Suuri yleisö tuntee lumoutunutta viehätystä yksinvaltiaita kohtaan. 1900-luvusta puhutaan diktaattoreiden vuosisatana. Tämä johtuu lähinnä massamedian vaikutuksesta. Julmia johtajia on kyllä riittänyt jokaiselle kirjoitetun historian ajanjaksolle. 1900-luvussa on kuitenkin erityisen jännittävä klangi. Fasismi, kansainvälinen kapitalismi ja kommunistinen järjestelmä pitivät nationalismin, demokratian ja sosialismin savuverhojen takaa huolen siitä, että ympäri maailmaa rautanyrkkisiä hallintoja oli vallassa jokaisessa ilmansuunnassa. Ilmeisimpien syyllisten lisäksi voidaan luetella vähemmän huomiota saaneiden lista: Pol Pot, Bokassa, Franco, Salazar, Papa Doc, Ceaușescu, Tito, Pinochet… Vaikuttava lista nimiä vasemmalta keskustaan ja siitä tiukasti oikealle. Monien maine ei ole kiirinyt kauas. Stalin, Mao ja Hitler vetivät kansanmurhillaan pohjat. Olisi kiinnostavaa kuulla, moniko nuorempi suomalainen tietää, että Kreikka oli 1960- ja 70-lukujen vaihteessa Georgios Papadopoulosin johtama sotilasdiktatuuri? On kuin nämä pikkusielut ja hirmuhallitsijat olisivat heidän hallitsemiensa kansakuntien henkilökohtaista omaisuutta, koska he keskittyivät toimissaan lähinnä kyykyttämään omiaan ja mesoamaan enemmän tai vähemmän impotentisti naapureilleen.
Diktaattoreille löytyy silti rutkasti faneja. En tarkoita sitä sairaalloista osaa kansasta, joka hekumoi joukkotuhoilla ja etnisillä puhdistuksilla enkä konformisteja, joita ei haittaa, vaikka koko maailma palaisi, kunhan omakotitalo säilyy, vaan heitä, jotka ahmivat tietokirjallisuudesta kaiken toisesta maailmansodasta tai kylmän sodan aikaisista CIA:n peiteoperaatioista. Teinit ja vanhemmat nojatuolihistorioitsijat ovat lumoutuneita groteskeista hahmoista. Siksi on mielenkiintoista, että Barbet Schroederin dokumentti Général Idi Amin Dada, Autoportrait (1974) ei ole tunnetumpi. Kenties tämä johtuu siitä, että dokumentti ei ole koskaan ollut suosittu elokuvan laji. Filmi on myös “vanha”. Toisaalta lienee niin, että diktaattoreiden vaarasta kiinnostuneet näkevät diktatuurin Eurooppa-keskeisesti vain Hitlerin ja Stalinin… saavutuksien… kautta. Se on valitettavaa, koska pienempi diktaattori on pienoiskoon suuruudenhulluudessaan osuvampi esimerkki vallan luonteesta kuin massiivisen valtion johtaja, joka piiloutuu paremmin savuverhon taakse ja kasvaa myytiksi, josta kirjoitetaan tuhat ristiriitaista kirjaa. Jos Stalin oli suuryrityksen toimitusjohtaja, Ceaușescu oli vallasta kiimainen pikkupomo eli pyrkyri ja siten organisaation rakenteen kannalta paljastavampi ja inhorealistisempi tapaus, olento joka auttaa ymmärtämään ison johdon pikkumaisuutta paremmin.
Kansalaisen yleinen historiantuntemus on huonoa, ja diktaattori on maailmanhistorian mittakaavassa oikea hirmuhallitsija vasta, kun ulottaa karvaiset kouransa tarpeeksi kauas. Fakta on myös se, että Ugandan Idi Amin johti valtaväestöltään mustaa kansaa eivätkä edesottamukset Afrikassa kiinnosta ketään täällä pienessä Euroopassa, vaikka niin soisi. Onhan meillä omiakin ongelmia ja niin edelleen.
