En ole koskaan nähnyt lapsena katselemiani Salaisia kansioita (1993–2002) kokonaan, joten olen katsellut sarjan ensimmäisiä jaksoja viime aikoina aloittaessani suururakan. Tarkalleen sanoen tällä hetkellä olen katsonut kolme ensimmäistä kautta. En ole varma tarvitseeko Salaiset kansiot esittelyä, mutta teen sen silti: Fox Mulder ja Dana Scully ovat FBI-agentteja, jotka tutkivat paranormaaleja ilmiöitä. Sarjan pääjuonena on avaruusolentojen Fox Mulderin siskolle tekemä abduktio, joka on traumatisoinut hyvän agenttimme, mutta sarja perehtyy myös muihin mystisiin ilmiöihin: psyykkisiin voimiin, ihmissusiin, vampyyreihin ja mutantteihin. Välillä pakkaa maustaa jokin ihan tavanomainen sarjamurhaajakin.

Kiehtovaa salaisissa kansioissa on sen paranoia, joka oli jo 90-luvulla ummehtunut ja vanhentunut piirre, epätavanomainen elokuvissa, saati televisioviihteessä. Salaiset kansiot on aikamoista b-roskaa, ensimmäisissä jaksoissaan selvästi tuotannollisesti heikompi ja vähemmän elokuvamaisempi kuin siihen suuresti vaikuttanut Twin Peaks (1990–91), mutta juuri tämän takia valtavan merkittävä ja television kieltä uudistanut sarja.Salaiset kansiot 1

Tarkoitan tällä sitä, että Salaisten kansioiden jaksot muuttuvat vasta myöhemmillä tuotantokausilla kokeilevimmiksi ja suurin osa jaksoista on stand-alone-jaksoja, joita voi katsoa tuntematta sarjaa sen kummemmin: Twin Peaksissa taas on kautta sarjan kokeileva ote ja jatkuva juoni, jossa on pysyttävä kärryillä. Mielenkiintoista on, että juuri sarjan mystiset elementit ja sen monster of the week -rakenne ovat jatkaneet elämäänsä, mutta teemoista suurin, valtiota kohtaan tunnettu epäluulo, ei ole siirtynyt eteenpäin.

Voisitteko yhdysvaltalaisen TV-draamatarjonnan trendin huomioon ottaen kuvitella enää prime time -televisiosarjaa, joka suhtautuu epäilevästi ei vain valtioon, vaan armeijaan? Salaiset kansiot on suorastaan epäilyttävän epäpatrioottinen (siis jos patriotismin ainoaksi muodoksi laskee nyt vöyhötyksen vahvan armeijan puolesta) eikä ole mikään ihme, että sen loppumisen aikoihin hittisarjaksi nousi täysin päinvastaista linjaa edustava, chauvinistis-jingoistinen 24 (2001–2010). Huomatkaa, että käytän ilmaisua chauvinismi (sovinismi) tässä laajemmassa merkityksessään. Kummatkin sarjat sattuivat vieläpä kuulumaan Foxin ohjelmistoon.

2000-luvun alun jälkeen armeija ja sen sotatoimet onkin esitetty poikkeuksetta miellyttävässä valossa. Jos jotain vikaa on, se ei ole järjestelmässä, vaan sinne päässeissä mädissä munissa; jokainen sotilas ansaitsee kunnioituksen, vaikka osallistuisi täysin mielettömään valloituksen ja murhaamisen työhön. Auta armias, jos sotilas on vieläpä haavoittunut tai kuollut – hänestä tulee heti enkeli.

Useaan otteeseen maailman suosituimmaksi televisiosarjaksi arvioidun NCIS:nkin (CBS:n sarja) päähenkilö on merijalkaväen mies. Paha taas tulee sarjoissa ja elokuvissa yhä useammin epämääräisestä “idästä” eikä järjestelmän sisältä. Tällä erää, verrattuna kommunisminpelon aikoihin, propaganda esitetään niin tylsytettynä, että se on vaarallisempaa. Sisältö on edelleen yksinkertaistavan typerää, mutta televisiosarjojen hiottu muoto ei saa katsojaa huomaamaan kuinka sisältö on vaikkapa 24:ssäkin pohjimmiltaan nurkkapatrioottista pullistelua.

Huomattavaa on, että Salaiset kansiot näyttää FBI:n agentit tavallisina ihmisinä. Sarjan luoja Chris Carter, joka tunsi ainakin ohjelman teon aikoihin aitoa epäluuloa valtion instansseja kohtaan, halusi joka tapauksessa pitää huolen siitä, että agentit ovat katsojan samastuttavissa, välikäsiä ja isompien tahojen uhreja siinä missä muutkin.

