Maa: Turkki
Genre: Western, toiminta
Ohjaus: Nisan Hançer
Käsikirjoitus: Nuri Seybi
Kuvaus: Paşa Gündoğdu
Näyttelijät: Levent Çakır, Ece Cansel, Nevzat Açıkgöz, Muzaffer Tema
Hän on oikeamielisyyden perikuva. Hän ei juo. Hän ei polta. Hän voittaa pahikset oveluudella, nyrkein ja kehittyneillä aseillaan, haukuttuaan heitä ensin kurkuiksi. Rintaa komistaa uhkea logo. Kuka hän on? Batman? Ei. Teräsmies? Ei. Hämähäkkimies? Ei todellakaan, vaan kyseessä on villissä lännessä seikkaileva ja kaikkien tuntema legendaarinen Zagor! Miten niin ette ole kuulleet hänestä? Tämä intiaanien paras ystävä on lähtöisin italialaisen Sergio Bonnellin kynästä. Hän seikkaili 1960-luvulla kotimaansa huippusuosituissa sarjakuvissa. Kyseiset sarjakuvat saapuivat myös Turkkiin, jossa ne nousivat niin kovaan kysyntään, että Turkin elokuvateollisuus teki niistä peräti kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäinen ja kenties merkittävin on Zagor Kara Bela, jossa Zagoria esittää roolista suureen suosioon ponnistanut Levent Çakır.
Juoni on turkkilaiseksi elokuvaksi yllättävän monimutkainen ja silti melkein kasassa pysyvä. Mustan kotkan kuvalla varustettuun paitaan pukeutunut Zagor saapuu lihavan sidekickinsä Cicon kanssa maille, jossa mystinen Verinen Aave juoksee pitkin poikin tappamassa ja raiskaamassa intiaaneja. Tämä ei intiaanien kasvattamalle Zagorille käy, vaan hän lyöttäytyy paikallisen heimopäällikkö Satcon kanssa yhteen, ja he tapaavat paikallisen armeijatukikohdan komentaja Blackwellin ja tämän hyvän ystävän herra Maliganin, jonka kultalähetyksiä Verinen Aave on myös rosvonnut. Rasistinen komentaja kuitenkin häätää joukkion pois nyrkkitappelun siivittämänä, ja heidän pitää omillaan keksiä miten saada hirvittävä murhaaja kiinni.
Tarina menee tästä vielä jatkuvasti hajanaisempiin suuntiin, ja lisää hahmoja esitellään lähes loppumetreille asti. Parhaiten tarinasta jäi mieleen hersyvän hauska dialogi, josta kuitenkin osa voidaan liittää siihen, että elokuvasta on saatavilla vain Ö-luokan bootlegversio, jonka tekstitykset ovat varsin kyseenalaiset. Huonompaa mutta huomattavasti tarkoituksellisempaa huumoria tarjoilee Zagorin meksikolainen sidekick, joka eräässä kohtauksessa pakenee taistelusta, löytää maalaistalon ja päätyy lavastamaan talouden pikkutytöt kakkuvarkaudesta syötyään itse herkut suihinsa. Kohtaus loppuu siihen, että emäntä häätää miehen karkuun luudalla.
