Vaikka kauhugenreä terävimmin hampain puraisseet uudelleenfilmatisoinnit ovat olleet tietty osa elokuvateollisuutta halki seitsemännen taiteen historian, suurimman buumin nämä mikroaaltouunilämmittelyt tuntuvat kokeneen (ilmeisen helpon rahan ja ideoiden puutteessa) 2000-luvulla, kenties muoviaikakaudelle tyypillisesti kaikkea vanhaa tai outoa karsastavan teiniyleisön katselutottumusten vuoksi. Kopiointihysterian uhreiksi onkin ehtinyt joutua paitsi pitkä lista enemmän (Dawn of the Dead, Halloween, Carrie) tai vähemmän (Verinen valentine, Prom Night – koston kruunajaiset) klassikkostatusta nauttivia tuotoksia, myös nipullinen väärää kieltä puhuvissa maissa tuotettuja lippuluukkumenestyksiä (Ringu, [Rec]).
Aina ei tietenkään voi puhua suoranaisesta ryöväämisestä tai uusintaversiosta sanan varsinaisessa merkityksessä. Inspiraation lähteillä janon sammuttajaa tarjonneet Kurosawan pioneeripätkät ovat ehtineet toimia jo iät ajat lukuisille ohjaajille ideapankkeina, joiden teemoja muokkaamalla monen japsimestaria edes nimeltä tietämättömän möllin elämää suurempi suosikkifilmi on saanut alkunsa. Tässähän ei lähtökohtaisesti ole mitään väärää, ainakin mikäli uskoo erään muistiongelmieni vuoksi anonyymiksi jäävän antiikin hemmon heittoa, jonka mukaan maailmassa on vain kourallinen tarinoita, joita kaikki loput stoorit varioivat.
Ikävä kyllä elokuvia elämäntapanaan pitävä katsoja havahtuu nopeasti huomaamaan, että klooneista törkeimmistä – nimeään myöten vanhoille perustoille hökkelinsä rakentavista sovituksista – vain kourallinen ansaitsee olemassaolonsa edes jollain tasolla, kuten omaperäisen lähestymistapansa myötä. Tökerön ja mielikuvituksettoman plagiaatin sijaan onnistujain kastissa on yleisimmin otettu pohjaksi pelkkä perusidea, josta on ruvettu vääntämään täysin omalta näyttävää leffaa, jopa tyystin alkuperäisrainan vastaisessa hengessä. Kastista voisi esimerkkeinä mainita nämä vanhat tutut: Cronenbergin Kärpänen, Herzogin Nosferatu, De Palman Scarface.
Yleisimmillään dollaritehtaiden orjien niin kutsutut visiot ovat kuitenkin kuin suoraan Robert Altmanin Hollywood-satiirissa The Player – Pelimies esitettävästä dialogipätkästä. Tässä manifestissa keltanokkakäsikirjoittaja raivoaa Polkypyörävarkaan näytöksen jälkeen menestystä himoitsevalle tuottajalle, kuinka tämä epäilemättä haluaisi karsia De Sican klassikosta kaiken vaikutuksen tehneen ja raiskauksen maksimointina lisätä pullamössöönsä vieläpä onnellisen lopun. Kauheimmillaanhan tämä kiillotus nähtäneen Dennis Iliadisin vuoden 2009 The Last House on the Left -rebootissa, jonka kehtaa yhdistää Wes Cravenin mielipuoliseen psykoanalyysiin vain Kuinka pilata elokuva? -paneelikeskustelun pääteemana.
Kopiointi voi saada myös suorastaan absurdeja ja tragikoomisia piirteitä juuri sen itsetarkoituksellisuuden ja väistämättömyyden vuoksi. Michael Haneke filmasi elokuvastaan Funny Games jenkkiversion pelastaakseen lapsensa kohtalolta, että joku mämmikourainen vikisijä kiillottaisi tästä painostavasta koti-invaasiotrilleristä oman salonkikelpoisen versionsa valtavirtakonseptin ehdoilla. Gus Van Sant apinoi pakollisen Psyko-päivityksensä kuvasta kuvaan, koska ei kuitenkaan olisi Hitchcockin originaalin tasolle millään poppaskonstilla päässyt.
