Valintani vuoden kauhuviikon käynnistäväksi jutuksi on ohjaajalta, jonka molemmat pitkät elokuvat tehtiin halloween-markkinoille. Kolmetoista aavetta (2001) nauttii marginaalisesta, mutta YouTube-selailun perusteella ihan olemassa olevasta kulttisuosiosta. Näemmä se löytyy myös muiden guilty pleasure -listoilta, eikä vain omastani. Vertailukohdaksi löytyy itseoikeutetusti 13 kummitusta (1960), johon Kolmetoista aavetta löyhästi perustuu.
Katsoin aikoinaan Kolmetoista aavetta kolme kertaa ensimmäisen viikon sisällä ostettuani VHS-kasetin. Se ei johtunut pelkästään siitä, että olin köyhä koululainen aikana ennen Netflixiä. Pidin siitä elokuvasta. Nyt olen katsonut sen ensimmäistä kertaa pariin kymmeneen vuoteen. Katsoin ensimmäistä kertaa ihan Blu-ray-levyltä myös alkuperäisen version, jonka olin aiemmin nähnyt vain järkyttävän huonona YouTube-rippinä.
13 kummitusta oli aikansa gimmick-elokuvia; jatkumoa 1950-luvun 3D-kokeiluille ja William Castlen muille ulkoelokuvallisille myyntikikoille. Hänen aiempiin tempauksiinsa kuului luurangon liidättäminen katsojien yli salissa kesken elokuvan, henkivakuutuksen ottaminen kuoliaaksi pelästyville katsojille, ja tärisevät teatterin penkit. Tärinä viimeksi mainitussa aktivoitui kun selkärangoissa elävä olento pääsi mässäilemään herkkuruoallaan – pelolla.
Castle pyöritti siis sirkusta ja taikashow’ta näytöksissään, jota ei voisi siirtää suoraan myyntikaseteille tai suoratoistopalveluihin. Elokuvilla oli teatterikierros, jonka jälkeen niitä ei enää nähty kuten alun perin oli tarkoitus. Tällaisista lähinnä elokuvafestivaalit voisivat ottaa koppia.
3D-kokeiluja on mennyt ja tullut. Viimeisin buumi on onneksi pikku hiljaa taas taputeltu. Silkka kolmiulotteisuus kuitenkin kalpenee tämän elokuvan rinnalla, sillä vain Illusion-O-lasit päässä näkee elokuvan kummitukset, tai kuten tässä tapauksessa, Blu-rayn valikoista valitsemalla. Oli sitten kyse siitä, pelottaako liikaa vai haluaako jostain muusta syystä olla näkemättä aaveita, kokemus on oikeasti erilainen, riippuen katsooko laseilla vai ilman.
Lasien kanssa elokuvan aaveet näkyvät hyvinkin värikkäinä ja räikeinä. Elokuvan vaihtoehtoisessa, täysin mustavalkoisessa ja lasittomassa versiossa aaveet näkyvät vain hyvin himmeinä päällekäiskuvina.
Mustavalkoversion katsominen on tietysti yhtä hauskaa kuin Suomessa videokasetille julkaistut Urotsukidōjit, joissa melkein puolet kuva-alasta on läpi elokuvien sumennettu. Tai 70-luvun heinähattu-pehmoporno, jossa kuvan päällä vilkkuu vain jättimäinen vaaleanpunainen sydän kun alkaa tapahtumaan. 13 kummituksen tapauksessa katsotaan lähinnä harmaata seinää ja yritetään visualisoida haamu mielessään ulinan perusteella.
Elokuva alkaa näyttävällä alkujaksolla, jossa annetaan esimakua aavegalleriasta. Vaaleat maalaukset kummituksesta mustalla taustalla, vuoronumerolla ja rumpujen pärinällä. Pum. Aave numero kaksi. Tutum. Aave numero kolme. Kapaam. Neljäs aave. Ja niin edelleen. Kunnes tulee 13. vuoro, jonka kohdalla on pelkkä kysymysmerkki. Vähemmästäkin alkaa kihelmöimään jännitys ja halu tietää miltä kolmastoista aave näyttää.
Lähtökohta on kauhutarinoista kliseisimpiä: Perhe saa yllätysperintönä kummituskartanon. Eksentrisellä sukulaisukolla on ollut astetta erikoisempi keräilykohde. Hänen elämäntyönään on ollut kerätä kummituksia, joita taloon on saatu kaapattua kokonaista kolmentoista.
