“Funny how secrets travel / I’d start to believe if I were to bleed / Thin skies, the man chains his hands held high”, alkaa David Bowien kappale I’m Deranged, josta David Lynchin ohjaama elokuva Lost Highway (1997) alkaa ja johon se päättyy. Kappale on tehty Bowien erinomaiselle teemalevylle 1. Outside (1995), mutta säkeistöön tiivistyy myös kaikkien David Lynchin oleellisten töiden tematiikka, erityisesti kun se kuullaan päähenkilön paetessa tekemäänsä rikosta.
Lynchiläisyys on sitä, että hitchcockilaisuutta pirstotaan: Eraserheadissa (1977), Lost Highwayssa, Mulholland Drivessa (2001), Inland Empiressa (2006) ja jopa Elefanttimiehessä (1980) ei ole kyse väärästä henkilöstä vaan henkilöstä, joka haluaa niin kovasti olla väärä, että kehittää itselleen uuden identiteetin, painajaisen tai unen. Salaisuudet tulevat esiin kuin madot mullasta, ihminen antautuu ja on vanki ulottumattomissaan olevien voimien edessä. Salaisuuksista huolimatta paljastan tässä kirjoituksessa Lynchin tunnetuimmasta tv-sarjasta, Twin Peaksista, kaikki oleelliset juonikuviot, joten olkaa varoitetut.
Jokainen Lynchin elokuva on yllättävää kyllä jälkimodernismin teesien vastainen, vaikka käyttää siitä tuttuja keinoja. En kutsuisi niitä konservatiivisiksi, mutta huomattavaa on, että hahmojen solipsismi ei riitä muuttamaan todellisuutta, joka on ehdottomasti olemassa myös heidän mielensä ulkopuolella ja sen kieltämisen käydessä mahdottomaksi räjäyttää lopulta heidän tajuntansa.
Kolmas Twin Peaksin kausi, sen tilanneen Showtime-televisiokanavan The Returniksi nimeämä, seikkailee tässä ajatuksessa ja varioi sitä. Kausi on hyvin poikkeuksellisesti Lynchin yhdessä käsikirjoittajatoverinsa Mark Frostin kanssa kokonaan hallitsema, final cut -oikeuksia myöten. Kausi on saanut kiitosta ohjaajan tuotannon ystäviltä ja runtua niiltä, jotka rakastavat alkuperäistä sarjaa, vaikka eivät voi sietää Lynchin elokuvia.
Ensin taustoista. Kahdessa ensimmäisessä, yli 25 vuotta sitten tehdyssä kaudessa FBI:n agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan) selvittää pikkukaupungin teinikuningatar Laura Palmerin (Sheryl Lee) murhaa. Sarja oli nokkela yhdistelmä etsiväsarjaa, hönttiä komediaa ja yliluonnollista kauhua. Ennen kaikkea Twin Peaks parodioi päivittäisdraamojen kliseitä ja hitautta läskiksi vetämisen sijasta ottamalla ne kuolemanvakavasti, osana yhdysvaltalaista psyykettä.
Se siis otti ajan turvallisimman televisiogenren ja sen uusiksi pirstoessaan – jälkimodernismista tutuin keinoin – käytännössä synnytti uuden tavan tehdä televisiota, jonka aikalaisina ja seuraajina olivat niin Villi pohjola (1990–95), Rooman sheriffi (1992–96), Homicide – pelon kadut (1993–99) kuin Salaiset kansiot (1993–2002) ja jonka jälki näkyy edelleen… Vaikka rehellisesti sanoen suurin osa uusista tv-sarjoista kärsii keskinkertaisuudesta, eikä kovin moni ole päässyt Twin Peaksin parhaiden jaksojen tasolle.
Halpojen sarjojen videokuvaus korvattiin Twin Peaksissa lämminsävytteisellä filmikuvalla. Angelo Badalamentin ikoninen musiikki on överisti tunteisiin vetoavaa mutta ei mautonta. Näyttelijät eivät vain käy lausumassa repliikkejä vaan elävät niissä mukana ajan televisiotyölle harvinaisella intensiteetillä. Iso osa vitsistä liittyi siihen, että kaupungin vanhempia asukkaita esittivät saippuoiden ja vanhojen elokuvien tähdet, jotka olivat kotimaan katsojille tuttuja paljon viattomimmista yhteyksistä.
Murhan ympärille kiedotaan tahmea verkko. Laura Palmerilla on ollut monta rakastajaa ja ystävää kaupungin yhteisön eri kerroksissa. Eksentrisen ja partiopoikamaisesti hymyilevän Cooperin selvittäessä paikallisen poliisin kanssa mysteeriä, joka paisuu paisumistaan, paljastuu jokainen Twin Peaksin asukas yksi kerrallaan Laura Palmerin lailla jollain tapaa salaisuuksia hautoviksi hahmoiksi, joiden elämiä muisto kuolleesta tytöstä edelleen hallitsee.
Näennäisesti kysymys oli kuka murhasi Laura Palmerin ja monet aikalaiskatsojat janosivatkin vastausta vain tähän, vaikka kuvaruudussa tapahtui paljon mielenkiintoisempia asioita. Muut tajusivat pian, että sarjassa on kyse siitä kuka Laura Palmer oli ja mitä kertoi rikkauden ja rakkauden fantasioihin kietoutuneesta Twin Peaksin kylästä, etteivät sen asukkaat koskaan nähneet tai välittäneet tästä todellisesta, prinsessapuvun ratkenneiden saumojen läpi näkyneestä tytöstä?
