rikos. Vailla jatkuvaa työskentelyä parisuhteen eteen avioliittoakaan ei saa tuntumaan oikealta, vaikka ikuisen sormuksen nimettömäänsä olisi tatuoinut.

Toteutukseltaan filmi on mainio ja sen muutamat miinukset, kuten pari ärsyttävää musiikkivalintaa tai paikoittain hienoinen tekotaiteellisuus saavat armahduksensa muutoin toimivassa kokonaisuudessa. Kuvat ovat hienoja ja vaikka ote hieman herpaantuu loppua kohden, on Haglundin pelko sokeutumisestaan runsaaseen materiaaliin aiheeton. Näyttely on kautta rantain hyvää ja jopa appea esittävän Seppo-Ilmari Siitosen teennäisen katkeamattoman marmatuksen hyväksyy niillä lukuisilla tuntemillani ihmisillä, joilla tuntuu olevan elämäntehtävänään joku ainainen tarve vetää sitä samaa, juuri hänelle kirjoitettua showta. Tunnelmamusat korostavat ajoittaisia kauhuelementtejä kaotiikkaa luovan (normaalisti raivostuttavan) hektisen leikkauksen kera, arjen pienten tapahtumien näyttäytyessä tarpeen vaatiessa uhkaavina. Itse löysin myös huumoria jaksosta, jossa spurgumaiseksi muuntautunut Matti juoksee epätoivoisena ympäri kaupunkia ja kahmaisee hämmentyneinä saksaksi perään huutavien ruokailijoiden lautasilta eväät kouraansa. Kaiken kaikkiaan Poissa oli omalta osaltani festivaalien ajatuksia herättänein elokuva ja suurin yllättäjä, joka luo sekä kiinnostusta ohjaajaansa että uskoa suomalaisen elokuvan tulevaisuuteen – jälleen kerran SES-tuotantojen sijaan findien saralla.

Iltakahdeksan maissa oli vuorossa filmijuhlien virallinen, loppuunmyyty avajaisnäytös. Elokuvan alustanut festivaalijohtaja Timo Malmi esitteli samalla kinkerien tämänvuotiset vieraat, julistaen siinä sivussa tapahtuman olevan kaikille muille paitsi sääskille – jotka ilmeisesti ottivat tämän provokaationa, lisäännyttyään erinäisistä joukkotuhoyrityksistäni huolimatta ainakin tuolla skutsin siimeksessä aina vain nopeatempoisemmin siihen tahtiin, että sunnuntaiaamuna pelkkä kamojen pakkaaminen alkoi olemaan yhtä helvettiä.

Puheen jälkeen lähti pyörimään kunniavieraisiin lukeutuneen brasilialaisen Fernando Meirellesin ohjaus Uskollinen puutarhuri (The Constant Gardener, 2005). 35-milliseltä filmiltä esitetty, John le Carrén romaaniin perustuva ja lukuisissa (toisten ihmisten arvostamissa) gaaloissa (aina siitä himoitusta Oscarista lähtien) palkittu raina kertoo tarinan joviaalista brittiläisestä diplomaatti Justinista ja tämän aktivistivaimo Tessasta, joista jälkimmäisen elämä päättyy väkivaltaisesti heti pätkän ensimetreillä. Alunperin puolivälin twistiksi tarkoitettu, mutta ohjaajan mukaan tylsän tarinankerronnan rikkomiseksi uudelleensijoitettu tapahtuma kannustaa katsojaa perusdraaman seuraamista ennemmin kysymään, kuka murhasi Tessan ja miksi. Mainosfilmien ja videotaiteen parissa kouliintuneen Meirellesin ratkaisu pitää tietyllä tapaa kiinnostusta yllä ja ohjaaja totesikin, että leikkauspöydän ääressä tapahtunut kohtausten uusi rytmittäminen synnytti tyystin uuden elokuvan.

Keniaan sijoittuva poliittinen trilleri alkaa tarjota vastauksia hitaasti, mutta sitäkin anteliaammin. Nürnbergin puoluekokouksen (tai vaihtoehtoisesti Bilderberg-seuran) pääkasvoiksi potentiaalisen syntipukin, mustan afromiehen, selustaan ilmestyy hiljalleen toinen toistaan maireammin hymyileviä kasvoja aina ihmisoikeusjärjestöjen henkilöistä kansainvälisten lääkefirmojen edustajiin. Meirellesin viihdyttävä ja sensaatiomainen tyyli tuo omalta kantiltaan mieleen Oliver Stonen: vaikka mainstreamin keinoin virallisille hyväntekijöille ja voitontavoittelunsa vuoksi tuotteitaan kolmannen maailman vähemmän tärkeillä ihmisillä testaaville pelastajakorporaatioille esitetyt syytteet eivät ole tiedostavalle katsojalle kovin yllättäviä, onhan hyvän sanoman levittäminen massoille tärkeämpää, kuin makean elämän ylistäminen tai tyhjänpäiväisten superolioiden uusien CGI-seikkailuiden kuvaaminen. Ikävä kyllä varjopuolena tässä kaikessa on ihmisen informaatiotulvan keskellä kokema tyhmyys. Jos norsun väitetään muistavan loppuelämänsä, keskivertoihminen tehnee näin sen viisi minuuttia, ennen kuin seuraava ärsyke valtaa hänen keskittymiskykynsä. Salaliittoteoriointi ja ”en minä kuitenkaa voi vaikuttaa” -filosofia ovat kaksi muuta potentiaalista tekijää tämänkaltaisten kassamagneettien viestin mitätöimiselle. Voiko muuta selitystä löytää sille, että jatkuvasta tiedotustoitotuksesta huolimatta McDonald’sin kaupittelema törky myy, maapallon raiskaus jatkuu ja Suomi piikitti itseensä miljoonia sikainfluenssarokotteita kymmenisen vuotta sitten? Vaikka 37 miljoonaa euroa hysteriasta pelkästään meillä netonnut lääkefirma epäilemättä oli hyvällä asialla ja aidosti huolissaan kansalaistemme terveydestä, jokin tässä ylireagoinnissa edelleen ihmetyttää.