Kartanoon muuttavana perheen päänä on veloissa vellova hirmuliskonäyttelyn vetäjä. Vaimona on… vaimo. Täysin tarpeeton sivuhahmo koko elokuvassa, ikävä kyllä. Samoin tytär, jonka mukanaololle on yhtä vaikeaa keksiä perusteita. Vaikka tarina alkaa perheenisän esittelyllä, sitä seurataan lähinnä kartanoa koluavan pojan kautta.
Poika on samaa kaliiberia kuin Kärpäsen (1958) perhosia haaviinsa keräilevä poika. Hän rullailee 4-pyöräisillä rullaluistimilla eteisessä. Hän ei löydä hämähäkinseittiä, mutta löytää jänniä tavaroita, kuten okkultismi- ja kummajaiskrääsää, sekä jännät lasit. Lasit eivät paljasta syviä merkityksiä ihmisten aivopesuun tarkoitetuista mainoslauseista, vaan kovia kokeneiden ihmiskohtaloiden levottomia sieluja.
Toivoin aina, että isän pesti huonosti palkattuna dinosaurusoppaana olisi johtanut siihen, että rahallisesta ahdingosta päästäisiin avaamalla kartanoon maksullinen kummitusnäyttely, joka lähtee käsistä. Oikeastaan juoneen olisi suonut minkä tahansa käänteen, mutta se tyytyy vain yksioikoisesti latomaan kummituksia esiin yksi toisensa jälkeen.
Kuten sanottu, mustavalkoinen versio on niille katsojille, jotka todella tykkäävät tuijottaa harmaata seinää. Illusion-O-versio on suloisilla erikoisefekteillä ja räikeillä hirviöillä varusteltu kuriositeetti. Mielenkiintoisesta alustuksestaan huolimatta tarinassa on kuitenkin valtava määrä hukattua potentiaalia. Se oikein ulvoi uudelleenfilmatisointia.
Iso osa alkuperäisen 13 kummituksen aikalaisista kauhu- ja tieteiselokuvista sai uudelleenkäsittelyn jo 1980-luvulla. Kolmetoista aavetta kuuluu ryppääseen kyseenalaisia remakeja millenniumin molemmin puolin. Pahamaineisin niistä on varmasti Psycho vuodelta 1998. Alfred Hitchcockin ikoninen klassikko kuvattiin kuva kuvalta uusiksi samalla tavalla, värielokuvana ja uusilla näyttelijöillä. Miten voikaan olla samaan aikaan täysin samanlainen ja silti niin paljon huonompi?
Kummitustaloelokuvat House on Haunted Hill ja The Haunting seurasivat vuonna 1999. Robert Wisen klassikko vuodelta 1963 on upeiten kuvattuja kauhufilmejä ikinä — malliesimerkki siitä mitä saadaan aikaan kun tekijät todella tietävät mitä tekevät. Remaken kuvaus on vähintäänkin persoonatonta ja persoonattoman kuvan päälle on vain ympätty älytön määrä tietokone-efektejä, jotka olivat vanhentuneita jo syntyessään.
The Haunting oli valtava menestys lippukassoilla. House on Haunted Hill menestyi mukavasti. Psycho ansaitusti otti turpaan ja kunnolla. Kolmetoista aavetta jäi reilusti plussan puolelle. Remakeista se on ainoa perusteltu, onnistunut ja katsomisen arvoinen. Tai no, Psycho kannattaa katsoa varoittavana esimerkkinä tietääkseen mistä puhutaan.
Mainituista elokuvista House on the Haunted Hill on lähin hengenheimolainen 13 kummituksen kanssa. Molemmat ovat aikansa kuvia ja tuovat vahvoja muistoja aikakaudesta, jolloin asioita tehtiin tietyllä tavalla. Suurin osa näistä elementeistä resonoi positiivisella tavalla, mutta jos jotain ei ole ikävä, niin Kolmentoista aaveen ultra-nopeita, poukkoilevia ja välähtelevä leikkauksia.
Leikkaustyyli ei häirinnyt aikoinaan lainkaan. Olihan kohderyhmä kyllästetty ajan Music Televisionin virralla. Leikkaustrendit ovat sittemmin muuttuneet ja tuskin moni tällaista epileptikon painajaista tänä päivänä päästäisi läpi.