Otto Premingerin film noir -klassikolle Laura (1944) kumartaen kaikki Twin Peaksissa kietoutuu naiseen, jolla on kuolemansa jälkeen melkein yliluonnollinen ote ympäröivään todellisuuteen. Surullisenkuuluisasti murhaaja jouduttiin laskeneiden katsojalukujen takia paljastamaan toisen kauden puolivälissä, vaikka kauden alku sisältää joitain sen hienoimmista hetkistä ja juonikuviot olivat vihdoin saavuttaneet hyvän, itsenäisen pisteen, josta sarjaa olisi voinut jatkaa vaikka kuinka. Lynch ei kyennyt hallitsemaan ylisuureksi paisunutta tuotantoa, jonka toinen kausi sisälsi liikaa jaksoja, Frost oli liian innokas miellyttämään ABC-televisioyhtiötä ja tekijät sössivät kasaan liudan huonoja ideoita.
Edelleen ihan hyvien katsojalukujen romahdus seurasi välittömästi murhaajan paljastumisen jälkeen, ja Twin Peaks alkoi muistuttaa parodiaa itsestään. Hidastempoinen, useita genrejä yhdistellyt sarja jähmettyi paikalleen, kun sen fokus katosi. Murhaajan kiinni jäämistä seuranneissa jaksoissa on tuskallisen paljon yhdentekevää haahuilua vielä yhdentekevämpien juonien keskellä. Agentti Cooperista tulee sivuhenkilö omassa sarjassaan. Jopa elokuvallinen estetiikka hävisi perinteisen saippuaoopperan kuva-vastakuvailmaisun tieltä. Aiemmin voimakas musiikki tuntui enää kornilta punchlinelta huonoon, venytettyyn vitsiin.
Kun murhamysteeri Twin Peaksissa ratkeaa, siirtyy sarja aimo loikan kohti niin sanotusti todellista yliluonnollisuutta. Laura Palmerin kohtalo lensi tarinassa roskakoriin, vaikka häntä esittäneen Sheryl Leen kasvot nähtiin edelleen lopputeksteissä. Twin Peaksin toisen kauden toisella puoliskolla kyse ei ole siitä kuka on murhaaja vaan mikä. Tappajaksi paljastuu BOB-niminen henkiolento, joka on riivannut Lauran isää Leland Palmeria. Lelandin muodossa BOB on tappanut ja raiskannut nuoria naisia, traagisimmillaan Lelandin oman tyttären.
Murhaajan selvittyä ja jäätyä kiinni sarja etsii useiden jaksojen ajan suuntaa. Cooper on enää sivuhenkilö muiden joukossa, pääjuoniksi nousee monia aiempia sivujuonia, jotka ovat vain typeriä imitaatioita ensimmäisen kauden ainutlaatuiseksi tehneestä hahmodynamiikasta. Tapahtuu amatöörimaisia virheitä, joista huomaa työn olevan kriisissä: Henkilöt alkavat käyttäytyä itselleen täysin epäluontevalla tavalla. Vanhoja hahmoja kirjoitetaan pois ja uusia sisään tönkösti. Sarjan mystiset elementit lähes katoavat.
(Fanit ovat nokkelasti todenneet, että kaikki jaksot ovat huonoja, joissa Cooperilla ei ole mustaa pukua. Laura Palmerin murhan ratkettua hän alkaa käyttää flanellipaitaa. Tämä on lähes häkellyttävän tarkkaan osuva arvio, jota tukee ennestään se, että pelleilyn jatkuttua tarpeeksi Cooperin esimiestä Gordon Colea esittävä David Lynch käy roolihahmonaan sanomassa Cooperille, että tämän kannattaisi laittaa puku niskaan ja palata töihin: sarjan taso alkaa nousta lähes välittömästi tämän kohtauksen jälkeen.)
Jonkinlainen selkäranka löytyy viimein – katsojalukujen kannalta turhaan – kun Twin Peaksin kulissien takaa paljastuu kahden eri voiman välinen kamppailu. Henkiolentojen koteina toimivat white lodge ja black lodge, valkoinen ja musta maja, nousevat keskiöön. Niissä asuvat maagiset hahmot ottavat toisistaan mittaa ihmiset pelinappuloinaan. Dale Cooper yrittää pelastaa olentojen vangiksi jääneen naisen ja jää siitä hyvästä itse odotushuoneeseen, limboon mustan ja valkoisen majan sekä ihmisten todellisuuden välissä.
Hänen paha kaksoisolentonsa, doppelgangerinsa, jota kutsun tekstissä tästlähin nimellä Mr. C, pääsee vapaaksi maailmaan – sisällään BOB. Kolmas kausi jatkaa tästä suoraan. Tämä elämä on harhaa vain. Cooper aikoo palata maan päälle tarkoituksenaan vaihtaa paikkaa kaksoisolentonsa kanssa. Jos doppelganger siirtyy odotushuoneeseen BOB sisällään, Cooper on voittanut. Samalla Cooper saa jälleen kerran tehtävän, joka liittyy Laura Palmeriin… Mutta tällä kertaa hänen tulee löytää jo kuolleeksi luultu Laura. Mr. C:llä on tämän estämiseksi toiset suunnitelmat.
