MGM tuotti Kielletyn planeetan miljoonan dollarin budjetilla, joka oli jopa 1950-luvun mittapuulla todella vaatimaton summa. Se kuvattiin kuitenkin CinemaScopella ja Eastmancolorilla, joten studiolta löytyi joka tapauksessa luottoa kaupalliseen menestykseen. Viivan alle jäi lopulta 1,1 miljoonaa dollaria nettoa.
Tapahtumat sijoittuvat 2200-luvulle. Komentaja Adamsin (Leslie Nielsen) johtama tutkimusryhmä matkustaa Maasta Altair IV -planeetalle etsimään sinne parikymmentä vuotta aiemmin kadonnutta tutkimusretkikuntaa. Paikan päällä miehistö kohtaa tohtori Morbiuksen (Walter Pidgeon), tämän tyttären Altairan (Anne Francis) ja uskollisen palvelusrobotin Robbyn. Morbius kertoo, että salaperäinen hirviö Id on tuhonnut retkikunnan ja kehottaa Adamsia luopumaan tutkimuksistaan. Kohtalo puuttuu peliin, kun Adamsin ja Altairan välille kehkeytyy romanssi. Myöhemmin Adamsin miehistöä alkaa menehtyä, ja vaikuttaa siltä, että tragedian takana ovat Morbiuksen kokeet. Tohtori on näet löytänyt muinaisen krell-kansan huipputeknologian, jota luulee kykenevänsä hallitsemaan.
Kielletty planeetta on aikansa scifiteosten joukossa harvinaislaatuinen siinä, että se on yhtä kiinnostunut audiovisuaalisesta ilmeestä, efekteistä, lavastuksista ja äänistä kuin itse tarinasta. Shakespearea on harvoin käsitelty yhtä innovatiivisesti – Kielletty planeetta perustuu Myrsky -näytelmään. Prosperoa vastaa Morbius, Mirandaa Altaira ja luonnonhenki Arielin on korvannut scifin maailmassa luonnollisesti robotti. Prosperon kiusanhenki Caliban on tässä mystinen peto Id, jonka nimi viittaa alitajuntaan. Elokuvan kiinnostavin taso liittyy freudilaisen psykologisen termistön hyödyntämiseen: Morbius, Id-hirviö ja krell-kansa edustavat egon eri puolia, tietoinen minä, superego ja id, jotka ovat alituisessa ristiriidassa ja konfliktissa keskenään. Morbius on toisaalta sivistynyt ja pohjimmiltaan oikeamielinenkin ihminen, joka inhimillistä heikkouttaan päästää hirviön valloilleen.
Siinä missä Shakespearen kertomus on filosofinen, pohdiskeleva satu, on Kielletty planeetta katkeransävyinen ja synkkä, faustilainen kuvaus kaiken ylittävästä tiedon ja tieteen mahdista. Painotus peilaa osuvasti 50-lukulaista vainoharhaista ja tiedefobista aikakautta: Kaikesta huipputeknologiasta huolimatta ihmissielua riivaa yhä alituinen pimeys. Altair IV muistuttaa normaalia, todellista maailmaa ainoastaan viitteellisesti. Se on itsessään mysteerinen ja outo, sillä sen tarkoitus on toimia ihmismielen representaationa. Taustoja kerrotaan säästeliäästi ja vähitellen, kun Morbiuksen päänsisäiset kerrostumat alkavat kuoriutua pakotetun ihmiskontaktin seurauksena.