Muita Uskollisen puutarhurin informatiivisia voittopuolia ovat lukuisat viittaukset afrikkalaiseen elämäntyyliin, josta tässä nähdään Kenian osina niin homoseksualisuuden kriminalisointi, vaikeiden aktivistien palkkamurhat, korruptio, hyvävelikerhot, vaikenemisen politiikka ja rikkauksien keskellä rehottava kurjuus – unohtamatta tietenkään tunteisiin vetoavaa kohtausta, jossa Justin joutuu helikopterista tuijottamaan kaiken eteensä tulevan elollisen lahtaavaa roistolaumaa pakoon juoksevaa pikkupoikaa, voimatta tehdä asialle mitään. Tämä symboloi selkeästi länsimaista hyväntekijää, joka ostaa rauhalliset yöunensa esimerkiksi pienen lahjoituksen kautta: vaikka tämä kristillinen almu voi mahdollisesti pelastaa yhden valtameren pisaran elämän, jatkaa katkera todellisuus kehitysmaissa – ja tämän osaltaan suoma hyvinvointi esimerkiksi rikkaassa Euroopassa – kulkuaan samanlaisena, kuin ennen kupeen kaivamista.

Lopputekstit pyörivät kauan.

Ehtoo jatkui Lapinsuussa. Kello 23 pärähti käyntiin toisen ulkomaanvieraan, shaahin vastaisiin toimiin aikoinaan osallistuneen ja vallankumouksen epäonnistuneeksi todettuaan Iranin 2000-luvulla jättäneen itseoppineen Mohsen Makhmalbafin Gabbeh (1996), joka oli ohjaajansa sanoin ”runollinen ja symbolinen, kuten iranilaiset elokuvat yleensä”.

Perinnematolta tittelinsä saanut 23-vuotias elokuva on samalla myös pääosissa nähtävän nuoren naishahmon kutsumanimi. Tyttären naittaminen on eräs teema elokuvassa, joka käsittelee patavanhoillista kulttuuria, joskin eräänlaisen muutoksen kourissa. Gabbehin maailmassa asiat sujuvat perinteiden kautta, minkä varjoon jäävät niin yksilö kuin tasa-arvokin. Sensuuritoimien vuoksi Makhmalbafin alunperin dokumenttina ikuistamaa filmiä kuvattiin lukuisissa kylissä ympäri Irania ja kokonaisuutta on höystetty mystisellä musiikilla sekä tätäkin tunnelmarikkaammilla luonnonäänillä. Laajat kuvat ovat upeita siinä missä tiiviimmätkin ja väreillä on elokuvassa tärkeä osuus: tämä tehdään välistä hyvinkin selväksi esimerkiksi kohtauksessa, jossa opettaja poimii käteensä sävyjä suoraan sekä maasta että taivaalta oppilaidensa ihasteltaviksi ja toteaa näiden olevan itse elämä. Kyllä, antaahan runsas paletti olemassaololle tarkoituksen huomattavasti harmaata totalitarismia anteliaammin.

Poeettisen filmin tarina jää taka-alalle, pääosassa olevan tekemisen, kuten värien valmistamisen, maton kutomisen tai lampaan kerimisen varastaessa estradin. Sergei Paradžanovin tuotannon ja Chen Kaigen Keltaisen maan mieleentuovalla, mutta kumartelun jättävällä teoksella on mahdollisuutensa joko ärsyttää tai ihastuttaa katsojaa, esimerkiksi tämän esteettisestä mausta riippuen. Itse vakuutuin ja osa Gabbehin tapaisista elokuvista muodostaakin ehdottoman osan omaa cinefiliaani, osoittaessaan elokuvan pystyvän olemaan osaten kerrotun tarinan, hyvin esille tuodun sanoman, tunteita komiikasta kauhuun herättävän viihteen tai makoisan roskan sijaan jotain samanlaista, mitä aisteihin kolahtava kuvataide, upea musiikki tai luontoäidin visiot voivat olla: henkilökohtaiseen kauneudentajuun vetoava, lievästi orgastinen kokemus.