Suurin kritiikin aihe on ollut Douglas Jones, “Dougie”, hahmo joksi Dale Cooper tavallaan muuttuu. Dougie Jones on savuverho toisen sisällä, doppelgangerin doppelganger, maaginen luomus. Dougie on jälleen uni tai unelma väärästä miehestä, joka elää näennäisen täydellistä elämää Las Vegasissa. Hän on hyvän ja pahan välissä enemmän neutraali, yhtäältä rakastava perheenisä, toisaalta pelivelkainen ja pettää vaimoaan. Trikin takia Cooper vaihtaa alkuperäisen doppelgangerin sijasta paikkoja hänen kanssaan. Dougie katoaa odotushuoneeseen. Hänen paikkansa ottaneena Cooperista taas tulee kuin vakavasti kehitysvammainen. Hän joutuu opettelemaan kaiken ihmisenä olemisessa alusta, kävelemisestä rakasteluun. Hän tarvitsee lähes jokaisessa arjen askareessa toisten ihmisten tai henkien apua ja onnistuu vain harvoin toimimaan oma-aloitteisesti, yleensä halutessaan tyydyttää perustarpeitaan kuten kahvinhimoaan. Tässä muodossaan hänen täytyy yrittää voittaa Mr. C ja palauttaa tämä odotushuoneeseen.
Twin Peaksin toisella kaudella epänormaalilta tuntunut flanellipaita-Cooper on saanut vielä huomattavasti vieraannuttavamman vastineen kolmannella kaudella kahtena aivan eri Cooper-hahmona, jotka eivät kumpikaan muistuta alkuperäistä kuin paikoin. Mr. C on antiteesi kaikelle lapsenomaiselle, joka teki Cooperista vetovoimaisen ensimmäisessä sarjan inkarnaatiossa. Hänessä on enää hahmon professionalismi, joka yhdistyy julmuuteen. Tosin 25 vuotta maan päällä hedonismin kyllästämänä asunut Mr. C ei tunnu enää edes saavan nautintoa tuottamastaan kärsimyksestä.
Dougie Jones taas on Cooper vailla muuta kuin aurinkoinen luonteensa ja intuitionsa. Hänestä hohkaa hyvän ihmisen aura, joka vakuutti katsojat alkuperäisen sarjan Cooperissa. Paljon muuta hänellä ei sitten olekaan. Vaakakupit tuntuvat kahden hahmon yhteenotossa kovin epätasapainoisilta, mutta sarjan edetessä, uskomatonta ja koomista kyllä, Mr. C:n tarpeettoman monimutkaiset suunnitelmat voittaa Dougie Jones saavuttavat karhukoplamaisen säälittävät mittasuhteet epäonnistuessaan kerta toisensa jälkeen.
Samalla toisaalla Gordon Colen johtamat FBI-agentit yrittävät löytää Cooperin. Tapahtuupa Twin Peaksissakin kummia: kaupunki on mennyt aivan sekaisin, kun uudet sukupolvet toistavat edellisten virheitä lähes yksi yhteen. Kaupungilla on uusi Laura Palmerinsa, uudet murhaajansa.
Edellinen Twin Peaks parodioi saippuaoopperaa ja klassista whodunnit-dekkaria. Uuden parodian kohteena ovat kylmästi valaistut ja päättymättömät rikossarjat, mielenköyhät sitcomit ja supersankarit. Kaikki nämä sarja ottaa tyypilliseen tapaansa hyvin vakavasti ja keksii siten uudelleen. Harmaassa värimaailmassa elävä Mr. C on armottomampi ja amoraalisempi kuin moni viime vuosina esitelty televisiokonna. Aurinkoisissa ja värikkäissä tunnelmissa taapertavan Dougie Jonesin toilailu keskiluokkaisen perheensä aamiaispöydässä ja työpaikalla taas muistuttaa Miehen puolikkaiden, Big Bang Theoryn ja muiden kammotusten mielen- ja arvonköyhää maailmaa. Twin Peaksiin sijoittuva tarina ottaa yllättävän käänteen kohti supersankarimytologiaa, kun ihmeellisen kumihanskan omistava nuori mies saapuu kaupunkiin. FBI:n seikkailut ovat eräänlainen kreikkalainen kuoro, jonka tehtävä on selittää ironisesti hitaammillekin katsojille, mitä on tapahtumassa… toki vain, että matto voidaan vetää alta heti seuraavassa käänteessä, mikä on sinänsä saavutuksena uskomaton, koska kolmas kausi on jopa Twin Peaksiksi todella hidastempoinen – etäännyttävä kuin yksinäinen taulu valkoisella gallerian seinällä.
Dougie Jones itse ei tietysti ole raivostuttanut yleisöä vaan se, että hahmo seikkailee 18-osaisessa kaudessa kokonaiset 13 jaksoa, jotka on täytetty hetkillä, joissa vihjaillaan, että Cooper palaa vihdoin tutuksi itsekseen törmättyään merkitykselliseltä tuntuvaan symboliin. Tokenemiseen eivät kuitenkaan riitä kahvi, kirsikkapiirakan maku, puku, Amerikan lippu tai edes salamurhayritys. Omituista kyllä, kaikki suhtautuvat Cooperiin kuin hänessä ei olisi normaalia enemmän vikaa. Seikka selitetään sekä ihmisten yleisellä välinpitämättömyydellä että Dougien oudolla käytöksellä ajalta ennen kuin Cooper vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Douglas Jones on ollut läheistensä mukaan erään onnettomuuden jälkeen välillä muissa maailmoissa. Cooperin toilailu on vuorotellen sydäntä särkevää ja koomista, inhimillistä siis. Olihan Chaplinkin tragedian mestari.