Suurin osa diktaattoreista haluaa absoluuttisesta vallastaan huolimatta jättäytyä sivuun julkisuudesta eikä suostu antamaan lausuntoja riippumattomalle medialle, vähiten ulkomaiselle sellaiselle. Itsensä ympärille rakennettavan kultin sallivat eivät halua olla lähestyttäviä: mies ikonin takana on tarkoituskin jättää mysteeriksi. Jos jollain on hinkua valittaa, että demokratialla ja diktatuurilla ei ole mitään eroa (ovathan omat johtajamme ison rahan, etujärjestöjen ja kansainvälisten markkinoiden sätkynukkeja), on yksi tunnistettava ero ainakin se, että demokraattisille johtajille yksityisyys on tähän mennessä merkinnyt jotain muuta kuin diktaattoreille, vaikka himo vakoilla kansalaisia on myös tasavalloissa kasvava. Erot ovat joskus hienosävytteisiä, mutta ainakin ne ovat olemassa.
Général Idi Amin Dada: Autoportrait on ainutlaatuinen teos, koska se on hirmuvaltiaan haastatteluille perustuva henkilödokumentti, jonka tekemiseen diktaattori on antanut luvan ja jonka sisällön hän on käynyt lävitse. Elokuvasta leikattiin hänen toiveestaan kolme kohtausta, joita ei päästy näkemään diktaattorin kotimaassa, Ugandassa. Vasta suuren johtajan kuoltua on leikatut materiaalit saatu palautettua ja elokuva onnistuttu restauroimaan niin lähelle täydellistä kuin mahdollista. Nyt se alkaa niin kuin oli tarkoitettu, kohtauksilla oikeista ihmisistä, jotka ammutaan paaluihin ja heidän veltot ruumiinsa viskataan välinpitämättömästi pinoon rekan sisään. Emme saa tietää ovatko he syyttömiä vai syyllisiä ja mikä on heidän rikoksensa; materiaali on epäinhimillistävää ja julmaa näistä seikoista riippumatta ja auttaa katsojaa ymmärtämään, millaisen ihmisen henkilökuvasta on kyse. Erityisesti kuva pinotuista ihmisvartaloista on varmasti tuonut sen nähneille aikalaisille mieleen vain muutamaa vuosikymmentä aiemmin nähdyt kuvat keskitysleireistä.
Barbet Schroederin johtaman dokumenttiryhmän tavoitteet ovat Aminin omia merkityksellisempiä. Elokuvan tarkoitus ei ole mielistellä. Avoimesti kriittiset kohtaukset ovat olleet hämäyksiä; ryhmä on tiennyt, että ne leikataan pois. Näin on vedetty sensorin huomio pois elokuvan muusta sisällöstä, ennen kaikkea hänen omista haastatteluistaan. Filmin onneksi on koitunut se, että johtaja on takertunut ilmiselvyyksiin; hän onnistuu haastatteluissaan näyttämään valtansa koko karmeuden, mutta ei huomaa sitä.
Idi Amin nousi valtaan vuonna 1970. Hän syntyi joskus vuosien 1923 ja 1928 välissä. Vuodesta 1946 eteenpäin hän palveli Britannian kolonialistisessa armeijassa, King’s African Riflesissä. Tässä työssä hän kohosi luutnantiksi tukahduttaen muiden Afrikan kansojen kapinointiyrityksiä sortajiaan vastaan ennen kaikkea Keniassa. Ugandan itsenäistyttyä Amin kohosi majuriksi ja lopulta armeijan komentajaksi. Presidentti Milton Oboten alettua epäillä Aminia sotilaskassan väärinkäytöstä, Amin syrjäytti presidentin ja kaappasi vallan vuonna 1971.
Arvonimekseen hän otti kertovan litanian: “Hänen korkeutensa, elinikäinen presidentti, sotamarsalkka, Al Hadji, tohtori Idi Amin Dada, VC, DSO, MC, kaikkien maan eläinten ja merten kalojen herra ja brittivallan kukistaja Afrikassa ja erityisesti Ugandassa.” Samassa arvonimessä hän ylpeilee sekä britti-imperiumilta saamillaan kunniamerkeillä (Viktorian risti, Distinguished Service Order ja Military Cross eli koko urhoollisuusmitalien potti) että imperiumin kukistamisella, mikä oli Aminin tapa ilmaista kaunokielisesti, että oli onnistunut tunaroimaan maiden väliset diplomaattisuhteet irrationaalisella käytöksellään.
