Epäonnistuminen on syyttä ylenkatsottu tapahtuma elokuvan maailmassa. Etenkin tunnettujen ohjaajien kohdalla jokainen vähänkin huonompi tekele kuitataan välityöksi, ikään kuin olettamuksella, että tavoitteena oli vain tehdä jotain sitä oikeaa haluamaansa elokuvaa odottaessa. Olisihan se hirveää, jos tunnettu tekijä epäonnistuisi hyvän elokuvan tekemisessä. Onneksi elokuvanteko on niin helppo homma, että sellaisen vähän kökömmänkin vetää mielellään. Tai sitten ei. Epäonnistuminen, siis todellinen elokuvantekoon paneutuminen ja siinä omaan miekkaansa kaatuminen, paljastaa usein enemmän tekijöistään kuin varsinainen onnistuminen.
Mario Bavan 5 Dolls for an August Moon on tästä mainio esimerkki. Juonen lähtökohta on suoraan keskinkertaisesta dekkarista; Neljän rikkaan miehen joukko vaimoineen (sekä yksi teiniholhokki) lomailee syrjäisellä saarella. Seesteinen auringotto muuttuu verikylvyksi saaren ydinjoukon ainoan ulkopuolisen päätyessä raadoksi tuntemattoman puukottajan käsissä.
Agatha Christietä henkivä premissi sisältää myös terveen annoksen Italian 60- ja 70-luvun elokuvalle ominaista luokkayhteiskunnan (etenkin porvariston) kritisointia, joka nousee erityisen vahvasti pinnalle näennäisen alistuvien naisten ja dominoivien rahaan hukkuvien miesten välillä, sekä näiden rikkaiden leikkiessä esimerkiksi palvelustytön leikkipuukottamista tylsyyden karkoittamiseksi. Naiset eivät kuitenkaan ole rikkaiden vaimoja vahingossa, vaan hekin kuuluvat hyvin selvästi siihen yhteiskuntakastiin johon ovatkin päätyneet. Ei liene sattuma, että ensimmäinen uhri elokuvassa on tämän järjestelmän ulkopuolella toimiva venekapteeni, jota yksi vaimoista rakastelee “antaakseen jotain takaisin työväenluokalle.” Osuvaa myös, että tämä kuolema ei kiinnosta ketään ydinjoukostamme, vaan se kuitataan murhaajakandidaattien miettimisen sijaan tokaisulla “houseboys come and go, but there’s always a bottle!”
Murha nähdään siis leikkinä ja pelleilynä, kunnes se osuu lähelle. Rikkaista miehistä köyhimmän, uuden teollisen pihkan keksijän kuollessa muillakin menee suu mutruun – miehet kun kerääntyivät saarelle nimenomaan ostamaan tämän keksinnön häneltä. Bava hakee tässä jotain, mikä puhkesi todella kukkaan vasta vuotta myöhemmin Bay of Bloodin myötä. Tekemällä murhasta vitsi, viihdettä, syntyy suora vertaus yleisöön. Me katsomme murhia viihtyäksemme, samoin tekevät nämä rikkaat irvinaamat. Valitettavasti ajatusleikki jätetään tälle tasolle, jolloin se tuntuu lapsenomaiselta ja keskeneräiseltä. Mitä väliä, vaikka asia olisi näin? Bay of Bloodissa tämä vietiin askelta pidemmälle tekemällä elokuvan rakenne osaksi vitsiä, jolloin lopputulos on suorastaan herkullinen. Nyt se tuntuu irtovitsiltä.
Bavan tunnusmerkeistä siis ilkikurinen huumorintaju on läsnä, vaikka onnistumiset sillä saralla ovat vähäisiä. Merkittävin näistä muutamista on murhien jälkeinen leikkaus suoraan huvilan kylmiöön jossa jatkuvasti useampi kalma roikkuu katosta. Järkyttävyyden sijaan efekti on tahallisen koominen, ja sellaisena ainoita oikeasti funktionaalisia yksittäisiä lyöntejä koko elokuvassa, koska siitä syntyy katsojassa edes jokin reaktio. Valitettavasti Bavan elokuvaksi 5 Dolls näyttää siltä kuin saarta ympäröivät aallot olisivat pyyhkineet filminkin yli pariin kertaan, sillä värimaailma on niin haalea että elokuva voisi yhtä hyvin olla mustavalkoinen. Giallo-buumi ja täten Italialaisen 70-luvun elokuvan todellinen väribuumi oli vasta puolivälissä, mutta Bava itsekin teki kuusi vuotta aiemmin Blood and Black Lacen kaltaisia hittejä, jotka suorastaan kylpevät huutavan kirkkaissa väreissä, joten pettymys on väistämätön.