Gabbehin loputtua keräsin vielä luuni ja valuin varttia yli aamuyhdeksi festarien uutena esityspaikkana toimineeseen Kitisen Kinoon katsomaan laulajana (tai no, itse oikeastaan huomasin vasta tätä kirjoittaessani sulauttaneeni jostain syystä päässäni kyseisen henkilön ja Linda Lampeniuksen yhdeksi ja samaksi hahmoksi, mikä kertonee ehkä eniten kyvystäni muistaa julkisuuden henkilöitä tai erottaa näitä toisistaan) tunnetun Anna Erikssonin vuoden 2018 debyyttiohjauksen M, jolla IMDb:ssä kulkee alaotsikkona hyvinkin totuudenmukainen parsi Experimental Film. Laajakuva käsitteli Erikssonin etukäteen feministisenä taide-elokuvana hehkutetun (ja muistaakseni julkaisun jälkeen nopeasti unohdetun?), siitä oikeasta filmitaiteesta jotakin ymmärtävälle (jälleen kerran) lynchmaisia viboja tarjoavan mestariteoksen jo ammoisessa jutussaan, joten en pureudu siihen sen enempää kuin toteamalla, että lopputulos toimisi huomattavasti täyspitkää filmiä paremmin esimerkiksi yhdeksänä nykytaiteen museo Kiasmassa esitettynä erillisenä klippinä. Makunsa kullakin sanoi mäyräkoira kun muniaan nuoli ja olen tunnetusti aina väärässä, mutta meikäläinen nyt vain koki aamun pikkutunneilla M:n (tästä elokuvasta sen omalla nimellä puhuminen ihmisjoukkojen keskellä tuntui muuten kerta toisensa jälkeen aina vain psykedeelisemmältä) juuri sellaiseksi tekotaiteeksi, joka erottaa surrealistisessa itsensäilmaisemisessa visiottomat ja teennäiset työt (kuten monet hippiajan happoelokuvat) esimerkiksi Alejandro Jodorowskyn, Maya Derenin tai Rene Magritten suurimmista mestariteoksista. Mutta kuten sanottua, mielipiteet taiteesta ovat kuin elimistön ulostuloaukot: jokaisella on omansa eikä toisen tukkiminen ole kestävä ratkaisu. Mikäli siis satut rakastamaan Erikssonia vahvoine näkemyksineen ylitse kaiken, tee kuten minä ja mielesipahoittamisen sijaan nyrpistä mieluummin nenääsi.

Nukkumaanmeno taisi M:n jälkeen mennä pitkäksi, sillä matkatelefunkkelini vaativan herätyskellon pirinä jyskytti taustamelua silmieni edessä pyörineille taivaankappaleille siihen malliin, että mieli teki lyödä laite hiljaiseksi ja jatkaa aikaani Z:jen parissa. No perhana, eipä sitä kai vajaata tuhatta kilometriä yhteen soittoon körötelty hyvien yöunien takia, joten ylös vaan ja kylille. Nauttiessani aamiaistani Lapinsuun yhteydessä olevan Pub Yliheiton terassilla aloin hahmottaa yhä sumeissa aivoissani, että olin katsonut ohjelmistoa virheellisesti ja tuonut kehoni tyystin väärään paikkaan. Näinpä päätin aamupalani nopeaan, vilkaisin ohjelmakarttaa toistamiseen ja huomasin Agnes Vardan kehutun teoksen Cleo viidestä seitsemään (Cléo de 5 à 7, 1962) alkavan sittenkin isossa teltassa, juuri nyt. Ehdin näytökseen nippa nappa myöhästyen, istahdin aloilleni ja aloin tapittaa valkokangasta kulmasta, joka sai tämän vakavan, mustavalkoisen uuden aallon taiderainan muistuttamaan Picasson töitä. Päässäni surisi ja silmäluomeni painoivat raskaina kuin lyijy. Katselin syöpää käsittelevän leffan silti loppuun ja muistin siitä hetkeä myöhemmin oikeastaan vain sen, että siinä taisi eräässä kohtaa soida jokin kaunis laulu. Tästä suunta voisi siis olla ainoastaan ylöspäin.

Hetken aikaa kaikki on kuin valveunta. Tapaan sattumalta Laajakuvan toimittaja Nykäsen ja käymme pohdiskelemassa tilannetta paikallisen ravitsemusliikkeen ulkoilmatilassa. Nykänen lähtee elokuviin, mutta itse olen yhä liian väsynyt ja jumitun keskustelemaan kahden täkäläisen Lapin ukon kanssa, joista toinen innostuu kertomaan näytelleensä Kai Lehtisen elokuvassa Mosku. Lopulta totean heille, että esirippu alkaa nyt laskea ja taistelen tieni leirille jatkamaan lyhyeksi jääneitä uniani. Kello ei tällä kertaa herätä ajoissa, joten suurimmalla innolla odottamani filmi, Satyajit Rayn Tien laulu, tulee kuorsattua yli. No, ketään ei ryöstetty tai tapettu, joten ehkä elämä jatkaa omaa, ennaltamääräämätöntä kulkuaan? Tästä huolimatta laahustan katkerahkona takaisin isoon telttaan, jossa on juuri alkamassa Makhmalbafin Hello Cinema (Salaam Cinema, 1995), ohjaajineen kaikkineen.