Remake voi kuitenkin olla myös portaali, jonka suomia mahdollisuuksia taitava ohjaaja voi käyttää hyväkseen mitä monimuotoisimmin. Sillä on parhaimmillaan edellytykset tulla verratuksi sensorin saksilta luiskahtaneeseen neuvostoelokuvaan, jonka korrektin pinnan alla piili protestin siemen. Vallitsevan järjestelmän kritisointi löyhän ja yksinkertaisesti etenevän rungon varjoihin ujutettulla sanomalla – jolla muutoin ei olisi esimerkiksi kanavaa nauttia ison summan tukemasta maailmanlaajuisesta levityksestä – suojautuu mitä parhaiten entuudestaan tutun juonikuvion valepukuun, jonka helmain alta todellinen sisältö soljuu huomaamatta takaraivoon. Sama ilmiöhän toteutuu myös toisinpäin, median propagandakoneiston syytäessä aivoihimme toivotunlaista ideologiaa ja käyttäytymistä ruokkivia piiloviestejä viihteen, uutisten ja mainosten mukana.
Haute Tension – kiihtyvää kauhua -kassamagneetillaan lätäkön tuolle puolen päässeen fransmanni Alexandre Ajan The Hills Have Eyes ei ole pelkästään graafisen brutaaliuden saralla Cravenin itsesensuurin kynsiin 1970-luvulla joutuneen filmin punaiseksi päivittävä splatter venäläisestä unikokeesta kertovan urbaanilegendan hengessä. Kauhun kehyksinä perijenkkiläinen perhe päätyy autonsa hajottua taistelemaan hengestään kannibaalimutantteja vastaan männävuosien ydinkokeiden saastuttamassa autiomaassa. Siitä huolimatta, että myönnän symboliikan löytymisen olevan mahdollista vaikka tyhjän huoneen lattialle kipatusta roskakasasta, koen Ajan uusion satiiriselta osaltaan koomisiakin sävyjä saavaksi katsaukseksi punavalkosinisen Amerikan ulkopolitiikkaan ja maan tekopyhään arvomaailmaan.
Vaikka alun Agent Orangen sponssaamat kuvat mutaation kourissa kipristelevistä ihmisruumiista tuovat ajatuksen petomaisilla elefanttimiehillä kauhistelevasta mauttomasta frikkisirkuksesta, näin yksinkertaiseen ratkaisuun ei alennuta. Joutomaalla elävä kannibaaliperhe nähdään hallituksen invaasion uhrina, uusia pommeja valtapolitiikkansa ja elämänarvojensa suojelemiseksi rakentavan sotakoneiston tuotoksena. Elinkelvottomaksi muutetun alueen asukkaat häädettiin kodeistaan militanttien toimesta, mutta kaikki eivät suostuneet jättämään maitaan. Näin ollen mutantteja voi pitää imperialistisella kapitalismilla levitetyn vapauden irvikuvana, sissisotaa henkensä pitimiksi vihollisen omilla aseilla jatkavana porukkana, joka näyttäytyy hyökkäyksen kohteeksi joutuneen ihanneperheen vinkkelissä vain ja ainoastaan demonisena.
Ovatko mutantit lopulta uhkaavia pärstältään muiden kuin ulkopuolisten näkökulmasta koettuna? Heidän yhteisössäänhän rujo ulkokuori on normi, ei poikkeus. Onko kyse pohjimmillaan pelkästä muukalaispelosta, kaiken erilaisen näyttäytymisestä karmivana omassa kuplassaan elävän ihmisen silmin?
Aja luo asetelman lukuisilla kohtauksilla. Kostonhimon riivaaman teurastusretken päättyessä pienimuotoiseen tappioon, nappaa eräs vetäytyvistä mutanteista yltäkylläisyydessä uiskennelleen retkueen asuntovaunusta jenkkilipun, jonka myöhemmin tunkee tapetun, virkavaltaa ja turvallisuuden tunnetta edustaneen sekä republikaaneihin uskoneen patrioottiukon päähän. Tämä yhdistettynä edellä mainittuun murhaan – tarkalleen ottaen ristillä polttamiseen – ovat sekä yksittäisinä että yhdistettyinä näkyinä mieltä kiehtovia. Grillausskeneä voi pitää suorana referenssinä uskonsodissa käytettävistä ikonien häpäisyistä: moinen teloitustapa on puhdasta ivaa vääräuskoiselle konservatiiville, jonka lähiöelämää kaitselmuksellaan paimentanut Jumala on joukkotuhoaseiden pieksemässä autiomaassa kuollut. Tällä samaisella teorialla voi löytää myös toisenlaista pyhän lehmän päälle kusemista: voisiko vanhoillisella, väkivaltaa ratkaisuna pitävällä ja liberalismia vastustavalla jäbällä olla sympatioita myös syvän etelän kummituskoplan suuntaan? Näin ollen moisen tuleen tuikkaamisen voi kokea Kristuksen kärsimysten ohella samalla rienaavan äärimmäisimmällä mahdollisella tavalla Ku Klux Klanin ristin käryttelyjä.