Maininnan ansaitsee myös elokuvan kliimaksi, jossa herra Maliganin kultavankkureita saattaa kanjonin läpi armeijan ratsuväki sekä Zagor, kun heidän kimppuunsa hyökkää Verinen Aave jengeineen.Jengin jäsenet ovat pukeutuneet intiaaneiksi lavastaakseen alkuperäisväestön syyllisiksi tekoihin, jotta armeijan miehet käynnistäisivät kunnon kansanmurhan. Suunnitelman näennäistä toimivuutta vähentää se, että lähemmällä katselulla kaikkien intiaanien Burt Reynoldsia mukailevat viiksiturvat epäilyttäisivät typeriämpiäkin juntteja. Väijytys menee luonnollisesti pieleen Zagorin, ratsuväen ja oikeiden intiaanien mitellessä voimiaan Verisen Aaveen miesten kanssa. Pian Zagor, komentaja Blackwell ja urhea Satco jahtaavat arkkivihollistaan pitkin Turkin kivisiä takapihoja, ja lopulta tuon mustan hupun alta paljastuu itse herra Maligan. Joka siis on ryövännyt aiemmin omia kultavaunujaan ja yritti jälleen tehdä samaa, epäonnistuen siinä. Motiivi jää hämäräksi, mutta vielä hämärämpää menoa on tiedossa aiemmassa kohtauksessa, jossa Verinen Aave saa Zagorin apureineen kiinni, mutta kieltäytyy tappamasta heitä koska he ovat aseettomia vankeja. Mies, joka elokuvan alussa raiskaa ja murhaa intiaaniteinitytön kieltäytyy siis ampumasta vihollisiaan, koska heillä ei ole aseita. Kunnian asia selvästi. Samanlaista moraalista häilyväisyyttä on havaittavissa myöhemmässä kohtauksessa, jossa Zagorin ahdinkoa tulee helpottamaan paikallinen rosvopäällikkö, joka on aiemmin usein todennut olevansa umpikiero rikollinen, muttei missään nimessä murhaaja. Miehelle ei kuitenkaan tee tiukkaa ampua kylmäverisesti Zagoria ja hänen kumppaniaan vartioiva kanssarosmo.
Nämä outoudet antavat omalla tavallaan miljöönä toimivalle villille lännelle surrealistisen vivahteen, ja tämä yhdistettynä turkkilaisten intiaanien konseptiin tekee elokuvan visuaalisesta ulkoasusta melkein napakympin. Valitettavasti erinäisistä hiekkakuopista tulee osittain mieleen Spede Pasasen Hirttämättömät, mikä ei varmasti ole se ykkösvalinta referenssiksi suuren yleisön westernistä puhuttaessa. Taistelukohtauksissa taas onnistutaan turkkilaisittain köyhästi, mutta maailmanlaajuisella mittapuulla jopa keskinkertaisesti – Nyrkkikahakoissa tuntuu olevan peräti koreografioita! Vaikka lopputaistelu Turkin Sunny Beachilla ei ole kovin jännittävä, sitä katsoessa herää huoli tähti Çakırin niskoja kohtaan miehen heiluessa Verisen Aaveen tappavassa niskalukossa alas pitkää hiekkamäkeä. Taisteluissa on pitäydytty vaikuttavasti erossa turkkilaisen toimintaelokuvan perisynneistä, eli huonosta leikkauksesta ja pöhköistä trampoliineista. Zagorista puuttuu muutenkin turkkilaisen elokuvanteon tuntomerkit. Se tuntuu suurimman osan ajasta keskinkertaiselta 50-luvun länkkäriltä. Alkuperämaa paistaa lävitse silloin tällöin kehnossa teknisessä jäljessä. Esimerkiksi kameran tarkennusnappi tuntuu olevan puolet ajasta kuvaajalta hukassa, ja lähikuvissa näkeekin oikein terävästi kaiken kuvattavan kasvoja lukuun ottamatta. Surkuhupaisin tekninen omaperäisyys nähdään aina kuvan häiventymisen yhteydessä, jolloin kameran edessä liu’utetaan pahvinpalaa ylös linssiä peittämään ja leikkauksen tapahduttua takaisin alas. Hienona yksityiskohtana ohjaaja Nisan Hançer tuntuu pitäneen kuvausaikataulujaan niin upeina, että niitä voi seurata elokuvan edetessä katsojankin tuolilta. Sen kuin seuraa jokaisen ulkokohtauksen luonnonvalon hiipumista aina vain synkempään suuntaan.
Zagor Kara Bela ei kuitenkaan tarjoile läheskään niin viihdyttävää menoa kuin tekstini kenties antaa ymmärtää. Suurimman osan ajasta seurataan puhuvia päitä tai varsin mitäänsanomattomia nyrkkitappeluita, joiden taustalla tuntuu soivan aina sama musiikki. Turkkilaisen elokuvan kauneus on sen taipumus hämmentää ja hämmästyttää samanaikaisesti. Zagor Kara Bela ei tarjoa tätä ominaisuutta missään muodossa katsojalleen. Muuttumalla enemmän länsimaisten vastakappaleidensa kaltaiseksi turkkilaisen elokuvan turkkilaisuus katoaa. Ikään kuin katsoisi 2000-luvun Tim Burton -elokuvaa. Taika on tiessään.