Virkosin hiljalleen tokkurasta samaan tahtiin, kuin elokuva alkoi. Se paljastui Gabbehin tavoin dokumenttia fiktioon sekoittavaksi ja melko lyhyeksi kuvaukseksi, jonka kohteena ovat tällä kertaa paitsi ohjaajan lehti-ilmoituksen perässä studiolle rynnänneet, monin eri motivaatioin (rakkaudesta sekä elokuvaan että lähimmäiseen) filmitähdiksi haluavat henkilöt myös seitsemännen taiteen satavuotisjuhlat. Jo alku on vastenmielinen ihmisten ollessa vaarassa tallaantua kuoliaiksi hurmoksellisen innokkaan väkijoukon keskellä (samahan toistui kohtalokkaimmin seurauksin erään anonyymiksi jätettävän maan uuden Ikea-tavaratalon avajaistarjousten ansiosta) ja sama jatkuu ohjaajan käskyttäessä kameran eteen hamuavia koe-esiintyjiä mitä sosiopaattisimmin sävelin. Katsoja ymmärtää nopeasti elokuvan pointin, joka lopulta selvennetään kohtauksessa, jossa alistetulle näyttelijäkanditaatiille annetaan samat valtuudet kuin ohjaajalle itselleen ja joita hän ryhtyy käyttämään yhtälaisella innolla. Näytöksen jälkeen Makhmalbaf kertoi teemana olleen diktatuurin periytyminen, vallankumouksen kaatuminen, et cetera, et cetera. Vaikka tämän höpötykset olivatkin erittäin kiinnostavia, itse en kokenut mitään suurta ahaa-elämystä elokuvan aikana, vaan mielsin sen melko tylsäksi yhden yksinkertaisen ja nopeasti loppuun kalutun ihmisluonteen vivahteen esittelemiseksi. Ohjaajan tavoitteenahan oli esittää Khomeinin perinnön kauneus shaahin hirmuhallintoon nähden, mihin samaan syssyyn vedettiin jälkikeskusteluissa mukaan myös Nobel-palkitun Aung Sai Suu Kyin Myanmar. Yhteiskuntaa on vaikeaa muuttaa edes joukkovoimalla ja uuden, paremman alun onkin versottava yksilöstä itsestään, ei tämän enemmän tai vähemmän salatusta himosta saada kritisoitu valta käsiinsä ja jatkaa terroria vuorostaan omaa agendaansa ajaakseen. Näiden pointtien kautta Makhmalbaf kieltämättä osuu naulan kantaan ja elokuva kysyykin katsojalta, onko lopulta esimerkiksi taide ideologiaa parempi keino vaikuttaa ihmisiin.

Tauko. Kompassin neula osoittaa aina kohti pohjoista, omani puolestaan Lapinsuuta. Olisin voinut kysellä lipuketta salissa käynnistyvään Godardin uutuuteen, mutta pysähdyin jo Yliheiton terassille. Pöytään tulvi monenmoista ihmistä, jokunen tuttu käväisi vaihtamassa aitauksen yli sanan tai pari. Hiiteen Godard, voi kai sitä kesälomastaan edes osan viettää myös itseään sosialisoiden. Siinä se parisen tuntia sitten laukkasi, kunnes tikutin kertoi Selma Vilhusen Hölmön nuoren sydämen (2018) alkavan piakkoin koululla. Tietämieni ihmisten mielipiteet kahtia jakanut, bussipysäkeillä mainostettu ja Kansan uutisissakin muistamani mukaan kehuja kerännyt elokuva on matkustus omille lapsuuteni kulmille, Itä-Helsinkiin. Teiniparin lapsenhankintatouhuista kertova filmatisointi on sekin käsitelty Laajakuvassa jo kertaalleen, mutta mainitsen siitä silti sanan tai pari.

Vaikka ennakko-odotukset uuden vuosituhannen kotimaisia nuorisofilmejä kohtaan tuovat lukuisten enemmän tai vähemmän kamalien yritysten jälkeen mieleen jotain muuta kuin vaikkapa Suomisen Tapion klassikon Täältä tullaan elämä, ei melko hyvästä Tyttö nimeltä Varpu -filmistä muistettavan Vilhusen yritys ole missään nimessä sieltä huonoimmasta päästä. Hän ohjaa varsinkin nuorempia näyttelijöitään taitaen, eivätkä esimerkiksi tässä esitetyt rasismin ja natsismin syyt ole kovin kaukaa haettuja: negatiiviset kokemukset yksilöistä, kateus tai vanhemmat agitaattorit luomassa mielikuvia.

Silti en voinut olla vaivaantumatta monista epäuskottavista aspekteista, joita filmissä oli. Näistä pahimpana koin yltiöihanteellisen loppujakson, jossa natsismiin hurahtaneen pojan viha kohtaa tänä vuonna rakkauden, melkoisen ilkivallan kohteeksi rasistien taholta joutuneen mustan taksikuskin pitäessä jannulle pienen puhuttelun ja ollessa sen jälkeen hänelle hetken aikaa se isähahmo, jota tällä ei koskaan ollut. Kohtauksen jälkeen aiemmat, esikuvan tapaisena olleen Ville Haapasalon ja tämän kumppanien esittämät käyttäytymismallit jätetään huomiotta sellaisella vimmalla ja varmuudella, johon epäilemättä vaaditaan aimo annos muutakin kuin hetkellistä sisuuntumista. Tasapäistäähän toki ei sovi, mutta omasta mielestäni sympaattinen, asiapitoinen ja hetkittäin huvittava sekä tunteikaskin tarina menee näiden sovinnaisten ratkaisumalliensa myötä siitä, missä aita on matalin. Se tarjoaa aidon ja uskottavan päätöksen sijaan kivaa fantasiaa, tuoden mieleen lähinnä lapsuuteni kuvakirjoista tutun tarinan saalistamansa ankan kanssa ystävystyvästä ketusta tai Karukosken camp-filmin Leijonasydän, jossa natsipäällikkö Peter Franzen muuttaa naisen mukana tulevan mulattipojan myötä arvomaailmansa ja Jasper Pääkkönen heittää Jani Toivolaa käsikranaatilla. Kaukana ollaan jostain Samuel Fullerin Valkoinen koira -mestariteoksesta, joka oikeasti pureutui rasismin ongelmaan yrittämättäkään tarjota helppoa ratkaisua sen kitkemiseksi. Itse ainakin koin Fullerin paiskanneen rainassaan – Vilhusen leffan suoranaisessa peilikuvassa – todellisuuden armotta vasten yleisön kasvoja, minkä jälkeen jokainen pystyi itse pohtimaan omaa suhdettaan inhottavalla tavalla esitettyihin asioihin ja olla halutessaan osa sitä tulevaa muutosta. Tokihan Hölmön nuoren sydämen optimismiin tahtoisi uskoa, mutta itse olen valitettevasti liian monta kertaa kuunnellut pateettisia teesejä sävelin “No se tyyppi oli poikkeus, mutta ne muut…” tai “Sä oot oikeassa, mutta mä oon silti tätä mieltä” pystyäkseni tähän. Vilhusen elokuvaa sisarteoksineen voisikin tältä kantilta verrata lähes sosialistiseen realismiin, jossa esitetyt sanomat ongelmanratkaisuineen saattoivat ehkä nekin tuntua vallitsevassa todellisuudessa elävistä hienoiselta kaunistelulta.