Cooper Douglas Jonesina on vertaus muistisairaudesta ja suhtautumisesta siihen – kuten on huomioinut esimerkiksi Jutta Sarhimaa Helsingin Sanomissa [1] – mutta samalla myös kuva sielujen kierrosta ja uudelleensyntymästä. Lynch on itse todennut Australiassa 2015 tehdyssä haastattelussa, että mikään ei ole niin kaunista kuin herääminen unesta – tajuamaan kuka todella on. Hän painottaa, että tämä ei ole tulkintaa vaan totta. [2]
Vaikkei Lynch sitä erikseen korosta, tämä herääminen tunnetaan hindulaisuudessa nimellä mokša. Mokšassa ihminen vapautuu sielujen kiertokulusta ja saavuttaa lopullisen pisteen, vapautumisen samsarasta brahmaniin eli yhteyteen kaikkeuden kanssa. En vedä tulkintaa hatusta. Transsendentisesta meditaatiosta jo vuosikymmenet mielenrauhan löytänyt ohjaaja viittasi itämaisiin filosofioihin jo ensimmäisellä kaudella Cooperin puhuessa dalai-lamasta.
Seuraavassa lainaus, joka on Upanishadien inspiroimasta teoksesta Eternal Stories from the Upanishads (joka on eräänlainen lastenkirjaversio hevimmän alkuperäisteoksen teemoista): “Olemme kuin uneksija, joka uneksii ja sitten elää unessa.” Sama lainaus eksyy suoraan Twin Peaksin kolmanteen kauteen, sattumoisin Lynchin esittämän Gordon Colen näkemään uneen.
Lainauksen takia fanit ovat tulkinneet monet Twin Peaksin tapahtumista konkreettisesti uneksi. Ehkä niin, mutta en ole varma onko tämä oikea tulkinta. Upanishadeissa unen käsite ilmenee nimenomaisesti vääränä ymmärryksenä omasta merkityksestä. Herääminen on vapautus kiertokulusta. Juuri niin sarjassa on tapahtumassa. Dale Cooper pyrkii vapautumaan kiertokulusta, ei heräämään niin kuin unesta yleisessä todellisuuskäsityksessä herätään. Hän yrittää palata maailmaan ja pelastaa Laura Palmerin rikkoakseen syklin.
Tai jos haluaa katsoa kaksoisolentojen teemaa toiselta kannalta, voi miettiä esimerkiksi seuraavaa lainausta teosofiasta, H. P. Blavatskyn Salaisesta opista, joka on vuorostaan innoittanut Mark Frostia [3]:
“Niiden, jotka uskovat karmaan, on uskominen kohtaloon, jota syntymästä kuolemaan asti jokainen ihminen lanka langalta kutoo ympärilleen, kuten hämähäkki verkkoaan; ja tätä kohtaloa ohjaa joko ulkopuolellamme olevan näkymättömän prototyypin taivaallinen ääni tai meille likeisempi astraalinen eli sisäinen ihminen, joka useinkin on ihmiseksi sanotun olennon paha haltia. Kumpikin tahtoo viekoitella ulkonaista ihmistä, mutta toisen niistä täytyy päästä voitolle; ja aina näkymättömän taistelun alusta alkaen ankara ja järkähtämätön korvauksen laki astuu toimintaan ja kulkee kulkuaan uskollisesti seuraten taistelun vaiheita. Kun viimeinen lanka on punottu ja ihminen näyttää kietoutuneen omien tekojensa verkkoon, silloin hän huomaa olevansa kokonaan tämän itse luomansa kohtalon vallassa…”
Kaiken kaikkiaan kaunista proosaa. Ja kuin vahingossa Twin Peaksin ytimessä. Onhan kolmannella kaudella nähty kahden Cooperin moraalisten kädenvääntöjen lisäksi fanisuosikki Audrey Hornen olevan kirjaimellisesti “dweller on the threshold”, Blavatskyn mukaan seuraavalle asteelle siirtyvän ihmisen entisestä elämästä jäljellä oleva astraaliprojektio. Audrey herää tästä unesta valkoiseen huoneeseen – niin teosofiassa kuin monissa muissa uskomuksissa hyvän ja valon merkki, vastakohta mustalle.
Twin Peaks ei ole mikään symbolinen koodikartasto, jota oikein lukemalla löytää selityksen. On vain hyvä muistaa taiteen syntyvän sivistyksestä ja sen mukanaan tuomista ideoista – kaukaisista, esoteerisista ja vanhoista ideoista silloinkin, kun Internet on täynnä tuskallisen konkreettisia tulkintoja sarjan tapahtumista, joissa yritetään avata tarinaa yksin sen sisäisen mytologian ja loren kannalta. Eli kaikkein mielikuvituksettomimmalla nörttikulttuurin popularisoimalla tavalla, jossa kaikki ovat oikeassa, koska kuva sisältää tuhat sanaa – mikä lienee väärinkäytetyin hokema audiovisuaalisessa kritiikissä kautta aikain.
Miten kolmas kausi loppuu? Cooper virkoaa viimein ja Mr. C päihitetään. Kiinnostavasti Cooper ei taistele doppelgangeriaan vastaan vaan soittaa Twin Peaksin poliisiasemalle, jonne Mr. C on saapunut. Höpsö sihteeri Lucy tajuaa aiemmin saapuneen Cooperin todellisen olemuksen ja ampuu tämän.
Kaiken siitä seuraavan hässäkän jälkeen Cooperin kasvot ilmestyvät kaksoiskuvana onnellisen lopun päälle. Sitten valot sammuvat, eivät vain poliisiasemalla vaan koko maailmassa. Cooper astuu The Great Northern -hotellin kellarissa olevasta ovesta pimeään ja matkustaa ajassa taaksepäin. Hän yrittää pelastaa Laura Palmerin. Yritys sekä onnistuu että epäonnistuu. Laura Palmer ei kuole. Hänen ruumiinsa ei koskaan ilmesty järvenrannan kiviin. Sen ensimmäisellä kaudella löytävä Pete Martell kävelee ohitse näkemättä mitään ja pääsee kalastamaan. Koko Twin Peaksin perustarina pyyhitään tyhjäksi. Mutta Laura Palmer itse katoaa myös olevaisuudesta vertahyytävän kirkaisun saattelemana.
