Maa: Yhdysvallat
Genre: Komedia, draama
Ohjaus: Lena Dunham
Käsikirjoitus: Lena Dunham
Kuvaus: Jody Lee Lipes
Leikkaus: Lance Edmands
Sävellys: Teddy Blanks
Näyttelijät: Lena Dunham, Laurie Simmons, Grace Dunham, Rachel Howe, Merritt Wever, Amy Seimetz, Alex Karpovsky, Jemima Kirke
Girls-sarjan luojana paremmin tunnetun Lena Dunhamin ohjaustyö Tiny Furniture kertoo ohjaajan itsensä esittämästä Aurasta, joka palaa opiskelujensa jälkeen kotiin taiteilijaäitinsä luokse potemaan aikuiseksi kasvamisen kriisiä. Nuoren naisen identiteettiongelmat ja tylsistyminen rikkaassa perheessä ja taidepiireissä ovat parodiaa ohjaajan itsensä elämästä ja piireistä, joissa hän liikkuu. Dunhamin perhettä jopa esittävät hänen oma äitinsä ja siskonsa.
Tiny Furnituren huumori revitään irti siitä, miten vaikeaa on olla nuori taiteilijanalku perheessä, jossa periaatteessa saa aivan kaiken, jota vain pyytää. Elämästä puuttuu silti jotain, koska vähäeleisen ironisesti kaikkeen suhtautuva Aura ei satu olemaan ulkonäöltään mikään malli, töitä pitäisi varmaan saada ihan vain vanhempien näpäyttämiseksi, ja rakkausrintamallakin on huolia. Taiteilijasielut tuntuvat olevan omahyväisiä mulkkuja, mutta nainen ei itse tunnu tajuavan olevansa aivan samanlainen. Hyvin vähäeleisellä tyylillä sitten puhutaan tylsistyneesti YouTube-menestyksestä sun muista – aivan kuin ne olisivat jokin pakkokeino menestymiseen alati muuttuvilla nuorten ihmisten trendikkäillä kulturellimarkkinoilla. Välillä sitten käydään taidegallerioissa ymmärtämättä mitään, oikeastaan täysin vailla kiinnostusta. Pääasia on se, että pidetään vain yllä tietynlaista imagoa. Tämä tarjoaa myös mahdollisuuden vetää kovan luokan name droppingia, jotta ohjaajan kulttuuristatus tulisi varmasti selväksi myös katsojalle.
Aiheesta voisi saada aidostikin toimivaa satiiria ihmisten pinnallisuudesta, mutta se, missä Dunham ampuu itseään jalkaan, on juuri huumorin ironisuus. Elokuvan vitsit toimivat pelkästään sille ihmisryhmälle, jonka pinnallisuutta Dunham käsittelee. Tällöin kaikki purevuus muuttuu samanlaiseksi ironiseksi hassutteluksi kuin mitä elokuvan hyvin vastenmieliset hahmotkin heittelevät. Aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa lähestulkoon jokaiselle, joten miksi rikkailla ei voisi myös olla hankaluuksia löytää omaa identiteettiään? Vain tiettyyn ihmisryhmään keskittymällä Dunham muuttaa itseparodian pelkästään hänen kaltaisilleen tarkoitetuksi pikkuhassutteluksi. Esimerkiksi Alex Ross Perryn erinomainen The Color Wheel esittelee samankaltaiset ihmiset sympaattisemmin, rakentaen heille persoonallisuuden, ja paljastamalla, miten muutkin ihmiset voivat olla rasittavia ja itsekeskeisiä. Dunhamin elokuvassa ainoastaan rikkaat kakarat ovat itsekeskeisiä kriisipesäkkeitä. Tietenkin he ovat sitä ironisesti, jotta mitään ei tarvitsisi tajuta oikeasti.
Mitä pidemmälle Tiny Furniture etenee, sitä vastenmielisemmäksi se muuttuu. Itsekeskeisestä taiteilijasielusta kertovassa komediassa on tietenkin myös Woody Allen –viittauksia, ja kun nämä vielä alleviivataan esimerkiksi sillä, että eräs elokuvan hahmoista lukee miehestä kertovaa kirjaa, uppoaa Dunhamin pää niin syvälle omaan perseeseen, että kasvojen rusketus tulee vastaisuudessa jostain aivan muualta kuin auringosta.
Täysin vailla ansioita elokuva ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi useita huoneita samanaikaisesti käytävästä kuvaava staattinen kamera on visuaalisesti hyvinkin toimiva ratkaisu, ja se tarjoilee mehukkaat mahdollisuudet käydä dialogia useammasta huoneesta samanaikaisesti ilman leikkauksia, mutta kaikkien hahmojen ollessa ruudulla. Lisäksi hieman harmillisestikin Tiny Furnituren suurimpiin ansioihin kuuluu Dunhamin itsensä poukkoilu vähissä vaatteissa tai jopa alasti. Tämä johtuu Girlsin aiheuttamasta internet-paskamyrskystä, jossa ihmiset ovat loukkaantuneet verisesti suhteellisen normaalikokoisen, mutta ei mallivartaloisen naisen alastomuudesta, kun tarjolla pitäisi olla sitä, mitä mediassa muutenkin nähdään. Siinä Dunhamin provosointi onnistuu, koska aiheessa itsessään ei pitäisi olla mitään, josta joku voisi suuttua tai pahoittaa mielensä. Yritänkö kertoa tässä, että suutuin Dunhamin elokuvasta, mutta haluan nähdä lisää häntä alasti? Ero näiden kahden asian välillä on se, että alastomuudessaan Dunham uskaltaa hieroa katsojan naamaan jotain, mitä katsojan itsensä tulisi hävetä. Rikkaan parikymppisen taiteilijanalun henkilökohtaiset kriisit taas tuntuvat siltä, että olisi ihan Dunhamin itsensä vuoro katsoa peiliin ja nähdä myös kuorensa alle.
Lopulta Tiny Furniture ei etene yhtään mihinkään. Lakoninen patsastelu alkaa puuduttaa nopeasti, ja satunnaisten onnistumisten vastapainoksi tarjolla on vain loputon kasa ohjaajan itsensä narsismia. Jos sellaisella pyrkisi oikeasti vahvaan sanomaan, tulisi esitystavan upota muihinkin kuin täysin samanlaisiin ihmisiin. Nyt elokuva etenee aina vain syvemmälle tietynlaisten ihmisten rinkirunkkausmateriaaliksi, joka tuntuu pelkästään itsekeskeiseltä egopönkitykseltä. Sellaista on ihan tarpeeksi tässä maailmassa muutenkin.