”Mikäli suonissa polttelee kantrin kaipuu, Texas-malliset buutsit ovat se juttu ja Freud, Marx, Engels & Jung -yhtyeen lyriikat koskettavat sielusi herkimpiä kieliä, on tämä uutuusdokumentti tehty juuri sinulle”, mainostaa MSFF:n katalogi puoli kahdelta alkanutta dokkaria Mystinen metsätyömies (2019). No jaa, en erityisemmin välitä kantrista, inhoan Teksasia sekä buutseineen että ilman eivätkä Freukkarit ole koskaan merkinneet itselleni sen enempää, kuin muutamaa menevää juomarallia. Jos nyt totta puhutaan, tekipähän vain oikeastaan mieli valita tähän väliin joku kotimainen ja Honkasalon Betoniyö oli jo aiemmin nähty. Eipä siinä, neljän legendaarisen ajattelijan mukaan nimetty laulu- ja soitinyhtye Freud, Marx, Jung & Engelin samaisen kappaleen mukaan nimetty, värikkääseen keulahahmo Pekka Myllykoskeen keskittyvä dokkari oli perinteisistä ratkaisuistaan huolimatta hauska, koskettava ja kaikin puolin mainio kuvaus tästä itselleni mystisestä aihepiiristä. Esityksen aikana myös yleisön jano tuntui teltassa sihahdelleista (limu?)tölkeistä päätellen yltyvän, vaikka tarina päihteidenkäytön suhteen esitettiin suhteellisen traagisena. Oman lisänsä pätkän surumielisyyteen toi myös se, että omasta lähipiiristäni löytyy hyvin samanoloinen (ja -näköinen) taiteilijasielu, johon filmissä esitetyn repaleisen elämän mukanaan tuomat vastoinkäymiset helposti liitin.

Se ei pelaa joka pelkää, joten puoli neljä aamuyöstä jalka vipatti vielä kerran kohti koulua, jossa pyöri mikäpä muukaan, kuin Teppo Airaksisen elämänkertaelokuva Juice (2018). Ennakkoon pientä naureskelua osakseen saanut bio-pic ei sentään kuulunut kyseisen, monesti niin tympäisevän hengettömän sensaatio/ylistysgenren kompostiastiaan, vaan oli pikemminkin varsin keskinkertainen, (muttei sentään hyvä) kuvaus ehkä eniten diggailemastani suomirockin nimestä. Ohjaajahan ei itse tiennyt kohdehenkilöstään ennakkoon liikoja ja elokuvaa onkin kutsuttu ennemmin fiktioksi kuin dokumentiksi. Ehkä yksi yllättävimmistä onnistumisista viihdeleffan kohdalla onkin suomalaisten rakastamasta Putous-sarjasta demoniseen nousukiitoon ponkaisseen Riku ”Munamies” Niemen uskottava tulkinta Pauli Matti Juhani Leskisenä: rooli, jota varten hauskuuttaja teki De Nirot ja lihotti itseään kolmattakymmenettä kiloa.

Ajankuvaa (ainakin puoliunessa olleen silmin) kohtuuhyvin kuvannut filmi perustuu Antti Heikkisen (jota ei tule sekoittaa elokuvan toiseen, Mikko Alataloa näytelleeseen Antti Heikkiseen…) suhteellisen tuoreeseen elämänkertakirjaan Risainen elämä, mikä yhdistettynä ohjaajan tietämättömyyteen selittänee ainakin osin kokonaisuuden epämääräisyyden. Monet elokuvassa esiintyvät hahmot jäävät anonyymeiksi ja näiden suhteet laulajaan selittelemättä, ja vaikka itse tunnistin näistä tapauksista esimerkiksi kosketinsoittaja Safkan, ei esimerkiksi yhtyeeseen kuuluneen ja ainaiset vittuilut osakseen saaneen viiksimiehen rooli auennut meikäläiselle sitten millään. Tämä viitannee siihen, että Airaksinen on ilmeisesti odottanut yleisönsä vähintään lukeneen Heikkisen kirjan ennen teatterikokemukseen marssimistaan. Hyviä yksittäisiä kohtauksia on mukana useita, kuten Jyrki boy -kappaleesta tutun Suosikin toimittaja Jyrki Hämäläisen saadessa ylimielisen käytöksensä vuoksi myöhemmin haastattelua ruinatessaan luurin korvaansa, omia aiempia sanojaan mukailevan “Kuka Jyrki?”-tölväisyn kera. Juicen elämäntapoihin viitataan näyttämällä toistuvasti rasvaisia ruokia käristymässä pannulla, viinan luonnollisesti virratessa vuolaana taustalla. Vaikka isä-lapsi-suhteen kuvaaminen esitetään pohjimmiltaan traagisena, en voinut totaalisen unihalvausta lähennelleen olotilani kourissa kuin revetä kohtaukselle, jossa iloisesti paikallaan pomppiva Johanna-tytär toteaa ”Sitten mäkin alan dokaamaan”, mihin faija huudahtaa sydämen takaa tulevalla, lakonisen mielenkiinnottomalla äänellä ”Mitä?!”.