Ja niin kaikki nollautuu viimein pisteeseen, jossa Cooperin piti alun perin olla. Agentti on jälleen odotushuoneessa. Nyt häntä ei pudoteta pahan hengen toimesta ulos avaruuden tyhjyyteen, kuten kauden alussa, vaan hän pääsee ulos ovesta, josta oli yrittämässä jo ensimmäisessä jaksossa. Hän astuu ulos toisessa ajassa ja aloittaa Laura Palmerin etsimisen jälleen kerran. Nyt Palmer on nimeltään Carrie Page. Kuolleen koulutytön sijasta hän on teksasilainen, keski-ikäinen nainen, joka on murhannut miehen laukauksella päähän.
Tai: Dale Cooper ainakin luulee olevansa Dale Cooper, mutta häntä nimitetään Richardiksi. Cooper etsii Carrien käsiinsä ja vie hänet Twin Peaksiin, Palmereiden taloon. Mutta talossa ei ole ketään tuttua eikä siellä ole koskaan ilmeisesti asunutkaan ketään Palmeriksi kutsuttua. Cooper näyttää menettävän otteensa todellisuudesta ja kysyy: “Mikä vuosi tämä on?” Carrie kuulee talon sisältä Laura Palmerin äidin, Sarahin, äänen, joka kutsuu Lauraa samalla äänellä kuin sarjan pilotissa Lauran kuoleman jälkeisenä aamuna. Carrie kirkuu, Palmereiden talosta ja sitten koko maailmasta katkeavat sähköt jo toistamiseen ja kuvaruutu pimenee. Lopputekstien ajan ollaan jälleen odotushuoneessa, jossa Laura Palmer kuiskii Cooperin korvaan loputtomasti jotain, jota katsojilla ei ole oikeutta kuulla. Funny how secrets travel. Loppu on tulkittu fanien toimesta heräämiseksi, mutta mielestäni vitsi on siinä, että sykli alkaa jälleen. Todellista heräämistä ei voi kuvata. Se on vasta edessä.
Twin Peaks liikkuu alueella, jossa selitykset ja selittämättömyydet kulkevat käsi kädessä. Moni David Lynchin teos on tällä tapaa uskonnollinen. Uskonnoissa teologiat muodostavat rungon ja selitykset. Käytännössä mystikot hoitavat uskonnon kokemisen voimakkaimmillaan. Uskosta puhutaan rationaalisuuden vastapainona, spirituaalisena, puhtaana henkenä ja kokemisena. Näkemys on yllättävää kyllä maallinen ja ohittaa kaikki uskonnoista vuosituhansien mittaan kirjoitetut filosofiset ja teologiset väitökset. Usko on sukua taiteelle, kumpikin hyödyntää ihmisen luontaista kykyä jäsentää havaittu. Kumpikin tekee niin ilmaistakseen jotain, joka kuitenkin ylittää tai alittaa rationaaliset odotukset – transgressio, transsendenssi.
Niin usko kuin taide syntyy ihmismielestä, joka on kykeneväinen logiikkaan, rakenteiden tunnistamiseen, biologisesta kehityksestä johtuvaan kykyyn hyödyntää aisteja selviytymiseen. Yksi ja sama mieli on kykeneväinen tavattoman monimutkaisiin matemaattisiin tehtäviin ja täysin vainoharhaisiin pelkoihin. Taipumus taiteen kohdalla on useimmilla kokijoilla valitettavan mustavalkoinen – joko vaaditaan laajalti rationaalisia vastauksia eli teokset täytyy paketoida siistiksi paketiksi rusettisomisteella tai sitten korotetaan mitäänsanomattomuus eli liiallinen ympäripyöreys itseisarvoksi. Muoto itse, se jossa on aineksia kummastakin, jää huomiotta.
Twin Peaksin kolmas kausi on jo muotonsa myötä vallankumouksellista televisiota. Samalla se antaa vastauksia aika perkeleellisesti. Ei konkreettisia 2+2=4 -vastauksia mutta vastauksia joka tapauksessa. Vastaus on se, että lopussa on selvää, että jokin on pielessä. Tai sitten viimein oikein, pitkän vääristyneisyyden ajan jälkeen. Henkilöt ovat muuttuneet toisiksi joko havaittavasti tai itsekään sitä uskomatta.
Tunnistan tunteen. Koen sitä muistellessani nuoruuttani ja joitain ihmisiä joiden kanssa sen vietin. Eräänä iltana tajusin unohtaneeni joidenkin nimet enkä saanut niitä enää millään päähäni. Ne ovat ehkä kadonneet ikiajoiksi. Silti tiedän, että heidät nähdessäni muistini luultavasti pystyisi kaivamaan yksityiskohtia heistä. Mutta jokin olisi väärin, pielessä. “Mikä vuosi tämä on?” kysyy Dale Cooperiksi oletettu henkilö ja tarkoittaa sitä niin konkreettisesti kuin yleisenä avunhuutona, pyörteessä sinkoilevan ihmisen kirkaisuna, kun kaikki tutuksi oletettu murenee.