Paikalle hätiin rientävä, nuorempaa demokraattisukupolvea edustava vävy ei lopulta ole näennäisen oikeutetusta (Stallonen ja Norrisin hengessä käydystä) pelastusretkestään huolimatta juuri syntisiä isiään parempi. Hän palaa vanhemman, kylmää sotaa palvelleen (ja muutokseen uskoneiden osalta jo ajat sitten hippiliikkeensä unohtaneen) ikäluokan tarpomalle polulle, pelastaakseen tällä kertaa oman lapsensa vihollisen kynsistä. Vaikka hänen(kin) koiransa on valmis kuolemaan isäntäänsä suojellakseen, tunne ei ole molemminpuoleinen: ihminen jättää näennäisesti rakastamansa, palvelijan virkaan alistetun eläimen oman onnensa nojaan heti tiukan paikan tullen, vailla aikomustakaan auttaa sitä taistelussa yhteiseksi miellettyä vastapuolta vastaan.
Kohtaus, jossa nuori perheenisä tappaa jättimutantin, on sankaruuden kyseenalaistamista. Alakynteen jäänyt, armoa valheellisesti aneleva mies tekee yllätyshyökkäyksen ja lopulta seivästää vastustajansa tällä samaisella, voitonmerkiksi päätyneellä Yhdysvaltain lipulla. Tämä kaikki tapahtuu omien poikien ydinaseiden testailemiseen käyttämässä kylässä, joka on asutettu tavallisia amerikkalaisia (toisin sanoen ihmisiä) esittävillä mallinukeilla. Funktio on helppo: tottahan toki, tuleehan näiden suunniteltujen latausten kohteena kuitenkin olemaan juuri tämänkaltaisia siviilejä, ei aseita kohti suu vaahdoten rynnivää örkkiarmeijaa.
Kuvista nerokkaimmassa vihollisensa vastikään silponut faija heiluu valkoisessa, veren tahrimassa paidassaan pilvien täplittämää sinitaivasta vasten. Huomattava on myös otos kaiken käyntiin laittaneesta asuntoautosta, jonka perheen lapset puijausmielessä itse räjäyttävät. En kaiketi ole ainut, jolle lähes totaalisen tuhon keskellä ehjänä säilyneestä, passia muistuttavasta valokuvasta kuplii WTC mieleen. Tai pari muutakin sivistyneen pallon kauhistelemaa, totalitarismin ja hyökkäyssotien perusteeksi käytettyä, mutta tarkempaa analyysia kestämätöntä false fl… terrori-iskua.
Olin myös revetä liitoksistani fatsin lopussa kävellessä yhdessä tyttärensä ja koiransa kera muodostamassaan idyllissä kohti henkiin jäänyttä perhettään sankarillisen musiikin pauhatessa kuin missäkin Reaganin kauden toimintaelokuvassa. Verilöylystä selvinneen oletetun vihollisen kiikarien läpi nähty päätöskuva puolestaan kiljuu: “Erän voititte, mutta peli ei vielä ole päättynyt!” Viha synnyttää vihaa, väkivallan kierre pysyy loputtomana.