Toisin on yleisessä hollywoodilaisessa narratiivissa, jossa FBI on loputon ja epämääräinen uhka, J. Edgar Hooverin märkä uni, kun taas protagonisti on “tavallinen” ja yli-inhimillisiin suorituksiin venyvä poliisi tai vastaava toimija. Agentit ovat ylimielistä jengiä, joka ansaitsee tulla ammutuksi. Esimerkiksi tästä käy vaikkapa ensimmäinen Die Hard.

Agenttien sympatisointi Salaisissa kansioissa taas onnistuu sarjan sisäisellä logiikalla: Vaikka he edustavat valtiota, valtio on pohjimmiltaan voimaton. Valtion toiminnan sisällä toimii toinen, valtioon verrattavissa oleva korruptoitunut voima, jonka kanssa aSalaiset kansiot 2rmeija työskentelee yhdessä.

Eräässä alkupään jaksoista asia jo huomioidaan: Dana Scully esittää Fox Mulderille ääneen epäilyn siitä voisiko olla kuitenkaan niin, että valtiolla olisi kyky kontrolloida tapahtumia, koska eikö siinä yliarvioida sitä mihin valtio pystyy? (Sarja todistaa tämän useaan otteeseen itse näyttäessään valtion instanssien uhoavan paljon ja samalla munailevan jatkuvasti. Tapahtumat noudattavat erityisesti mytologiajaksoissa absurdia logiikkaa.) Mulderin vastaus on simppeli: kontrollissa kyse ei ole valtiosta, vaan jostain joka on valtion takana.

Tästä voisi joku lacanilainen tai vastaava vetää johtopäätöksiä ideologian luonteesta…

Jos Salaiset kansiot tehtäisiin nykyään, ei sen pääosissa olisi agentteja, vaan sattumalta tapahtumiin sekaantuvia, ammattilaisen elkein toimivia amatööreja tai rogueksi heittäytyneitä entisiä agentteja, jotka ovat nähneet valon. Siis sellaisia kuin Salaisista kansioista spinoffina syntyneessä Lone Gunmenissä. Joskin ei yhtä nörtteinä, koska nörtit muistuttavat liiaksi geek-kulttuurin taustoista (johon Salaiset kansiotkin on vahvasti sidottu) ja ummehtuneesta 60-luvun kulttuuripolitiikasta (johon viittaavat Frohiken hahmo, John Fitzgerald Byersin nimi, koko lone gunmen käsitteenä…), vaan siisteinä ja seksikkäinä törröhuulina ja muskelimasoina, mieluiten viimeistä huutoa olevilla teknisillä vimpaimilla varustettuina.

Armeija näyttäytyy Salaisissa kansioissa loputtomana korruption ja yksituumaisen brutalismin edustajana. Samalla se on terveen skeptisen Dana Scullyn ja viralliset totuudet kyseenalaistavan Fox Mulderin antiteesi. Perustuuhan armeijan koko protokolla käskyjen sokeaan tottelemiseen, ei kyseenalaistukseen ja sisäiseen kritiikkiin. Hyvä sotilas “palvelee maataan”, siis käyttäytyy kuin hänellä ei olisi sielua.

Erinomainen esimerkki aikojen muutoksesta on Salaisten kansioiden jakso The Walk, jonka kaltaista ei voitaisi enää tehdä. The Walk nähdään kolmannen kauden alkupuolella. Siinä kaikki kaikki raajansa Persianlahden sotatoimissa menettänyt nuori sotilas pystyy irtautumaan ruumistaan astraaliprojektiona. Tätä taitoaan hän käyttää psykopaattisen luonteensa mukaisesti: vastuulliseksi kokemiensa upseerien perheiden tappamiseen ja henkiinjääneiden psykologiseen kiduttamiseen.

Armeija näyttäytyy jaksossa totaalisena umpisolmuna, joka vaatii kunnioitusta, mutta ei saa sitä lainkaan suoraan vastahankaan asettuvalta Scullylta ja turhautuneelta Mulderilta. Hurjinta on, että käsien ja jalkojen menettämisestä katkeroitunutta sotilasta kohtaan ei tunneta liioiteltua myötätuntoa. Mulder jopa täräyttää tälle suoraan päin naamaa, että mitäs läksi sotimaan ja kehtaa vielä ulista ja pilata muiden elämän: sotilaan ammattiin kuuluu myös haavoittuminen, ja riskienotto.