David Lynchiä käsittelevässä dokumentissa The Art Life (2016) on hieno kohtaus – yksin elokuvan katsomisen arvoinen. Lynch kertoo lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan. Hän kertoo kuinka heidän perheensä joutui muuttamaan. Tämä oli Lynchille lapsuuden loppu. Uuden kaupungin myötä löytyi uutta seuraa, teini-ikä oli vaikea ja tuskallinen. Mutta vielä perhe on onnellinen. Lynch muistaa, kuinka he viettivät yhdessä ulkona viimeisiä kesän päiviä. Äkkiä naapurista käveli erään naapuriperheen pää, uhkaavan tavanomaisesti nimetty Mr. Smith. “En edes tuntenut häntä kunnolla…” sanoo Lynch ja lopettaa äkkiä kertomuksen kesken. “En pysty jatkamaan”, hän sanoo epätyypillisesti liikuttuneena eikä todella pysty. Elokuvan ohjaajat kertoivat, että Lynch yritti useita kertoja kertoa samaa tarinaa, mutta jostain syystä hänen suojauksena murtui joka kerta Mr. Smithin kohdalla. Loppua ei saada.
Tämä on tapahtunut joskus kultaisella 50-luvulla. Katsojan saamissa mielikuvissa on paljon samaa kuin Lynchin ihaileman Edward Hopperin (1882-1967) maalauksissa, joiden esittämät yhdysvaltalaiset kohtaukset keskiluokan elämästä ovat eksistentiaalisesti merkityksellisiä, kuin henkilöt olisivat heränneet siihen, että jokin on muuttunut peruuttamattomaksi. Monia uuden Twin Peaksin kohtauksia on verrattu niin niihin kuin Francis Baconin (1909-1992) maalauksiin. [4] Arkinen muuttuu selittämättömällä tavalla sanoinkuvaamattomaksi. Äkkiä olemme toisia.
Se mikä näkyy ruudulla on rakennettu rationaalisesti. Transsendenssi astuu kuvaan, kun katsoja aistii kuvassa nähdyn lisäksi olevan jotain muuta.
Miten itse haluan nähdä The Returnin: Dale Cooperin paluu Twin Peaksiin on yhtä kuin katsojien paluu. Sarja alkaa aivan muuna kuin Twin Peaksina. Jonkinlainen huippukohta saavutetaan jaksossa kahdeksan, joka on yhdistelmä Stan Brakhagesta muistuttavaa abstraktia elokuvaa ja sarjan mytologista lorea. Jälleen rationaalisuuden ja tunteiden välinen ristiriita: kaikki käy periaatteessa järkeen, mutta itse kuvat vastustavat helppoa kategorisointia.
Jaksossa kahdeksan on viesti Twin Peaks -faneille: ei tästä edemmäksi. Mr. C saa jakson alussa luodin pötsiinsä. Sitten sarjan jaksot normaalisti lopettavassa Roadhouse-kapakassa esiintyy THE Nine Inch Nails (jopa yhtyeen nimi on väärä kuin alleviivatakseen jakson outoutta) kappaleellaan She’s Gone Away. Nevadan autiomaassa räjäytetään 40-luvulla atomipommi. Kuva liukuu kohti räjähdystä, jota seuraa noin 10 minuuttia pitkä abstraktien muotojen konekiväärisarja, jota taustoittaa Krzysztof Pendereckin (1933-) modernistinen klassisen musiikin sävellys Trenodia Hiroshiman uhreille (1959). Katsojat todistavat BOBin saapumista maailmaan. Tämän jälkeen ajassa matkataan 50-luvulle. Ydintestausalueen lähellä olevaan pieneen kaupunkiin ilmestyy karmivia woodsman-olentoja, pahan palveluksessa olevia metsureita. Yksi heistä hyökkää radioasemalle ja tappaa sen työntekijät. Metsuri kaappaa lähetysmikrofonin mutisten runoa, joka nukuttaa radiota kuuntelevan esiteini-ikäisen tytön uneen. Tytön auki jääneestä ikkunasta hyppää sisään autiomaasta löytyneestä munasta kuoriutunut koin ja sammakon sekasikiö, joka ryömii nukkuvan suusta sisään. Metsuri katoaa pimeään jostain kaikuvien hevosen hirnahtelujen saattelemana. Jakso loppuu siihen. Tervetuloa Twin Peaksiin, kusipäät. [5]
Tämän kriittisen pisteen jälkeen, eräänlaisena vitsinä sekin, sarja muuttuu yhä enemmän… Twin Peaksiksi! Vanhojen tuotantokausien ystäville tuttu lämmin huumori ja koomiset tilanteet, hiljaa etenevä kauhistuttavuus ja ihmissuhdedraamat saavat aiempaa enemmän tilaa, kunnes viimein jakson 15 loppupuolella Dale Cooper herää Douglas Jonesin muotoisesta unesta. Seuraa puolentoista jakson ajan fanipalvelua, joka ylittää tarkoituksella hyvän maun rajat silkkaan mielihyvän fantasiaan. BOBia jopa vedetään aivan konkreettisesti nyrkillä turpaan, mikä on yhtaikaa häiritsevää ja huvittavaa.
Sitten seuraa loppu, jossa kaikki siihen mennessä ymmärretty muutetaan ja katsojilta viedään armopalat pois. Nostalgia on petos, koska aika muuttaa kaiken hyvistä yrityksistämme huolimatta. Dale Cooper palaa katsojamuistojen ytimeen eli Twin Peaksiin ja yrittää nostalgian keinoista ankarinta eli herättää henkiin menneisyyden, jopa korjata sen paremmaksi. Hän matkustaa kirjaimellisesti ajassa pelastamaan Laura Palmerin. Tämän voi lukea klassisena scifin aikakonenarratiivina, mutta nähdäkseni kyse ei ole siitä vaan asioiden spirituaalisemmasta luonteesta. Menneisyyden uudelleenkirjoittaminen hyväksi ei pohjimmiltaan ole oikea, luonnollista sykliä noudattava teko. Hyväksyminen ja eteenpäin meneminen ovat oikea tie. Cooper on sankari ja koska hänellä on viimein väylä ja keinot, hän yrittää luonnollisesti korjata kaiken. Teko jää puolitiehen.
