Maa: Suomi
Genre: Komedia
Ohjaus: Teemu Nikki
Käsikirjoitus: Teemu Nikki, Jani Pösö
Kuvaus: Jyrki Arnikari
Sävellys: Janne Huttunen
Leikkaus: Iikka Hesse
Näyttelijät: Milka Suonpää, Joel Hirvonen, Teemu Nieminen, Miina Penttinen, Pauliina Suominen, Olli Rahkonen
YLE:n nuortensarjana käyntiin ponkaissut #lovemilla on nyt päätynyt valkokankaalle vähemmän sosiaalisen median ytimeen pyrkivällä Lovemilla-nimellä. Sarjan yleensä alle viisiminuuttisissa jaksoissa keskityttiin yhteen tai korkeintaan kolmeen erinäiseen vitsiin, oli sitten kyseessä poikien keskeinen vaatetettu kimppakiva William Tell Overturen tahdissa tai näppärästi kuvattu jättiläiskanan ja -pingviinin kaksintaistelu, joten lähdemateriaalin venyttämisen lähes 100-minuuttiseen elokuvaan luulisi tuottavan ongelmia.
Yllättävää kyllä kyllästyminen iskee elokuvan parissa harvoin. Kyseessä on verrattain raikas tuulahdus suomalaisessa elokuvassa, vaikka ei missään nimessä tahraton sellainen. Vähän kaikkialle levittäytyvän tarinan ytimessä pariskunta Milla (Milka Suonpää) ja Aimo (Joel Hirvonen) muuttaa omaan kämppäänsä päästäkseen pois Millan alkoholistizombievanhempien (jotka ovat siis zombeja vain humalassa) luota. Työkseen he pyörittävät omaa grilliä, jossa myydään nakkeja, makkaraa ja lisää nakkeja. Vapaa-ajalla Aimo haaveilee nostattavansa omaa egoaan robottikäsivarsilla, kun bodaus ei riitä. Milla ei asiasta liiemmin innostu.
Vaikka kässäri kattaakin kaikenlaisia aiheita aikamatkustuksesta oksentavaan demonivauvaan ja parisuhteiden umpikujien hyväksymiseen, ei sen silti voi sanoa rikkovan genrerajoja, sanoivat mainosmateriaalit mitä tahansa. Ihan puhdasta komediaa Lovemilla on, mikä on toisaalta hyvä, koska en tiedä, miten hyvin kukaan jaksaisi genrejä itsearvoisesti läpikäyvää teosta, jossa jokainen juttu olisi entistä kehnommin toteutettu. Valitettavasti komedia ei ole tavattoman hyvin rytmitettyä, ja esimerkkiä on otettu enemmän Seth MacFarlanen “jättimäinen irtovitsi vartissa” -tyylistä kuin esimerkiksi Edgar Wrightin tai Billy Wilderin “juoneen kytkeytyvä vitsi minuutissa” -konekivääriammunnasta. Tästä kehkeytyy ongelma, kun juonen ytimessä olevat parisuhdesotkut eivät yllättävistä ja onnistuneista loppuratkaisuista huolimatta onnistu nappaamaan mukaansa. Taivaalta putoavan herttaisen alienin tuhoamista varten kohtauksia keskeyttäväksi elokuvaksi Lovemilla on jopa tavattoman kaavamainen. Ytimessä on lähes kaikista romanttisista komedioista tuttu kaava, jossa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja… noh, kuten sanoin, loppu irtautuu tästä onnistuneesti.
Osittain ongelmaa korostaa se, että kun kamera ei osoita verenhimoista pandaa, se osoittaa yleensä kahta tai kolmea puhuvaa päätä, joiden dialogi ei paria helmeä lukuun ottamatta liiemmin eroa siitä puurosta, jota astetta kehnommat komediat käyttävät täyttääkseen aikaa vitsien välissä. Norovirusta kakkasormella levittävä konna on ihan hauska ajatus, mutta siinä vaiheessa kun aiheesta esitellään ruudulla hyökkäysten kaavaa selvittävää karttaa ei voi kuin huokaista. Lovemilla tuntuu rakentaneen itsensä ympärille aivan liian vähän vitsejä, jolloin ne muutamat erinomaisetkin alkavat venytettyinä maistua puulta. Yksikään niistä ei ole ihan niin hyvä, että se kestäisi elokuvassa tapahtuvan realisoitumisen osaksi juonta. Onneksi sen huippukohdat ovat kirjaimellisesti niitä – harvoin olen iloinnut kotimaisen elokuvan parissa yhtä paljon kuin nähdessäni kahden aikuisen miehen häviävän kakkasormikolmintaistelun ja sen johdosta päätyvän maahan oksentamaan ja ripuloimaan hidastettuna Tennispalatsin suurimmalla kankaalla.