Vaikkei Juice ole mitään tuubaa, pintaraapaisuksi se kyllä jää. Elokuvassa esitetyistä hittibiiseistä huolimatta täysmittaisesta fanituotteestakaan tuskin voi puhua ja kokonaisuus tuokin jälkiviisaana jollain tasolla mieleen festareilla karaokenäytöksenä esitetyn Markku Pölösen Badding-fantasian. Ehkä tragikoomisinta kaikessa on elokuvan nimi, jos ottaa huomioon että artisti itse valitti eräässä kirjallisessa teoksessaan ihmisten yleistä tapaa kutsua häntä tuttavallisesti pelkäksi Juiceksi – jonkinlainen haudanhäpäisy siis tämäkin.

Perjantai alkoi olla haasteellinen. Unta oli tullut haalituksi kaaliin koko Lapissa olon aikana yhden yön tarpeita vastaava summa, väsymys jyskytti päässä, suonteni täytettä janoavia inisijöitä sikisi jostain kuin demoneita Kalin silpoman Raktabijan verestä, jatkuva sosialisointi alkoi ottaa voimille ja pienimuotoinen koti-ikäväkin siinä sivussa jo vaivata. Suomeksi sanottuna festarimestoille raahautuminen tuntui alati vaivalloisemmalta, mutta laahustin silti urhoollisesti iltapäivän tukahduttavassa auringossa kello yhdeksi koululle katselemaan Meirellesin Jumalan kaupunkia (Cicade de Deus, 2002), jonka olin jo teininä nähnyt lukuisat kerrat (paikan päälle päästyäni muistin äkisti, että helvetti, leffahan alkoikin vasta kolmelta, siirsin luuni takaisin joen rannalle lepäämään ja yritin parin tunnin päästä uusiksi, tällä kertaa paremmin tuloksin). Koska elokuvan uusintatarkastus oli pyörinyt mielessäni jo vuosia, mutta olen sangen huono silmäilemään jo nähtyjä filmejä etenkään kotona toistamiseen, olisi nyt aitona kolmevitosena tarjoiltuun mahdollisuuteen ollut kerrassaan typerää olla tarttumatta. Tätä päätöstä en tullut katuneeksi, vaikka voimavarantojeni myötä olin pariin otteeseen vähällä nukahtaa saliin.

Huomasin tulleeni vanhaksi muunkin, kuin fyysisen jaksamiseni puolesta. Siinä missä nuorempana hämmästelin elokuvan korkeinta mahdollista ikärajaa, tuntui Jumalan kaupunki kolmenkympin kieppeissä paikoin ei nyt sietämättömän, mutta kuitenkin äärimmäisen väkivaltaiselta. Siis sillä häijlyllä tavalla, joka erottaa Juan Piquer Simonin ratkiriemukkaan (ja minulle sekä ystävälleni paikalle osuneen sivullisen silmissä varmaan psykopaatin paperit tuoneen) aivot narikkaan ja suolet nurkkaan -splatterilottelu Piecesin ja Elem Klimovin Tule ja katso -ahdistavuuden toisistaan. Mestariteoksia kummatkin, joskin äärimmäisistä brutaaliuskertoimistaan huolimatta täysin eri tasoilla. Meirellesin taiteellinen ja taloudellinen maailmanmenestys esittää raakuutensa samalla voimalla kuin Klimovin tekele, poistaen murhaamisesta ja sadismista yliampuvuuden, näyttäen kaiken realistisena ja aidosti julmana. Vaikkapa kohtaus, jossa jengin uusi tulokas laitetaan ampumaan itkevää pikkulasta tai vastaavasti illuusion kautta esitetty raiskaus eivät kumpikaan ole millään tasoa graafisia, mutta sen sijaan niin vaikuttavasti tehtyjä ja aidontuntuisia, että niiden katsominen tekee todella pahaa.