Elokuvan kohtauksissa on kammottavuutta, joka toivoakseni välittyi jo alussa käyttämästäni esimerkistä ja sen yhteyteen liittämästäni kuvasta. Mutta mainitsen silkan absurdiuden vuoksi lisää, koska teos ei tyhjene niiden läpi käymisestä: Kaikki perinteiset propagandakuvat esitetään. Amin ui kilpaa nuorten salskeiden miesten kanssa ja tietysti voittaa. Kilpakumppanit nauravat helpotuksesta. Amin selittää kameralle, kuinka lasten kasvattaminen on helppoa. Hänellä on niitä 18. Lasten äidit hän on yksi kerrallaan likvidoinut. Kuvissa nähtävät muksut ovat tuskin edes tavanneet isäänsä, ja yksi heistä alkaa parkua. Siitä hämilleen menevä brittiläisen imperiumin kukistaja siirtyy vaivihkaa istuksimaan tuolille puutarhassaan ja kertoo suurista suunnitelmistaan.
Diktaattorien väitetystä oveluudesta elää yhtä vahvoja myyttejä kuin sarjamurhaajien vastaavista, kiitos populaarikulttuurin, mutta Idi Amin oli liikaa valtaa saanut pikkupomo, idiootti joka pääsi valtaan vain englantilaisten lobbauksella ja erityissuojelulla. Hän oli koko ikänsä suurvaltojen sätkynukke ja pelasi niin Neuvostoliiton kuin CIA:n pussiin vuorollaan. Vertaisin hänen omahyväisiä selittelyitään sekoitukseen YouTuben pimeän pään vlogipäiväkirjailijoita ja, kliseistä kyllä, The Officen David Brentiä. Ohjaaja Schroeder on sanonut, että Amin oli hyvin charmikas ja vitsikäs mies. Näin varmasti oli, mutta joistain elokuvan kohtauksista tulee selväksi, että kyseessä on myös omaa kykenemättömyyttään taidokkaasti peittelevä megalomaanikko. Hän tietää sen myös itse, mutta aktiivisesti päättää jättää tämän huomioimatta.
Diktaattorilla on otsaa puhua lääkäreiden konferenssissa siitä kuinka juominen on pahasta ja laukoo viisauksia kuten: “Lääkäriksi on vaikeaa päästä.” Lopulta hän päätyy kertomaan hämärän allegorian muodossa siitä kuinka sokeritehdasta voi pommittaa. “You are very intelligence.” Kun eräs nuorista tohtoreista kutsuu lääkäriliiton puheenjohtajaa “president of the medical associationiksi”, valkotakkisten läpi käy hermostunut, paniikinsekainen nauru, johon Amin yhtyy pahaenteisesti. Selostajaääni kertoo, että Ugandassa vain Aminia saa kutsua presidentiksi. Nuori mies tajuaa virheensä ja vetää sanansa takaisin. Kohtaus kuitataan hekottelulla, mutta Aminin silmistä näkyy, että diktaattoria hermostuttaa. Hänen hengityksensä on raskasta, ja kädet liikkuvat rauhattomasti. Protokollan rikkominen vaivaa häntä. Aminia myös kyllästyttää, koska hän ei enää ymmärrä, mistä puhutaan. Hän ei voi näyttää ulkomaisten kameroiden edessä raivoaan avoimesti. Nuori lääkäri käyttää aivan liian hienoa ja monimutkaista englantia puhuessaan hänelle. Tässä on äärimmilleen kärjistettynä kuva vihasta koulutettua keskiluokkaa kohtaan ja keskiluokan vastavuoroisesta pelosta. Vain hieman aiemmin huonoilla vitseillään ihmisjoukkoa naurattaneella suurella johtajalla on alemmuuskompleksi, joka tulee esiin käsien hieromisena, kuin hän olisi Lady Macbeth, joka liian kauan papattamatta ollessaan pesee jatkuvasti käsiään menneistä ja tulevista verilöylyistä.