Seurauksena hybriksestä tapahtuu muutos toiseksi, realistisemmaksi Cooperiksi, Richardiksi, jossa yhdistyvät niin hyvä kuin paha, jotka on aiemmin tiukasti eroteltu toisistaan. Tästä seuraa toinen identiteetti ja minuus, nykyhetkeen tarttuminen ja vain haihtuvia muistoja asioista, joilla oli joskus merkitystä. Sillä tulisiko lopulta kenenkään elämää hallita yksi 25 vuoden takainen murha, kun ongelmia on selvästi roppakaupalla tässä ja nyt? Cooper yrittää ratkaista kaiken estämällä yhden nuoren naisen kuoleman, mutta sarja vihjaa, että paha kiertää jatkuvasti kehää.
Alkuperäisten kausien suosikkihahmojen Shellyn ja Bobbyn tytär Becky todennäköisesti kuolee aviomiehensä Stevenin käsissä, mitä kumpikaan ei vielä kauden päättyessä tiedä. Cooper pelastaa ehkä Laura Palmerin, mutta ei hänen kanssaan uhriksi joutunutta Ronette Pulaskia, joka todennäköisesti hakataan ja raiskataan. BOB tai mikään muukaan henkiolento ei selitä ihmisten pahaa, he ovat ihmisten paha ja huonot valinnat tulleena lihaksi. Sankarillinen Cooper on ehkä jopa realistisemman Cooperin toivekuva siinä missä idoli katsojille. Aika kiertää ympyrää, joten menneisyys ei auta. Kaikki palaa alkuun, koska aika ei jätä edes kiveä kiven päälle.
Tämä ei ole suoranaista vittuilua tekijöiltä sarjan faneille, koska erityisesti Lynch on selvästi osoittanut olevansa taiteilija, joka välittää saamastaan vastaanotosta, vaikka väittäisi toista. Twin Peaksin tarinaa syventäneen Fire Walk With Me -elokuvan (1992) saamat buuaukset Cannesissa ja huonot katsojaluvut selvästi sattuivat Lynchiin, joka hössötti Mulholland Drivenkin ensi-illan aikaan näyttelijättärilleen, että Cannes on julma paikka ja esityksen jälkeen on hyvä, jos tietää nopean pakotien, jonne kävellä pystypäin… Frost ja Lynch pikemminkin ymmärtävät katsojien tarvetta saada tyydyttävä lopetus mysteereille, mutta samalla kokevat tarpeelliseksi osoittaa, ettei ratkottava mysteeri ole todellinen. Oikea salaisuus on syvempi ja mahdoton aukaista.
Psykologiassa on tutkittu useampaan otteeseen, että asioiden loppuunkäsittelyä toivovat ihmiset ovat yleisesti ottaen asenteiltaan konservatiivisia ja vähemmän luovia. On hyvin vaikeaa olla luova, jos toivoo siistejä loppuratkaisuja ja kaihtaa riskejä, koska toisin kuin hohtavan jumalallisen innoituksen fantasialla pilatuissa kuvauksissa luovuudesta, luomisessa on kyse tien raivaamisesta, kirkkauden puutteesta.
Kun ihminen lähenee 30 ikävuottaan, alkaa hän toivottavasti ensimmäistä kertaa ymmärtää ajan luonnetta paremmin. Yksilö näkee joidenkin tarinoiden ajautuvan loppuunsa ratkaisutta ja samalla maailman jatkavan matkaansa välinpitämättömänä. Keho osoittaa ensimmäisiä erottuvia merkkejä siitä, että nuoruutta ei voi kelata takaisin. Siitä seuraa ehkä kauhua ja tietoisuus rappiosta. Surullisin näky on keski-ikäinen ihminen, joka projisoi omaa kuolemanpelkoaan meuhkaamalla Internetissä “lastensa tulevaisuuden puolesta”.
Nostalgia värittää kaikkia huolia, jotka aikuisuus on tuonut mukanaan, niin raskaiden kuin kevyiden asioiden suhteen. Koominen on ihminen, joka kaipaa vanhaa kunnon Twin Peaksia unohtaen, että alkuperäisestä sarjasta lähes puolet oli umpisurkeaa ja tahattoman itseparodista kuonaa, jota edes Lynch ja Frost eivät halua muistella. Tai mitä kertoo kolme- ja nelikymppisten pakonomainen tarve saada tarinalle edelleen päätös, vaikka 71-vuotias Lynch ja 63-vuotias Frost ovat selvästi itse tyytyväisiä siihen, että tarina voi jäädä tähän eikä neljättä kautta välttämättä tule? Voisivatko tekijät olla yleisöään paremmin ymmärtäneet taiteen rajat?
Valitettavasti viihdeteollisuus ei ole kiinnostunut aikuistumisesta. Sille on eduksi, että ihmiset saadaan innostumaan kerta toisensa jälkeen tuotteista, jotka on suunnattu nuorisolle. Niitä on helpointa markkinoida. Vanhoille tarkoitettua sisältöä on mahdotonta saada uppoamaan nuoriin, mutta toisin päin kuvio onnistuu. Nuoret ja vanhat haluavat kumpikin olla nuoria; jotkut enemmän, toiset vähemmän epätoivoisesti. Kaiken takana on toisto. Yhteiseen nostalgiannälkään on panostettu erityisesti yhdysvaltalaisessa viihdeteollisuudessa miljardeja dollareita. On siis turha kuvitella, että Twin Peaksin kaltainen verrattain pienen suosion sarja voisi vaikuttaa siihen mitenkään. Kaikki toimii fan servicen pohjalta. Muistatko vielä tämän hitin?