Poissa on seuraavilla vuosikymmenillä tutuksi niin konservatiivisesta kuin liberaalista elokuvanteosta tullut “voi meidän raukkoja isänmaanpuolustajiamme” -retoriikka, jota hyödynnetään jokaisessa televisio-ohjelmassa, jossa on mukana ruumiillisesti tai Salaiset kansiot 3sielullisesti vammautunut ammattisotilas. Tällä tuoreemmalla retoriikalla ylevöitetään hyvin palvelleen sotilaan kiiltokuvaa samalla, kun hieman nyökytellään, että on se sota kauheaa, on on. Siviilien tai hyökkäyksen kohteena olevien maiden asukkaiden kärsimykset eivät esitä tässä voivottelussa mitään roolia.*

Aiemmissa jaksoissa lähinnä antagonistisessa roolissa olevat sotilaat tarvitsevat The Walkissa joka tapauksessa Mulderin ja Scullyn apua. Täysin umpimielisesti agenttien yrityksiin suhtautuva kenraali muuttaakin äkkiä mieltään, kun sotilaan astraaliprojektio käy hänen oman perheensä kimppuun. Sotilaiden kesken pidetään näennäisesti yhtä, mutta tiukan paikan tullen laitoksen sisäisiä ongelmia peitellään ja kaikki lakaistaan maton alle. Periaatteet muuttuvatkin äkkiä, kun oma perse on tulilinjalla (sitä ennen kyllä useampi upseeri saa heittää henkensä tai kärsiä).

Kenraalin poika murhataan, koska häntä vartioiva sotilas päättää mennä hetkeksi röökille. Jakson viimeisissä kuvissa vakavasti vammautunut upseeri saa tervehdyttyään kunnian jakaa perheensä kuoleman lähes reaktiotta ohittaneelle kenraalille postia. Raajansa menettäneen ja lopulta henkensä heittäneen katkeroituneen sotilaan tuhkia ei suostuta laskemaan armeijan hautausmaalle, vaan häntä nöyryytetään vielä laskemalla tuhkat siviilihautaan. Lopullisen niitin antaa Mulder, joka pohtii, että kaipa sotilas vain pyrki tekemään toisille sen mitä työssään näki muutenkin.

Kirjoitettuna jakso tuntuu häijymmältä kuin se on katsottaessa. Kerrokset tulevat esiin vasta kun niitä katsoo analyyttisesti. Salaiset kansiot on kuitenkin pääasiallisesti kilttiä 90-luvun TV-viihdettä, ja jakso ei ole muodollisesti erityisen hyvä, vaan perusvarma ja yllätyksetön niin teknisesti kuin sisällöllisesti. Samalla tavalla sitä on katsottu televisiokritiikin puolella (joka on yleiseltä tasoltaan kaikkein löyhäpäisintä kritiikkiä, jopa videopeli- ja musiikkikritiikin jälkeen), jossa on Salaisten kansioiden kohdalla puhuttu yleensä siitä toimiiko jaksojen jännitys jakson rakenteen puitteissa vai ei. Tämä on sääli. Salaisissa kansioissa on valtavasti yhteiskunnallista ja ideologista sisältöä.

Muutos kriittisyydestä chauvinismiin on ollut huomattavissa elokuvissakin, jotka muuttuivat jo aiemmin. Yhdysvaltalaiseen elokuvataiteeseen verrattaessa Salaiset kansiot näyttäytyy 1960–70-luvun paranoiatrillereiden (Kaikki presidentin miehet, Keskustelu, Parallax View, Mantsurian kandidaatti…) toisintona. Näiden jännityselokuvien henkinen perintö jatkui vielä jonkin verran 1980-luvulla. Vielä Steven Spielbergin ohjaamassa ET:ssä (1982) armeija edustaa uhkaa, myös siksi koska se on osa aikuisten maailmaa ja elokuvan näkökulma on niin selvästi lapsissa.

90-luvun lopulla tehdyssä, niin ikään Steven Spielbergin ohjaamassa Pelastakaa sotamies Ryanissa (1998) on jo toinen ääni kellossa. Tätä voisi perustella sillä, että toinen maailmansota tupataan esittämään niin sanottuna hyvänä sotana ja sellaiseksi se ylSalaiset kansiot 4eensä mielletään. Tämä on kuitenkin lähinnä populaarikulttuurin trooppi ja propagandaa. Ei ollut mitään “hyvää sotaa”, päinvastoin.**