Kautta elokuvan on ripoteltu absurdeja paraatiesityksiä, joissa epävireiset torvet töräyttelevät suurelle johtajalle tervehdyksiä, ja sotilaat marssivat koomisesti hanhenmarssia paraatikentiksi muutetuilla kyläaukioilla. Paikalliset asukkaat kerätään tuijottamaan helikopterilla saapuvan johtajan spektaakkelia, vaikka kaikki ovat nähneet saman show’n sataan kertaan. Tansanialaisilta jälleen yhdessä rajakahakassa viedyt konetuliaseet ja kranaatinheittimet, joita on mitätön määrä, viehättävät johtajaa niin paljon, että niitä käydään katsomassa ja hiplaamassa uudestaan monta kertaa. “Sub-machine gun”, Amin ilmoittaa ei varsinaisesti kenellekään. Historia luo kohtaukseen edes hieman lohdullisen taustan: nimenomaan tansanialaiset syöksivät muutaman vuoden kuluttua Aminin vallasta kyllästyttyään Ugandan jatkuvaan röyhkeyteen naapurimaitaan kohtaan. Lohtu on tosin rajallista. Toisessa kohtauksessa kamera näyttää iloisesti hymyillen haitaria soittavaa Aminia, jonka musiikin tahdissa kukaan hänen parlamenttinsa ministereistä ei uskalla tanssia kunnolla. Kohtaus on näyttää onnettomammalta kuin suomalaisen työväentalon lauantaitanssit.
Tässä luettelemani kuvat ovat tavallaan tuttuja esimerkiksi Pohjois-Korean valtion hyväksymiä promootiokuvia nähneille: On hyvä sääntö, että maan poliittisesta vakaumuksesta kannattaa olla huolissaan, kun valtion julkisuuskuva koostuu rakastetusta johtajasta tuijottelemassa mitä erilaisempia maan tuottamia hyödykkeitä ja tusinasta hiljaisesta ja anonyymista sotilaspukuihin pukeutuneesta hännystelijästä ympärillä. “Tohtori Kissinger pelkää minua”, laukoo Amin Yhdysvaltain legendaarisesta ulkoministeristä Henry Kissingeristä (joka on konna, mutta toisella tavalla kuin Idi Amin oli) ja kompensoi pienuuttaan maailmanpolitiikassa rehvastelevilla puheilla. Voidaan päätellä, että Amin haluaisi olla Kissinger, jonka näkemys realpolitikista on yksi synkimmistä Yhdysvaltain historiassa: puhtaan opportunistinen ja muusta kuin oman valtion edusta piittaamaton; maailma pelilautana. Amin pyrkii myös realpolitikiin, mutta seinän läpi jyräävän trukin hienotunteisuudella. Hän kukkoilee aseellisilla voitoilla, vittuilee sähkeessään YK:n pääsihteeri Kurt Waldheimille ja järjestää kourallisella miehiä ja parilla hävittäjällä surkean näytöksen, jossa demonstroi kuinka valloittaa Israelilta Golanin kukkulat. Kissinger on kaikesta moraalittomuudestaan huolimatta poliittinen nero, jonka mieltymyksiä heijastaa hänen suosikkipelinsä Diplomacy, hienoviritteinen lautapeli, jossa sopimuksilla ja valtarakenteilla kamppailu muodostaa kuvan maailmasta jatkuvassa sodassa. Amin halusi pelata samaa, mutta hänen lahjansa riittivät Afrikan tähteen.
Ohjaaja Barbet Schroederilla oli negatiivinen näkemys Ugandan tulevaisuudesta [1]:
“- – Luulen Aminin merkinneen tämän maan pitkäksi aikaa, koska hänen karmein tekonsa on ollut vallan luovuttaminen armeijalle. Armeija johtaa maassa kaikkea. Poliisia ei enää ole; tilalla on sotilaspoliisi ja niin edelleen. Joten armeijalla on täydellinen valta enkä näe miten voitaisiin järjestää, esimerkiksi, demokraattinen äänestys. En tiedä miten se on mahdollista, koska armeijalla on valta. En tiedä miten edes yhden puolueen valtio saadaan luotua sotilasdiktatuurista, koska armeijalla on valta, ja en tiedä kuka armeijaa tulee johtamaan.