Entäpä kannibalismi? Onko se tehokeinona pelkkää järkytysmatskua, vai voisiko lihasopasta löytyä jotain syvällisempääkin pippuria vaikkapa tiettyjen kulttuurien mahdottomuudesta elää yhdessä, heikomman osapuolen henkisestä syömisestä oman agendan levittämisen tieltä? Coca-Colan (lausuttiinko tuo nyt Kuokka-Kuola vai mitenkä…) ja McDonald’sin, vapauden ja kapitalismin tuomisesta sorrettujen kansojen maan tasalle räjäytettyjen raunioiden keskelle? Mites Venezuela, tuo hetki sitten USA:n turvallisuusuhista korkeimpiin lukeutunut roistovaltio, jonka väitetystä vaalivilpistä ja muusta epärehellisyydestä meuhkaaminen unohtui heti jenkkipropagandan ja maailmanpoliisin tukeman oppositioterrorin ajettua maan äänestystuloksen kohti kirjaimellisesti oikeampaa suuntaa? Onko The Hills Have Eyesin jo mainittu ristin polttaminen symbolina Lähi-Idän valloitussotien hulinoissa toteutuneille tähtilipun kärtsäämisille epäuskottava? Miksi mielessäni kaikuvat Ice Cuben I Wanna Kill Sam -kipaleen sanat “you can burn your cross well I’ll burn your flag”? Onko mahdotonta, että Aja irvailisi yksinkertaiselle kansalle esitetylle stereotyyppiselle kuvalle Jumalan ja Saatanan ikuisesta taistelusta, jossa hyvä lopulta voittaa pahan?
Läträyspuolelta katsottuna meno toimii. Päät posahtelevat, jäseniä leikellään irti, ihmisiä lävistetään ja väkivalta näyttää puolin ja toisin juuri siltä mitä se onkin: iljettävältä. Rujous tuo mieleen kunnian kenttien todellisuuden: siinä missä monessa glorifioidussa sotaelokuvassa kuolema on tapahtumana puhdas, jopa seesteinen, Ajan filkassa verenvuodatus ja taistelutantereiden kauhut muuttuvat hahmojen todellisuudeksi. Siistin hengenheiton puute toiminee terrorin kohteiksi joutuville entistä suurempana shokkina. Osapuolet ovat kukin jollekulle rakkaita henkilöitä, jotka todella kokevat hirveydet ja kärsimykset, vaikka ne kävisivätkin muun maailman silmien ulottumattomissa.
Sen sijaan liikuntakyvyttömän mutantin vetämän selittelyn jo liian paksu alleviivaavuus vaivaannuttaa, eivätkä illuusioiden keskelle istutetut viittaukset Teksasin moottorisahamurhaajaan (kirvestä heiluttavan örmyn saapuminen portaiden juureen ja muutoinkin koko kohtauksessa esiintyvä talo lihakoukkuineen sekä arkkuun lukitsemisineen) ja Perjantai 13. päivään (Jasonia muistuttava mutanttimaski) tunnu kuin laimean kunnianosoituksen ja mielikuvituksettomuuden ristipissalta. Onneksi moisia törppöilyjä ei kuitenkaan ole liikaa. Myös toisinaan typerästi revittelevä (vai onko näissä kohdin yskintää jenkkisotilaiden aavikoilla luukuttaman rockin suuntaan?) musiikki pysyy pääosin asialinjoilla.
Äärimmäisen yhtäläisestä rungostaan ja jopa vanhojen kohtausten uudelleen sovittamisesta huolimatta en alkaisi lopputulosta missään nimessä originaaliin esikuvaansa vertaamaan. Toki filmin voi nähdä pelkkänä raakana verenroiskutuksena ja esikuvansa luojien omatoimisesti poistamat kauheudet viimein leikkaamattomina ruudulle ajavana kauhumässäilynä, mutta itse toistan yllä mainitsemieni seikkojen valossa varovaisesti teorian numero kaksi: Ajalle Cravenin versio on ollut lähinnä naamio, jonka turvin soluttautua pahaa-aavistamattoman popcorn-yleisön olkkareihin ja imelältä paskalta dunkkaaviin ketjuteattereihin. Urakehityksen ja turhien projektien vastaanottamisen ei tarvitse tarkoittaa sielunsa myymistä, ei edes markkinatalouden pyhätössä. Kollektiivisesti pystymme vaikuttamaan asioihin – tässä silmien avaaminen, aivojen käynnistäminen ja valheiden tiedostaminen on askeleista se ensimmäinen.
Ja mitä näiden kymmenen vuoden aikana on muuttunut? Eipä oikeastaan yhtään mitään.