Lavastaja Kari Kankaanpää ansaitsee ehdottomasti huomiota työstään, sillä esimerkiksi Tetsuo-henkiset robottivälineet – sydämeen iskettävä jättipumppu ja lopussa esiintyvä suuri pora (joka tosin kädessä ollessaan on ihan väärässä paikassa) päällimmäisinä – tuovat elokuvan paitsi pois perinteisemmän suomalaisen elokuvan kuvastosta, ovat myös olennainen osa teoksen komiikkaa. Allekirjoittaneen ainoat naurut pian käsiteltävän loukkaavan musikaalinumeron aikana kohdistuivat siihen, että koti ei ole koti ilman Superman III -julistetta, jossa Christopher Reeve kantaa kirkuvaa Richard Pryoria kauas pois pian laukaistavan raketin luota.
Toisinaan onnistumisia kuitenkin esiintyy myös muuten kuivien dialogikohtausten aikana – Hirvonen on Aimona lähes poikkeuksellisen lahjakas, näyttäen taivaan merkit kaiken maailman Aku Hirviniemien “Kävin TeaKissa sata tuntia improkursseja” -ajoitukselle, käyttäen sen sijaan huomattavasti paremmin tässä mediassa toimivaa, universaalimpaa lähestymistapaa, jossa nauruja ei lypsetä yleisöltä ja vitsien annetaan lähestulkoon hiipua yleisön nauruihin sen sijaan, että pysähdyttäisiin kuulemaan raikuvia aplodeja. Tätä auttaa huomattavasti se, että Aimon sekä Millan vitsit ovat pitkälti elokuvan todelliseen ytimeen sijoitettuja.
Tästä ytimestä löytyy vakaviakin asioita, kuten alkoholismia, johon ei valitettavasti saada mitään kunnollista, järkevää ratkaisua perinteisen “Oottepa tyhmiä kännissä” -saarnan lisäksi, mutta esimerkiksi Aimon kokemaa omistajuutta Millaa kohtaan tutkitaan asiaankuuluvalla tylyydellä. Kehuja ei tosin voi antaa elokuvan ainoalle homohahmo Ämpärille, joka lupaavasta alusta huolimatta päätyy eräässä musikaalikohtauksessa heiluttamaan taikasauvaa ja laulamaan homppeli-sanaa käyttäen erinomaisista sisustustaidoistaan. Lovemillassa ei esiinny kuitenkaan Hongkong-määrissä stereotypioita, joten tämän yhden ottaminen mukaan näin räikeänä tuntuu enemmän loukkaavalta kuin hauskalta, etenkin elokuvassa, joka on loppujen lopuksi suunnattu jo ennestäänkin tarpeeksi stereotypioita jokaisessa mediassa kohtaaville teineille. Vaikka he varmasti osaavatkin kuitata kohtauksen puhtaana stereotypioille nauramisena, en usko kyseessä olevan niinkään elokuvan kuin modernin, kaikkea ivaavan media-yhteiskunnan ansio. Kaikki stereotypiathan nähdään nykyään hauskoina parodioina itse stereotypian esittämistavasta huolimatta, ja kukaan tuskin antaa omaperäisyyspisteitä sille, että laitetaan homo keikistelemään mekossa.
Lovemillan vaikeuksista on helpointa syyttää ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikkiä ja käsikirjoitustoveri Jani Pösöä. Vastaavanlaisia pieniä sudenkuoppia hyvässä maussa esiintyy useampiakin, ja esimerkiksi naisia syyllistetään milloin mistäkin. Pettämiseen taas suhtaudutaan virkistävän kevytmielisesti (“Mun mies on kylän halutuin!”), kun taas itsetunnon kohottaminen materialismilla tuomitaan suoraan. Onneksi vitsit kuitenkin toimivat ja nauru on usein herkässä, joskin osittain vain siksi, ettei tiedä mitä seuraavan nurkan takaa ilmestyy.