Hyvä esimerkki on Tähtien sota, suurin ja kaunein. Jotta kaikki unohtaisivat Lucasin epäonnistuneet auteuristiset kokeilut prequel-osien kanssa, osasta seitsemän tehtiin faneja nuoleskeleva trippi nostalgiannälkäisille lapsiaikuisille, sieluton ja formalistinen tuote, jossa ei tapahdu mitään oikeasti kiinnostavaa. Sarjan luoja sysättiin hissikuiluun fanien noustessa tekijöitä tärkeämmiksi. Fanit ovat raha. Se on tuskallinen totuus, jota yleisö itse ei tahdo uskoa. Tai mikä vielä kaameampaa, on omaksunut roolinsa liian hyvin hybriksessään ja vaatii oikullisen lapsikuninkaan lailla itseään palveltavan. Tuotteistus on tekijyyden ja lujien merkitysten häviämistä.
En ole Lucasin uusien Tähtien sotien ystävä, mutta ainakin ne yrittivät jotain. Vakuuttaessaan, että vanhat hyvät ajat voi vielä herättää henkiin, Tähtien sota on muuttunut sarjana lopullisesti muoviseksi. Elokuva ei ole vain syy tehdä lisää muovileluja ja t-paitoja, vaan siitä on itsestään tullut lelu muiden joukossa, franchisen laskelmoitu osa. Hyvästi luovuus, tervetuloa tyydyttävä loppu. Maailma on kaupallisuutensa osalta ehkä liberalismin hallitsema, mutta mielikuvituksen saralla jyllää konservatismi ja helppous.
Otan vielä yhden esimerkin survoakseni sanottavani perille. Kun ajattelen länsimaiden zeitgeistia, en samalla voi olla pohtimatta YouTuben hittivideoita, joissa pienet lapset avaavat tusinoittain lelupakkauksia ja leikkivät Spider-Maneilla ja Elsoilla. Vanhemmat kuvaavat suosittuja videoita, koska miljoonakatsojat tuovat rahaa. Ensimmäisissä videoissa nähtävä aito ilo ja leikki vaihtuvat myöhempien videoiden teeskentelyyn. Leluilla leikkimisen aika rajoittuu muutamaan sekuntiin. Lapsi oppii lyhyessä ajassa näyttelemään aikuisten mieliksi samaa toistuvaa näytelmää. Lapsikatsojat oppivat kulutuksen aakkoset vielä paremmin kuin aamupiirrettyjen mainoskatkoilla. Aikuiset eivät huomaa tai välitä, pitävät koko ilmiötä vain söpönä.
Puolustuksenaan vanhemmat käyttävät, että kysyvät aina lapselta haluaako hän jatkaa videoiden tekemistä – niin kuin kuusivuotiaalta neuvon kysyminen uusien lelujen ollessa kyseessä tekisi tilanteesta järkevän eikä entistä mielipuolisemman. On kuvaavaa, että omaan nostalgiaan ja lapsuuteensa jähmettyneet, toistoon ja rahaan mieltyneet aikuiset eivät tajua antaa lapsilleen melusaasteesta puhtaampaa, mielikuvituksellisempaa lapsuutta.
Lapsella on leikkiessään suunnitelma, mutta hän antaa myös suunnitelman johdattaa sivupoluille, jotka vain harvoin toistavat itseään vaan tarkkailevat maailmaa ympärillään. Tehdessään leikistä toisteisen show’n aikuinen pilaa sen. Taide on työtä, joka on lähimpänä leikkiä mitä aikuinen voi päästä, mutta yhä useammalle katsojallekin taideteos on yhtä kuin show, tuote, josta on saatava mitä haetaan. Tätä tuotteistusta kutsutaan jostain käsittämättömästä syystä nimellä viihde ja sanaa kohdellaan tyrannin lailla kuin se selittäisi hyväksi kaiken. Twin Peaksin kolmas kausikin on vain taidetta, ei enempää eikä vähempää. Mutta toisin kuin moni aivan liian moni tv-sarja ja elokuva, tuotteelta se ei ainakaan tunnu.
[1] Jutta Sarhimaa: Twin Peaksin paluuta on jäljellä enää 6 jaksoa ja se on jo tehnyt tv-historiaa: Lue tämä niin pääset vielä kiinni vuoden 2017 tärkeimpään sarjaan (Helsingin Sanomat, 31.7.2017, haettu 11.10.2017) Tämä piirre lienee Mark Frostin käsialaa: Hänen edesmennyt ja Alzheimerin taudista kärsinyt isänsä Warren esittää kaikilla kolmella kaudella kaupungin hyväsydämistä lääkäriä, Haywardia.
[2] David Lynch In Conversation | Presented by QAGOMA in association with QPAC
[3] H. P. Blavatsky: Teosofian avain (1889, teosofia.net – ekirjat, haettu 11.10.2017)
[4] Seuraavassa pari Internetistä löytynyttä kuvavertailua: Hopper. Bacon.
[5] Suosittelen huomioimaan atomipommin keksineen Robert Oppenheimerin tunnetun lausahduksen: “I am become death, the destroyer of the worlds.” Kenties vielä olennaisempi merkitys löytyy suomennoksesta: “Minä olen Aika, maailmojen mahtava lopettaja, ja olen täällä tuhotakseni kaikki ihmiset.” Virke löytyy Bhagavad Gitasta, joka on merkittävä hindukirjoitusten kokoelma.