2000- ja 2010-luvun yhdysvaltalaisissa elokuvissa ollaan sitten jo täysin avoimesti patrioottisia. Michael Bayn Transformers-sarja ei ole kuin pelkkää käden lippaan vetämistä. Kuten aina, ero selittyy historiallisella tilanteella. Mietitään vaikka presidenttejä: veijarimaisesta ja Serbiaa ojentaneesta, saksofonia soitelleesta Bill Clintonista siirryttiin George Bushiin ja Bushin työtä ulkopoliittisesti jatkaneeseen, päivä päivältä kyynisemmäksi käyneeseen Barack Obamaan. Vitsi tässä on se, että Serbia ei merkinnyt kellekään mitään paitsi bleeding hearteille. Pommituksia on voitu historiallisesti pitää myös oikeana ratkaisuna, vaikka ne paljon kritiikkiä saivatkin vasemmistolta jingoistisesta politiikasta. Aivan näin ei enää ollut Afganistanin ja Irakin kohdalla.

Salaisten kansioiden kulta-aika oli ennen iskua World Trade Centeriin. Sen jälkeisessä maailmassa samanlainen viihteellinen paranoia ei ole ollut enää luvallista. Tämä on ironista, ottaen huomioon kuinka paisutellulla tavalla ison roolin WTC-torneihin liittyvät salaliittoteoriat ovat saaneet, kiitos Internetin.

Suuren yleisön tajunnassa iskut kuitenkin merkitsivät jotain aivan muuta, jotain mitä salaliittoteorioiden saama ylimitoitettu huomio lähinnä vääristää. Ne olivat osoitus siitä, ettei huolella hiottujen valtiollisten julkisivujen takana ole kuin valtavan byrokraattisen koneiston kaaos, joka ei uudella vuosituhannellakaan ole onnistunut tekemään ihmisistä kuolemattomia. Lentokoneiden osumat New Yorkiin ja erityisesti Pentagoniin olivat kansallisen turvallisuuden emämunaus suoraan Salaisista kansioista. Paranoia tuli äkkiä oudosti todeksi, fantasia kävi tarpeettomaksi.

Kuin varmistaakseen uuden kuolevaisuuden löytymisen onkin Yhdysvallat sittemmin onnistuneesti tapattanut ja tappanut kasapäin niin omia kuin toisten maiden kansalaisia ja muut maat, terroristijärjestöt ja liittoumat eivät ole jääneet vertailussa huonommiksi. “Mitäs läksit?” voisi olla yllättävän hyvä ja tarkka kysymys osapuolelle kuin osapuolelle. Tulevia, lähes viidentoista vuoden tauon jälkeen tehtäviä Salaisten kansioiden jaksoja odotellessa sopii vain toivoa, että Fox Mulderilla olisi vielä rohkeutta esittää tämäkin utelu. Aika voisi vaihteeksi olla kypsä sillekin.

Artikkelin kuvat ovat sarjan jaksosta The Walk.

* Yllättävästi samaan kategoriaan kuuluu kuinka salaliittoteoreetikot näkevät WTC-iskut omina tekoinamme, koska emme voi antaa vastapuolelle edes sen verran myönnytyksiä, että voimme myöntää heidän onnistuneen. Näin kaikki inhimillinen riisutaan viholliselta pois: vastuu omista valinnoista, onnistumiset ja epäonnistumiset, syyt tekojen takana, yleensäkin ihmisyys. Ja kun se kiistetään, kiistetään tosiasiassa myös länsimaiden kyky tehdä virheitä. Jopa munaukset ovat harkittuja valintoja ja jos vastustaja ei ole ihminen, mitään virheitä heitä kohtaan ei ole olemassa. Viimeisin esimerkki tästä silmittömästä narsismista on Clint Eastwoodin The American Sniper.

** Maailmansodista kylmän sodan loppuhetkiin asti sotimisessa käytettyjen aseiden suunnittelu oli luokkaa “kunhan menee sinne päin ja leviää joka paikkaan”, koska tarkoitus oli kylvää mahdollisimman laajaa ja kaoottista tuhoa – nykyään erityisesti yhdysvaltalaisessa aseteknologiassa panostetaan tarkkuuteen (vähällä mahdollisimman tehokasta) ja kun siviiliuhreja tulee, ne ovat nimenomaan kalkuloituja, eivät mitään Dresdenin pommituksen tapaista “meni koko kaupunki, voi voi” -tason mellastusta. Huomatkaa, että en tällä tarkoita jomman kumman tappamisen tavan olevan jotenkin “parempi”, vain että ne ovat erilaisia. On hyödytöntä ja epämoraalista pohtia onko parempi paiskoa pommeja sinne sun tänne tai tietoisesti pistää kylmäksi tietty määrä siviilejä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kummassakin lähestymistavassa ihminen on pelkkää lihamuusia ja numeroita.