Ja jos Amin kuolee, tilalle tulee armeija ja armeijassa on ihmisiä, jotka ovat seisoneet Aminin rinnalla viimeiset viisi vuotta. Ja jos joku on seissyt Aminin rinnalla, erityisesti jos hän on armeijasta, hän voi olla pahempi kuin Amin. Emme tiedä. Hänessä ei kenties ole samaa tähtiainesta ja karismaa kuin Aminilla. Ehkä hän on vähemmän brutaali; tapahtuu vähemmän murhia. Mutta silti, luulen, meno ei muutu.”
Kyseessä on yksi maailman epäonnistuneimmista valtioista. Jo 1880-luvulla käytiin uskonnollisia sisällissotia protestanttien, katolisten ja muslimien välillä. Voiton veivät protestantit, jotka kävivät sen jälkeen yhteistyöhön maata varsinaisesti hallinneen Iso-Britannian kanssa. Brittihallinto kyykytti menemään protektoraattiaan esimerkiksi pyytämällä veroja kansalaisten savimajoista. Valta ohjautui 52 klaanista koostuville bagandoille, jotka ottivat tilaisuudesta vaarin ja vuorostaan kyykyttivät naapureitaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen epävakaus, jota maustivat esimerkiksi unisairausepidemia 1900-luvun alussa ja puuvillapelloilta saatavien tuottojen ajautuminen englantilaisten ja hallinnon mukanaan tuomien aasialaisten käsiin. 1962 itsenäisyyden viimein saanut ja kuivaksi niistetty entinen siirtomaa kärsi epävakaudesta. Presidentti Obote hallitsi maata jonkin aikaa poikkeustilalailla. Ja sitten tuli Amin.
Aminin jälkeen, vuodesta 1979 eteenpäin, Uganda oli mukana suuressa Afrikan sodassa (joka keskittyi Kongon sisäisiin kiistoihin, mutta johon sotkeutui Afrikan valtioita Etelä-Afrikasta Sudaniin sekä Israel). Se on taistellut maan pohjoisosissa valtaa pitävää mystistä LRA-terroristikulttia vastaan epämääräisin tuloksin. Se on myös yksi maailman korruptoituneimmista valtioista. Viimeksi Uganda on ollut otsikoissa antihomoseksuaalilakien tähden. Kansainvälinen painostus (eli maan kehittämiseen tarkoitettujen rahavirtojen katkaisu EU:lta ja muilta tahoilta) oli kuitenkin niin väkevää, että homoseksuaalien vangitsemista ajanut lakiehdotus on sittemmin peruutettu ja maan nykyinen presidentti on ehdottanut, ettei tulevaisuuden lakiehdotuksissa vastustettaisi homoseksuaalien aikuisten välisiä suhteita. Historian tuntien ajatuksen pysyvyyden suhteen on syytä olla pessimisti.
Amin on nähtävä osana historiaa. Ugandan kurjuus ei alkanut hänestä eikä loppunut hänen maailmanhistorian mittapuulla onneksi verrattain lyhyen valtakautensa päätökseen. Jo siinä ajassa hän ehti tuhota 300 000 ihmistä. Hän on ennemmin kokonaisen pieleen menneen kansakunnan symboli, väärä mies väärässä paikassa väärään aikaan. En aio tehdä tästä kirjoituksesta yksinkertaistettua näkemystä, jossa kaikkien kolmannen maailman valtioiden ongelmat johtuvat länsimaiden historiallisista toimista, mutta fakta on, että kolonialismi on omalta osaltaan synnyttänyt Aminin ja mahdollistanut hänen nousunsa valtaan. Hän oli kirjaimellisesti britti-imperiumin kouluttama ja tukema, kunnes hän loikkasi Neuvostoliiton huomaan. Epävakauden vuodet petasivat hänelle tietä. Amin vuorostaan mahdollisti tulevien sotilasjunttien despotismin.
Yhteisperintönä tästä kaikesta on valtio, joka yrittää kiivaasti päästä mukaan kansainväliseen kapitalismiin vuosikymmeniä kestäneen eristäytymisen jälkeen, mutta jonka geografinen paikka maailman toiseksi asutetuimpana sisämaana, korruption läpitunkevuus, jatkuva sisäinen jännite, huonot suhteet naapurimaihin ja asema suurvaltapolitiikan pelinappulana ovat tehneet nousuyrityksistä kaoottisia ja epätoivoisia.