5 Dolls for an August Moon todellinen epäonnisutminen löytyy kuitenkin käsikirjoituksesta. Mario di Nardon ja Bavan tehtaileman tarinan rakenne on yksiselitteisen puuduttava. Dialogikohtaukset seuraavat toisiaan, eikä mitään todellista jännitystä murhaajan identiteetin suhteen saada luotua. Koska kyseessä on agathachristiemäinen mysteeri, reilusta seitsemästä murhasta näemme vain kaksi, koska inspiraationa toimineetkaan teokset eivät mässäilleet murhilla. Tämä sensibiliteetti tuntuu Bavalle väärältä valinnalta. Toiminnallisimmillaan elokuva tuntuu olevan, kliimaksi poislukien, silloin kun otetaan aurinkoa rannalla (koska silloin ollaan sentään huvilan ulkopuolella) tai kun kannetaan ruumiita kylmiöön, jolloin ruudulla liikkuu jotain muutakin kuin drinkki kädessään keimaileva viiksivallu.
Toinen käsikirjoituksen vakava ongelma löytyy hahmoista, joita on hyvin vaikea erottaa toisistaan. Tämä jopa tiedostetaan dialogissa yhdessä elokuvan monista “kovat äijät panevat kovan kovaa vastaan” -dialogipätkissä: “We’re two bastards cut from the same mold!” Vain pihkan keksinyt professori tuntuu aidolta ihmiseltä, koska hän tuntee aitoja asioita – epäilyä kiinnostuneita ostajia kohtaan, moraalisia tunnontuskia maailmaa (jollain selittämättömällä tavalla) parantavan tuotteen myymisestä teollisuuskäyttöön, sekä turhautumista siitä, että hänet houkuteltiin saarelle lomamatkan verukkeella. Hän kokee pihkan kaavan myymisen jonain myynä kuin pelkän tuotteen myymisenä. Rikkaat miehetkin tekevät hänelle lopulta selväksi, että tässä on kyse omistamisesta. Professorin, hänen vaimonsa, hänen kaavansa. Valitettavasti, kuten todettua, tämä ainoa kiinnostava hahmo tapetaan varsin aikaisin, jolloin käteen jää kourallinen toisiaan muistuttavia tyhjäpäitä.
Näistä epäonnistumisista syntyvä välinpitämättömyys on lopulta hyve, koska elokuvan loppuratkaisu – murhaajan identiteetin ja motiivin paljastaminen – on niin surkea, että paremmassa elokuvassa se vihastuttaisi. Koko roska paljastetaan Christie-henkisesti yhdellä pitkällä selityskohtauksella, joka on kuitenkin kirjoitettu (tai tekstitetty) niin päin persettä, että päädyin lukemaan todelliset tapahtumat Wikipediasta. Vihan sijaan tunsin kuitenkin lopulta vain tyytyväisyyden tunteen, koska voisin katsoa seuraavaksi jotain oikeasti hyvää.
Täysin turha tekele kyseessä ei kuitenkaan ole, kuten alussa totesin. Vaikka Bava itsekin vihasi elokuvaa, 5 Dolls for an August Moon antaa jälkikäteen katsottuna selkeät linjat miehen ohjausuran viimeisille vuosille. Aiemmin mainittu Bay of Blood on tästä hyvä esimerkki, mutta jonkinlaista vaikutusta voi nähdä myös Rabid Dogsissa, jossa tämän elokuvan nihilistinen maailmankuva hiotaan – joskin vähän toisenlaiseen yhteiskuntakritiikkiin sovitettuna – täydellisyyteensä. Vähintään yhtä mielipuolisia murhavyyhtejä nähtiin myös Bavan viimeisessä ohjauksessa Shock, jossa niiden selvittely tapahtui onnistuneesti läpi elokuvan pelkän loppukohtauksen sijaan. Tämän takia tälläkin elokuvalla on ansaittu paikkansa ainakin oman pääkoppani inspiraatiopankissa, koska huonoista lähtökohdista noin hyviin asioihin ponnistaminen tekee epäonnistumisistakin sen arvoisia. Yritys oli selvästi läsnä, ja täten epäonnistumisesta tulee enemmän osa koko uran kattavaa luovaa prosessia kuin pelkkä “välityö.”