Saksasta on putkahdellut 1980-luvulta lähtien ilmeisesti maan sensuurihistoriaa seuranneessa kapinahengessä sangen sairasta ja päällisin puolin sielutonta kauhusettiä indie-tuotannon saralla. Olaf Ittenbach ei todellakaan ole tehnyt jörgbuttgereiteja, poikkeusta tähän aivottomaan lätistelytraditioon, jonka katselun ainoaksi motiiviksi on vaikeaa esittää muita perusteluja kuin runsaiden veritehosteiden venailu ja (v)ihailu.
Garden of Love ei siis nosta rimaa juonensa puolesta. Hippikommuunissa tapahtuu raaka joukkomurha, josta ainoana hengissä selvinnyt pikkutyttö Rebecca kärsii pahasta muistinmenetyksestä. Adoptiovanhempiensa huomassa kasvava flikka alkaa kypsemmällä iällä nähdä vilahduksia silvotusta isästään milloin telkkarissa, milloin kylppärissä. Koomisimmassa – parodiallisuudessaan itse asiassa vilpittömän hauskassa – kohtauksessa faija pistää henkivoimillaan päälle töllön, jossa mainos-tv:n pariskunta havainnollistaa teennäisesti nauraen, kuinka heidän veitsillään voi vaikka irroittaa käden ja lihakirveellä lähtee pää. Kalmat ryhtyvät vaatimaan Rebeccalta suolistajiensa omankädenoikeuden eteen saattamista. Tarkemmat tutkimukset menneisyydestä eivät kestä lähipiirin puolesta päivänvaloa ja taas sitä mennään.
Aikuista Rebeccaa tulkitsevan Natacza Boonin upean suorituksen pois lukien näyttely on kammottavaa, vuorosanat surkeita ja lopetus epäuskottava, mutta kuten todettua, näiden seikkojen pureskelulla ei Ittenbachin tuotannossa sijaa ole. Paikoitellen kolkko, jopa hyytäväkin aavetarina on pelkkä silhuetti käsintehdylle gorelle, jota tarjotaan näkyjen ja menneen teurastuksen kertailun ohella niin poran tunkemisella psykopaattisen poikaystävän naamaan (“Kohtauksessa ei ole järkeä, mutta minusta se on hieno.” – Ittenbach) kuin keskiössä olevien kostonhimoisten haamujen mellastuksella. Jälkimmäisen osalta pistetään pottiin sitten kaikki mielikuvitus, mitä splatterin suhteen käytettävissä on, jäljen ollessa todella rumaa – näin tekijöiden ammattiosaamista siis kehuen (filkka onnistui saamaan kuvaaja Holger Fleigin voimaan sorvin ääressä pahoin, eikä sanomista kotimaan sensoriviranomaistenkaan taholta voitu välttää). Samat kehut eivät päde muihin tehosteisiin, joista esimerkiksi jo mainittu TV-Shopin hohottava irtopää ja laiturilla ilmestyvä paapan henki ovat todella kömpelön näköistä katseltavaa.
Kameratyössä itsessään ei ole valittamista, mutta todella ärsyttävät kuvan hidastamiset piinaavat filmiä, tuoden mieleen lähinnä digiaikakauden mauttomat kökkökikkailut. Tämän puolesta olisikin mielenkiintoista kokea 35-millinen originaali ja ihan isolta kankaalta vieläpä, bitte. Värimaailma on sopivan synkkä ja osa miljöistä, kuten sumeavetisen järven ranta ja itse murhatalo, ovat kauhuelokuvaan istuvasti hyvinkin luotaantyöntäviä näkyjä. Myös musiikin säveltäneet Thomas Reitmair ja A.G. Striedl taisivat tietää, mistä oli kyse.
Garden of Love voisi olla yhden katselun arvoinen gorepätkä (lievän yliampuvasti ilmaistuna) Lucio Fulcin elokuvia myötäillen, elleivät sen jo mainitut virheet latistaisi tunnelmaa pahasti ja tekisi katselusta tiukimmillaan vaivaannuttavan elämyksen. Erityisesti lopun mistä onkaan kyse -selostusten yhteydessä on vaikeaa tukahduttaa pihinäänsä. Filmin päätös, kaiken alusta alkaminen, kielii puolestaan joko a) etteivät Rebeccaa vainonneet kummitukset olleetkaan vilpittömiä, b) että helvetillisten näkyjen talossa itsessään oli jotain mätää tai c) ettei edes Ittenbach tainnut olla varma, miten pitää lankoja käsissään niitä keskenään sotkematta.
Oli miten oli, kaikessa kalkkunamaisuudessaankin Garden of Love on huomattavasti kiinnostavampi ja toimivampi kuin kuuna kullan valkeana yksikään ohjaajan aiemmista rainoista, suurin osa vyölaukkunatsilotraamisista ylipäänsä tai (The Wizard of Gorea lukuun ottamatta) koko näkemäni H.G. Lewisin tuotanto yhteensä. Ittenbachin mukaan tämä taideteos puolestaan oli pakko toteuttaa jo kuvaustiimiin kuuluneiden sekopäiden (se joka vetää tästä ilmaisusta ekana herneen nokkaansa huutaa hep!) runsaan lukumäärän vuoksi.
Loppusointuna: Elokuvan originaalikieli jää suureksi mysteeriksi. Enkunkielinen puhe tuntui menevän täysin epäsynkassa ja kuulosti korvia riipivyydessään lähinnä dubbaukselta, minkä huulten liikkeitä huomattavasti paremmin myötäilevään saksaraitaan vaihtaminen korjasi. Tästä huolimatta elokuvan making of -dokkarissa Ittenbach ohjaa britti Boonia englanniksi, kertoopa siinä samalla filkan lapsinäyttelijöiden olevan kotoisin kauhun suhteen vapaamielisempiä vanhempia puskevasta Amerikasta.