Art Lonerganin suunnittelema avaruusalus, Morbiuksen asunto ja krelliläinen laboratorio ovat pysäyttäviä näkyä. Altair IV -planeetta on outo ja kaunis. Taustoihin käytettiin neljä kilometriä maalattua kangasta. Disneyn studioilla kannuksensa hankkinut animaattori Joshua Meador toteutti sekä Krellien hirviön että inhimillisen Robbyn. Id-hirviö jää pääosin katsojan mielikuvituksen varaan. Tehokkaan säästeliäästi näytetyt välähdykset korostavat Idin edustaman uhan unenomaisuutta. Erikoistehosteet kavaltavat elokuvan aikakauden ja tuotanto-olosuhteet. Kielletty planeetta sijoittuu tässä mielessä genrehistorian erääseen saumakohtaan. Se oli yhä tiukasti kontrolloitu studiofilmi, joten innovatiiviset kokeilut oli hylättävä. Tästä syystä kuvamaailma on toki värikylläistä laatutavaraa mutta samalla kumman staattinen, yksioikoinen ja eloton, verrattuna pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen, väreillä ja tehostella rönsyilevään Maailmojen sotaan (1953). Toki tällä saadaan katsoja etäännytetyksi miljööstä, sillä tarinaon erittäin synkkä.
Sen sijaan kuvitteellisen Krell-sivilisaation jäämistö on toteutettu kiinnostavasti ja omaperäisesti vailla 1950-lukulaiselle scifille ominaista kitsch-rasitetta. Krellien kulttuuri muistuttaa ilmeeltään pikemminkin art decoa ja jopa pulp-taidetta. Vaikka muinaisia teknologisia innovaatioita käytettiin kyseenalaisiin tarkoituksiin ja krelleistä jää epäilyttävä vaikutelma, on tuntu menetetystä maailmasta melankolinen. Elokuvahistoria ei tunne montaa toissijaista maailmaa, jota kohtaan tuntee irrationaalista ikävää. Tämä johtuu kenties siitä, että krellit ovat lähempänä meitä, 1900-lukulaista, kuin tulevaisuuden käsittämätöntä ihmistä. Kielletty planeetta puolustaa täten paikkaansa modernin avaruusmatkailuelokuvan pioneeriteoksena. Vuosikymmentä myöhemmin konsepti kopioitiin Star Trek -televisiosarjaan.
Avantgarde-säveltäjä John Cage vastasi nimellisesti musiikista, ja päävastuu ääniraidasta lankesi amerikkalaisen konemuusiikin pioneereille, Louis ja Bebe Barronille. Kokeellinen, sähköinen ja kyberneettinen äänimaailma myötäilee elokuvan tapahtumia sekä henkilöhahmojen tunnetiloja. Musiikki on tarvittaessa pahaenteinen, dramaattinen, romanttinen ja euforinen – ja joka hetki siinä piilee pelottavaa taustavirettä.
Näyttelijätyö e
i yleensä ole merkityksellistä tieteiselokuvan kentällä. Tässäkin ainoastaan Walter Pidgeon erottuu tulkitessaan muistettavasti Morbiuksen kompleksista tyyppiä. Onhan Prospero monen veteraaninäyttelijän tavoiteltu rooli sekä kankaalla että teatterilavalla. Anne Francis ei saa paljoa tilaa naiivina ja viattomana Altairana. Hänen ja Nielsenin välille ei synny aikakaudelle ominaisen pakollisen romanttisen sivujuonteen tarvitsemaa kipinää. Francisin roolitusta olisi helppo kritisoida yli-ikäisyydestä, mutta Altairan Peter Pan -syndrooma ainoastaan korostaa tyttären täydellistä alistumista suvereenin isänsä tahtoon vielä pitkällä aikuisiällä.
Tuotannolliset ja sisällölliset puutteet eivät vesitä elokuvan perusideaa. Kielletty planeetta on jäänyt elokuvahistoriaan tieteisgenren perusteoksena. Se toi kioskikirjallisuusmaiseen lajiin psykologisia, filosofisia sekä shakespearelaisen arvokkaita fine arts -sävyjä. Tulevaisuusvisio ei ole tärkeää, sillä Kielletty planeetta on korostetusti psykologinen analyysi. Kuten useimmissa merkittävissä scifikertomuksissa, tässäkin piilee varoitus siitä, mitä tapahtuu, jos ihmiskunta menee teknologiauskossaan liian pitkälle.