Maan ekonomisen aseman parantuminen ei ole johtanut keskiluokan syntymiseen tai väärinkäytösten vähenemiseen. Luokkaerot ovat kasvaneet, ihmisoikeuksia rikotaan jatkuvasti. Afrikan valtioiden tapauksessa puhutaan usein siitä, että länsimaissa voisi olla viimein aika nähdä maat muina kuin loputtoman kurjuuden pesäkkeinä, tavallisen ihmisen arjen kautta. Se on kieltämättä ymmärrettävää, onhan ihmiset hyvä nähdä yksilöinä, mutta todellisuus iskee päin kasvoja: Ugandan arkea tahdittaa nimenomaan maan militarismin perinnölle rakennettu kurjuus. Halu “nähdä ihan siihen tavalliseen arkeen” kuulostaa epäilyttävän paljon valkopesulta eli silmien sulkemiselta väärinkäytöksiltä ja halulta löytää lattea kahviloissa siemaileva ja samastuttava keskiluokka, vaikka se olisi kuinka pieni.
Vähemmästäkin monimutkaisuudesta diktaattorifani masentuu, sillä siististi nippuun laitettava sekopäinen suurmies on käypä selitys, ikoninen hahmo, joka nousee tyhjästä ja jonka jälkeen on tarjolla enää pelkkää onnea. Tosiasiassa sama arki jatkuu harmaana läpi vuosien ja sodat eivät aina kaipaa yhtä miestä edes silloin, kun tämä mies pitää hetken käsissään kaikkia lankoja.
Général Idi Amin Dada: Autoportrait on komedia, mutta katsojan nauru on hämillistä kuin kaikilla Aminin hännystelijöillä, kun nämä eivät tiedä vitsaileeko rakastettu johtaja vai onko hän tosissaan. Elokuvan alun kuvat Aminin määräämistä teloituksista pysyvät mielessä silloinkin, kun alituiseen naureskeleva despootti selittää pystyvänsä hallitsemaan krokotiileja mielensä voimalla.
En usko, että yksinvaltiaille nauraminen saa ihmiset näkemään heidät tarpeeksi pilkallisessa valossa. Nauru on parhaimmillaan korkeintaan puolustusmekanismi, ja nykyhallitsijat, erinomaisena esimerkkinä Vladimir Putin, ovat syleilleet mahdollisuutta, että heistä tehdään hauskoja meemejä. Pilkkaaminen tekee diktaattorit inhimillisiksi ja vain ihmisiksi, toki, mutta populismi toimii suurten johtajien memeettisellä tuttuudella. Ironia mahdollistaa välinpitämättömyyden. En tarkoita olla dramaattinen, mutta esimerkiksi jokainen naurahdus Kim Il-Unin töyhtötukalle tai tirskuminen Party Rock Anthemin tahdissa marssiville Pohjois-Korean sotilaille on pohjimmaisen välinpitämättömyyden mahdollistama tanssiaskel kuolleiden pohjoiskorealaisten haudoilla.
On tultu kauas niistä ajoista, kun Hitler suuttui brittien humoristisille propagandaelokuville. [2] Tämä johtuu yhteiskuntien ja teknologian muutoksesta. Maailma on siinä mielessä globaalimpi, että kuvien voima turruttaa aivan toisella tavalla kuin silloin, kun elokuvia piti raahautua katsomaan elokuvateatteriin. Spektaakkelimainen ympäristö korosti teosten voimallisuutta ja teki jo katselutilanteista vaarallisempia kuin digiajassa, jossa kaikki Lähi-idän teloitusvideot, ammutut meksikolaiset huumesodan uhrit ja muut sammutetut ihmiselämät löytyvät yhdellä googletuksella. Mitä tässä ympäristössä tekee sormella osoittaminen ja nauraminen? Kynä ei ole miekkaa mahtavampi, konekivääri on.