Kaikkialla vallitsevasta viidakonlaista ja tätä innokkaimmin toteuttavista psykopaateista huolimatta Jumalan kaupunki ei alennu mustavalkoiseen asetelmaan. Suoraan sanoen lähes jokaisesta sen esittelemästä henkilöstä löytyy sekä hyvää että pahaa – tapauskohtaisesti tietenkin vaihtelee, kumpi vaa’assa enemmän painaa. Ehkä parhaana esimerkkinä voi mainita jengipomo Benén, joka esitetään huumekauppiaan ammatistaan ja lahtaajan taidoistaan huolimatta sangen sympaattisena ja pidettynä ihmisenä. Myöskään kertojana toimiva Buscapé ei jää enkelin rooliin, harkitessaan ympäristön koulimana taloudellisen tilanteensa kohentamiseksi ryöstöä useamman kerran. Alusta saakka reiluna ja mukavana nähdyn Mané Galinhan kohtalo auttamaltaan pojalta selkäänsä saamasta luodista kiteyttää Jumalan kaupungin maailman mainiosti: henkilögalleria on kasvanut ja viettää päiviään armottomassa väkivallankierteessä, jonka todellisuudessa ei ole turvatun elämän tuomaa moraliteettia tai oikeutta, ainoastaan hengissäpysymisen taito ja verikosto. Kaoottisen kameratyön ja leikkauksen kautta episodimaisena palapelinä kerrottu tarina seikkailee ajassa välistä innostavammin, toisinaan taas vaivaannuttavammin ja sama pätee lukuisten henkilöiden esittelyihin. Uskollisen puutarhurin tavoin myös Jumalan kaupunki perustuu romaaniin, tällä kertaa Paulo Linsin. Meriellesin kommentti siitä, kuinka hänelle avautui faveloiden elämän kautta aiemmin täysin tuntematon rinnakkaisyhteiskunta kotimaassaan selittänee jollain tavoin sitä hekumaa, jolla Brasilian tuoreehko fasistipresidentti äänestettiin laittamaan yhteiskuntaa riivaavat rikostilastot kuriin.

Jumalan kaupungin jälkeen katsoin koululla vielä Aleksi Salmenperän kehutun Tyhjiön (2018), jota Laura Birn oli esittelemässä. Tämäkin elokuva on jo käsitelty Laajakuvassa ja koska en koe omaavani siitä mitään erityisempää uutta sanottavaa, pidän huuleni tiukasti yhdessä vaieten kuin muuri.

Lauantaina vetelinkin jo viimeisiäni. Eilisiltaisten lavatanssien jatkot olivat venyneet pienen eliittijoukkoni kera pitkälle aamuun ja havahtuessani makuupussissani vilkaisemaan kännykkäni kelloa, ilmoitti digitaalinäyttö jotakin 21:n tapaista. Jaaha, päivä menikin siis ohi. Kiskoin pussin silmilleni ja harkitsin vakavissani, nukkuisiko sitä vain reilusti koko päivän yli. Syyllisyys alkoi kuitenkin kalvata. Vedin lompakostani elokuvalipun esille ja – kappas kappas – toivon tuolle puolen ei vielä sittenkään oltu jouduttu. Neuvosto-Liettuan ensimmäinen musikaali, Kazys Borutan romaaniin pohjautuva ja Liettuan Jesus Christ Superstariksi kutsuttu Devil’s Bride (Velnio nuotaka, 1976) näkyikin olevan vasta edessä ja alkavan 23:30. Kun kaverinikin ilmoitti löytyvänsä pubiteltan vilskeestä, eipä sitä auttanut kuin heittää kamppeet niskaan, pari pahasti mustunutta banaania naamaan ja kiiruhtaa poistamaan näiden makeahkoa aromia kielen päältä festareille arvatenkin ruhtinaalliset voitot tuoneella tölkillisellä tuulivoimaolutta.

Camp-hauskuudeksi mainostettu Devil’s Bride nosti DCP-formaatistaan huolimatta ennakko-odotukset korkealle ja alku olikin lupaava. Törkeän näköiset enkelit heiluvat paratiisissa karmeine siipineen, iloinen ja parrakas piru tekee kolttosiaan kuolevaisten joukossa, peittyen muun muassa jauhoihin ja Siiri Angerkosken Justiina-hahmoa muistuttava kuvankaunis morsian rähjää kuin paraskin Hitleri, mutta lopulta pisimmän korren vei auttamaton pitkäveteisyys, kestoa ollessa vähintäänkin kolmanneksen liikaa. Myös eräs omia fiiliksiäni latistanut seikka oli sama kuin menneiden vuosien Night Visions -festarien jo itsessään tympeissä Sushi Typhoon -näytöksissä, eli huumorintajuni ei tuntunut kohtaavan muun yleisön kanssa sitten millään. Vaikka suurin osa raikuvista nauruista ja aplodeista meni itseltäni ohi, toki tähän kavalkadiin mahtui myös useita hetkiä, jolloin myös meikäläinen hihitti muiden mukana mm. romanttiselle kohtaukselle kukan nielaisevasta lammasliivisankarista. Silti hörötys tuntui kategorialtaan pääosin samalta, kuin taannoisessa Helsingin Bio Rexin Toxic Avenger -näytöksessä, jossa eräs kaveri ilmeisesti muun yleisön riemulle protestoidakseen ryhtyi taputtamaan juuri niille antikliimakseille, kuten autoa ajavalla Toxielle. No mutta, pääasiahan oli se, että ihmisillä oli hauskaa. Muistelen Devil’s Briden dialogin olleen tyystin laulettua, mikä ei oikeastaan tainnut olla se leffan heikoin lenkki.

