Michael Mooren kutsuminen dokumentaristiksi on erittäin harhaan johtavaa. Where to Invade Next on yhtä näennäisesti dokumentti kuin Bernardo Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa (1972) on eroottinen rakkauselokuva. Maailmanlaajuisesti väärin ymmärretystä elokuvataiteesta puhuttaessa on kuitenkin soveliasta huomauttaa, että Mooren työn kohdalla väärin ymmärtäminen on usein tarkoitushakuisesti aiheutettua.
Where to Invade Next käynnistyy kohtauksella, jossa Moore kertoo tulleensa kutsuksi Yhdysvaltain sotakoneiston johtajien eteen ja saaneensa tehtäväksi suorittaa kotimaalleen seuraavat aluevaltaukset. Kohtaus ei näyttäydy valheellisena, koska pohjimmiltaan tiedämme katsovamme fiktiivistä elokuvaa. Moore lähtee kiertämään Euroopan ja Afrikan erilaisten tilastojen valossa edistyksellisimpiä valtioita valloittaakseen rauhanomaisesti niiden innovaatioita Yhdysvalloille.
Moore ihailee muun muassa italialaisten loputtomia vuosilomia, suomalaisten lyömätöntä koulujärjestelmää, islantilaisten sukupuolineutraaliutta ja norjalaisten vankiloiden mielikuvituksellisuutta. Hän kehystää representaatiota niin laskelmoivasti, että propagandasta puhuminen ei ole kaukana.
Fennoskandialaisen sosiaalidemokraatin näkökulmasta – tarkoittaen aatetta, ei puoluetta – Mooren päämäärä on ihailtava. Hän pyrkii osoittamaan yhdysvaltalaisen politiikan härskeimpiä valheita ja epätasa-arvoisuuksia dokumentoimalla onnistuneempia vastineita muilla mantereilla. Keinot kuitenkin puistattavat. Pohjoismaalainen ihminen tietää, että elokuvassa toistuva väite, jonka mukaan suomalaisille lapsille ei anneta koulussa kotitehtäviä, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Norjaa käsitellessään Moore antaa ymmärtää, että vuonoilla on niin pettämätön oikeusjärjestelmä, että 21 vuoden kuluttua jopa Anders Behring Breivik vapautuu vankilasta yhteiskuntaan täydellisesti sopeutettuna kansalaisena. Pohjoismaalainen osaa tulkita tilannetta tarpeeksi tietääkseen, että todellisuudessa tuomion päättyessä tekojaan katumaton Breivik tullaan sulkemaan pakkohoitolaitokseen koko loppuelämäkseen.
Pintatasolla voidaan analysoida Where to Invade Nextin elokuvallista lajityyppiä ja poliittista suoraselkäisyyttä hamaan loppuun saakka, mutta syvemmällä elää yhä kysymys Michael Mooren avuista elokuvantekijänä. Hänen ehdoton mestariteoksensa on yhä modernin dokumenttielokuvan järkähtämätön tour de force, Bowling for Columbine (2002). Sitä aiemmat tai myöhemmät työt hänen filmografiassaan – edes Cannesissa puhtaasti poliittisista syistä palkittu Fahrenheit 9/11 (2004) – eivät ole yltäneet lähellekään samaa laatua. Columbinen koulusurmien ympärille rakennetussa koskettavassa satiirissa Moore oli vihdoin vakiinnuttanut omintakeisen tyylinsä, muttei vielä sortunut myöhempien teostensa hehkumaan itserakkauteen.
Where to Invade Next on ennen kaikkea komedia ja toimii sellaisena. Moore on vähentänyt aiempiin teoksiinsa nähden traagisia elementtejä huomattavasti ja kutsuu itseään elokuvassa optimistiksi. Elämänfilosofia onkin muuttunut selkeästi lämminhenkisemmäksi. Ajassa, jossa länsimaiden suhtautuminen itseään, toisiaan ja erityisesti Lähi-itää kohtaan on lähes raivotautisessa tilassa, on miellyttävää nähdä poliittista satiiria, joka lähestyy asioita suorastaan ilon kautta. Ajatus on kieltämättä kieroutunut, mutta positiivisessa tunnelmassa on suotavaa viipyillä hetki.
Uskottavuus on tuottanut Moorelle enemmän hankaluuksia kuin pätevyys elokuvaohjaajana. Hänen leimansa rakastettavana ja luotettavana kansansankarina rakentui hänen debyytissään Roger & Me (1989) ja sortui vähitellen, kun kriitikot alkoivat vuosien varrella tuoda esille sen ratkaisuja, jotka varjelivat nokkelaa dramaturgiaa uhraten totuuden. Nykyään suurin osa Mooreen eniten ihastuneista kanadalaisista ja eurooppalaisista kulttuuriharrastajista vaikuttaa näkevän taiteilijan lähinnä viihdyttävänä populistina. Muutoksen myötä kysymys hänen edustamastaan lajityypistä korostuu.
Internet-aikakaudella median tuottajien ja kuluttajien väliset rajat ovat hämärtyneet näkymättömiin, ja yleisö etsii uusia asiantuntijajärjestelmiä paikantamaan heille tunnusmerkkejä, joilla erottaa totuus valheesta. Oikeinkirjoituksen mukana ovat kadonneet faktatkin. Michael Moore ei ole ainoa dokumentaristi, jonka elokuvat herättävät valideja kysymyksiä niiden luotettavuudesta. Blackfish (2012), Religulous (2008) ja moni muu suuren yleisön suosiota nauttinut näennäisesti journalistinen taideteos on kriittisten tutkijoiden toimesta ammuttu täyteen aukkoja. Moorenkin tuotantoa voi markkinoida yhdellä ohjenuoralla: kun riisuu elokuvan yltä dokumentin viitan ja hyväksyy sen kantaa ottavana draamana, näkee yhtäkkiä paljon enemmän.