Schroederin työryhmän elokuva välttää tuttujen meemien hilpeään ansaan lankeamisen, koska diktaattori puhuu itse ja onnistuu paljastamaan itsestään tarpeeksi ilman kenenkään apua. Tässäkin on vaaransa: Idi Amin osoittaa paikoin olevansa typerys, mutta hän ymmärsi tahtomattaankin diktatuurin memeettisyyden. Hän naureskelee päällepäin joviaalisti, mutta tietää, mitä tehdä valtansa pönkittämiseksi. Hän on hilpeä teurastaja ja juuri siksi lähestyttävä ihminen. Suurin ongelma diktaattoreille nauramisessa on oletus, jossa “diktaattori revitään inhimillisen tasolle”, kun nämä ovat tehneet sen vapaaehtoisesti ja mielellään jo itse. Itsevaltiaat ovat oppineet käyttämään inhimillisyyttään ja karismaattisuuttaan populistisesti hyödyksi, toisin kuin monet demokratian johtohahmot, joiden kannattaisi matkia, jos haluavat pärjätä kilvassa. Harva vihjaa täysin vakavalla naamalla olevansa messiaaninen ilmestys, kuten Hitler teki. Se on liian ilmiselvä ja varoittava temppu jopa tyhmimmille historiaummikoille ilman ironian suojakerrosta. Sitä paitsi se saattoi toimia alunperinkin vain epätoivoisille saksalaisille, eivätkä hekään kaikki ottaneet sitä tosissaan. Päinvastoin henkilökultti luodaan inhimillisistä, naurettavistakin piirteistä. Avoin ja ironinen vikojen esittely vetoaa ihmisiin enemmän kuin teräksinen mielenlaatu ja kylmä pinta. Donald Trumpilla on hassut hiukset ja huonot jutut. Hänen kampanjatiiminsä tajusikin demokratiassa harvinaisesti memeettisyyden arvon. Putin taas puhuu lehdistötilaisuuksissaan kuin katujätkä. Nämä piirteet vetoavat ihmisiin, jotka etsivät johtajakseen kohottamastaan tuttuutta ja luulevat tunnistavansa diktaattorin, koska ajattelevat tämän naamavärkin muistuttavan menneisyyden kasvoja.
Tietysti Amin kuoli vuonna 2003 rauhallisella eläkkeellä elettyään pitkän elämän.
Elokuvan on kuvannut Néstor Almendros, turhan varhain menehtynyt kamerataituri, jonka visuaalista ilmettä nähdään esimerkiksi seuraavissa elokuvissa, suluissa ohjaajat: Keräilijätär (Éric Rohmer), Itke rakastettu sydän (Maurice Pialat), Cockfighter (Monte Hellman), Onnellisten aika (Terrence Malick), Viimeinen metro (François Truffaut), Sophien valinta (Alan J. Pakula). Luulisi, ettei tällaisessa pohjimmiltaan visuaalisesti yksinkertaisessa haastatteluelokuvassa kuvaajalla olisi väliä. Tämä ei pidä paikkaansa. Elokuva on tehty Aminin kanssa yhteistyössä, mutta kameramiehellä on omat ajatuksensa diktaattorin ohjeiden seuraamisesta. Amin väittää tervehtiessään joenrannalla juovaa elefanttia, että norsu vastaa hänen tervehdykseensä. Eläimellä ei edes korva värähdä. Herkeämättä tilanteen tallentava kamera on armoton. “Se taitaa nukkua”, kenraali selittelee, kun joenrannalla silmät ja kita auki lojuva krokotiili ei tottele kaikkien eläinten herraa pelkästä hyvästä tahdosta. Kamera näyttää diktaattoria, jonka ilme ei paljasta ajatuksia. Tässä hiljaisessa kuvaajan todistuksessa on samaa kuin krokotiilissa, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kouriaan heiluttelevan miehen maanittelut; enemmän elokuvallista uhmaa kuin monessa vaikuttavammassa ja avoimemmin pilkkaavassa kuvassa. Mutta ehkä kameran ulkopuolella krokotiilikin sidottiin paaluun ja ammuttiin.
[1] Judith M. Kass: Barbet Schroederin haastattelu (DVD:n kansivihko, s. 11., 2007, julkaisija Eureka! The Masters of Cinema, haastattelun alkuperä The Thousand Eyes Magazine, joulukuu 1976. Suomennos tämän artikkelin kirjoittajan.)
[2] Viittaan Charles A. Ridleyn elokuvaan Lambeth Walk (1941), joka sai Führerin kihisemään raivosta.