Anssi Mänttäri, tuo vanha kettu ja Sodankylän elokuvajuhlien pioneeri sekä vakiokalusto, on ohjaaja jolta olen paria teosta lukuun ottamatta katsonut jokaisen täyspitkän teatterielokuvan. En siis voinut vastustaa kiusausta tutustua myös tämän uutukaiseen Yön pimeinä tunteina – siitäkään huolimatta, että vaihtoehtona olisi ollut musikaaliteeman jatkaminen kirgisialaisen genre-edustajan seurassa. Vastoin Timo Malmin avajaispuheen lupausta iloisella tuulella ollut Mänttäri ei kertonut meille viidettäkymmenettä versiota siitä, kuinka hän aikoinaan sai idean festivaalien perustamiseen. Sen sijaan pitkäksi venynyt puheenvuoro käsitteli muun muassa, kuinka näytös oli nippa nappa paikalle saadun DCP:n ensitarkastus, miten elokuvan äänittäjä heitti kesken kaiken hanskat tiskiin opintojensa vuoksi ja näin edelleen.

Yön pimeinä tunteina esittelee meille avonaisessa, reggae-sävyisessä paidassa hihhuloivan, pinnallisesti narsistisen ja mukiin menevän taiteilijan (Mänttäri), jonka huvilalle alkaa saapastella melkoinen lössi kaikenkirjavaa porukkaa. Aamun valjetessa yleisölle selviää paitsi että rannalta on löytynyt ruumis, myös ettei valkopartainen maalari ehkä olekaan seurueen suurin oman napansa katselija tai pahin juoppo.

Kuten Mänttärin elokuvien hengelle on tyypillistä, itse murhajuoni tai syyllisen paljastuminen ei ole tärkeää. Ohjaajaa kiinnostaa moista pinnallisuutta enemmän läsnä olevien ihmisten sisimmän raaputtaminen ja oman maailmankuvansa julkituominen enemmän tai vähemmän filosofisten mono- ja dialogien kautta sekä pienet välähdykset, joista Anssin vetämä karaoke-esitys nousee eittämättä ensiksi mieleen. Jälkimmäisen katsomosta keräämät huikeat aplodit eivät olleet ainut silmäänpistänyt tekijä: samat, ohjaajalle tutut nimet vastaavat humoristisesti nimettyjen rooliensa ohella krediiteissä milloin mistäkin teknisestä tehtävästä ja bongasinpa useamman kuin yhden hahmon kekkuloimasta kankaalla Midnight Sun Film Festival -paita päällään. Vaikka tärkeitä teemoja Yön pimeistä tunneista löytyy sosiaaliselle medialle ja lööppilehdistölle naureskelusta viime vaalikautta johtaneen bermudankolmion ja (toisenlaisenkin) ydinjäteongelman kritisointiin sekä luonnonsuojeluun, tuntuu käsikirjoitus, liian monen muun Mänttärin rainan tavoin, paikallaanpolkevalta ja kohokohdattomalta ja kokonaisuudesta puuttuu se särmä, joka teki vaikkapa Viimeisistä rotannahoista tai Palkkasoturista niin hienoja elokuvia.

Äänitys on paikka paikoin epäonnistunutta ja vaikka oletettu amatööri Mikko Lyytikäinen vetää osansa uskottavasti ja Joonas Ranta huvittaa perussuomalaisena sikailijakansanedustajana, ovat roolisuoritukset muutoin kautta rantain sangen epäuskottavia ja jopa heikkoja – erityisen sääli tämä on Samuli Mänttärin kohdalla, joka vastasi saman ohjaajan Romanssissa (2013) toisesta filmin parhaista hahmoista. Antiautenttisuus korostuu lokaatiovalinnoilla: kuvissa vilahtava herttoniemeläinen Treffi Pub saati seinissä olevat Laajasalo-tägit eivät luo vaikutelmaa pikkupaikkakunnasta, jossa hirtehissävytteiset poliisikuulustelutkin on suoritettava paikallisen baarin kabinetissa (täyden tarjoilun kera). Koska Mänttärin elokuvat eivät liene mitään rahasampoja ja Kitisen Kinokin oli kaiken lisäksi puolityhjä, vaikutti lopputulos lähinnä pienen piirin – etten sanoisi peräti kaveriporukan – fanijutulta, johon ylimääräiset tulivat lähinnä katsomaan, mitä Anssille tätä nykyä kuuluu. Vaikka ymmärrän tuotanto-olosuhteet ja mikrobudjetit, on tämä sääli taitavaksi ja kekseliääksi itsensä osoittaneesta maakarista kuitenkin ollessa kysymys. Toisaalta Mänttäri on sentään säilyttänyt oman tyylinsä tänne saakka ja kyllähän hänen persoonalliset sielunmaisemansa ainakin erottuvat suomalaisen elokuvan yleisesti ottaen latteassa kaanonissa.

Siinäpä se. Festivaalit löivät kävijäennätyksensä, 31 000 katsojaa. Sunnuntai sarasti paahtavat säteensä telttakankaan läpi moskiittojen ininän loihtiessa sulosäveliään taustalle, joten aamu-uinnin jälkeen katsoin parhaaksi kenkiä hereille matkakumppanini toimittaja Nykäsen, laittaa leirin rinkkaan, rinkan kaaraan ja suunnata Aslakin pitsan kautta kellon ympäri kestäneelle paluumatkalle kohti etelää, halki kuusisten ja kauhun kilometreille kalmankasvoista jännitystään irvistelevien poliisikameroiden rumentamien maisemien. Sodankylä, taakseni jäit, mutta minulla on omituinen tunne, että tapaamme vielä.