Havainnollistava, paljon välkkyviä valoja sisältävä video Kolmentoista aaveen leikkaustyylistä
Ajastaan muistuttaa myös Shannon Elizabeth, joka esiintyi tuolloin parin vuoden sisällä megahiteissä kuten American Pie ja Scary Movie, joiden jälkeen ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Viimeisein televisiorooli on ollut Celebrity Big Brotherissa pari vuotta sitten. Ehdottomasti ikimuistoisimman roolin vetää Matthew Lillard, joka on amatöörimäisyydessään Salkkari-tasoa.
Kartanoon muuttaville hahmoille on tällä kertaa kirjoitettu huomattavasti enemmän syitä ja taustoja kuin alkuperäisessä versiossa. Pojan rooli on kutistunut ja rullaluistimet vaihtuneet potkulaudaksi. Hieman sääli, että käytävillä rullailevaa poikaa, joka pysähtyy pahaenteisten ovien ja rappukäytävien äärellä, on helppo kuvitella rip-offiksi Hohdosta, vaikka jo 1960 filmissä poika tekee käytännössä samaa.
Jatketun perheen syitä ja seurauksia mielenkiintoisempaa on, kuinka jokaiselle kummitukselle on keksitty todella kattava taustatarina. Harmi vain, että elokuvassa niitä ei muutamaa lukuun ottamatta kerrota! Taustoihin pääsi aikoinaan käsiksi vain DVD:n ekstroista löytyvällä 13 minuuttisella Ghost Files -featurettella. Mikä salajuoni myydä uudenhohtoista formaattia! Toki tänä päivänä YouTube-haku riittää. En itse joka tapauksessa nähnyt syventävää videopätkää lainkaan kun katselin elokuvan aikoinaan monet kerrat.
Monella tavalla elokuva on, kuten arvata saattaa, naurettavan typerä ja epälooginen. En pidä siitä siksi, että se olisi niin huono että se on hyvä. En pidä siitä siksi, että se olisi pelottava. Se ei ole. Ohjaaja Steve Beck on taustaltaan erikoistehosteiden mestari ja tyylikkäiden mainosfilmien luoja. Hieman samalla tapaa kuin musiikkivideoistaan tunnetun Tarsem Singhin The Cell vain vuotta aiemmin, kumpikaan ei ole taitava pitkän elokuvan, tarinan tai ihmisten ohjaaja, mutta molempien töistä löytyy visuaalisesti äärimmäisen tyydyttäviä puolia.
Kummitukset näyttävät paremmalta kuin monessakaan elokuvassa. Vaikea ehkä verrata Hellraiserin ikonisia kenobiittejä näihin kapseliaaveisiin, mutta itselleni ne edustavat samankaltaista koulukuntaa. Muutamaa vanhentunutta CGI-kuvaa lukuun ottamatta efektit ja gore ovat komeaa katseltavaa, olivat tapot sitten aave- tai taloperäisiä.
Mitä tulee uuden version kartanodesigniin, pesäero alkuperäiseen lookiin on ammottava. Kartano on kuin mekaaninen, steampunk-henkinen Rubiikin kuution ja Muuttuvan labyrintin sekasikiö, joka muistuttaa samalla Andrew Niccolin Kuutiosta ja Final Fantasy -pelien neofuturistisesta ja taianomaisesta keskiajasta. Genre on lähempänä sci-fiä kun kauhua, siinä missä alkuperäinen on täysin tyylipuhdas kauhuelokuva.
William Castlen elämäntyö oli luoda teatraalisia kauhukabinettielämyksiä, mutta totta puhuen uudelleenfilmatisoinnin katsominen tuntuu enemmän siltä kuin olisi Lontoon Dungeonin teemakierroksella. Se siinä toimiikin, elokuva on näyttävää tehostekauhua vailla vakavasti otettavan elokuvan odotuksia, ja edelleen yhtä suositeltava tämän halloweenin kauhumaratoonille kuin tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Samaa ei voi sanoa sinänsä sympaattisesta alkuperäisversiosta.
Steve Beck ei ole ohjannut Kolmentoista aaveen jälkeen kuin yhden elokuvan: Aavelaivan. Jos Kolmessatoista aaveessa halkaistaan tyylikkäästi ihmiskeho kahtia, Aavelaivassa halkaistaan laivankannellinen ihmisiä äärimmäisen tyylikkäästi. Pelkkä tuo alkukohtaus on näkemisen arvoinen. Ihan kauheasti muuta nähtävää elokuvassa ei sitten olekaan. Harmi sinänsä, sillä sen vuoksi Beck ei ole enää ohjannut enempää ihmisiä puolittavia kauhuelokuvia.