En voi väittää, etteikö John Carpenterin Halloween olisi omassa elokuvakatseluhistoriassani merkittävässä roolissa. Pikkulapsesta lähtien vähintään parin vuoden välein uusintakatseltu klassikko on ensimmäisiä elokuvia, joka avasi silmäni elokuvan mahdollisuuksille jonain muunakin kuin tarinankerrontavälineenä. Halloweenin tunnelma on tavattoman tiheä, eikä sitä voi pitää suoraan vain yhden sen osa-alueen tuloksena. Kyseessä on eheä paketti. Niinkin eheä, että olen viimeisen 20 vuoden aikana katsonut melkoisen monta huonoa kauhuelokuvaa ja Halloweenin jatko-osaa tai uusintaversiota toivossa siitä, että löytäisin jotain vastaavaa. Näin ei ole käynyt. David Gordon Greenin vastikään ensi-iltansa saanutta jatko-osaa, myös nimeltään Halloween, on markkinoitu sinä, mitä olen etsinyt. Elokuvan nähtyäni voin todeta, ettei se ole sitä, mitä etsin. Se on jotain hyvin, hyvin erilaista ja kunnianhimoista. Tämä on erinomainen asia.
Keskeinen pelko, jonka päälle alkuperäinen Halloween rakennettiin 1970-luvulla, oli hyvin yhdysvaltalainen pelko sarjamurhaajista, jotka olivat tuohon aikaan nousussa mediaan nostettujen tapausten ansiosta. Pahuuden käsitys muovaantui Ed Kemperin ja Richard Chasen kaltaisten valkoisten miesten myötä joksikin, joka pystyi myös koskettamaan vielä 1960-luvun alussa koskemattomalta tuntuneita keski- ja yläluokkaisia valkoisia amerikkalaisia. Halloween toi tämän pahuuden heidän lähiökoteihinsa sarjamurhaaja Michael Myersin muodossa. Kasvottomaksi tarkoitettu valkoiseksi maalattu William Shatner -maski on täydellinen kuva, johon projisoida naapurinsa, posteljooninsa tai vaikka aviomiehensä kasvot. Intiimi, läheinen pahuus, joka on tietämättäsi olemassa kodissasi, tai pääsee sinne hyvin vähällä vaivalla.
Tästä pelosta ponkaisi kokonainen aligenre slasherin muodossa, joskin nämä juuret unohdettiin nopeasti. Kaava, jossa murhaaja tappaa teinejä milloin missäkin paikassa, oli se, mikä säilyi. Lähtökohtaisesti Greenin elokuva noudattaa samaa kaavaa. Suora jatko-osa alkuperäiselle sijoittuu 40 vuotta sen tapahtumien jälkeen. Michael pidätettiin murhaputkensa päätteeksi, ja on istunut siitä lähtien mielisairaalassa. Siirron yhteydessä hänen bussinsa joutuu onnettomuuteen, ja pahuus pääsee vapaaksi, kohteenaan Haddonfieldin kaupunki. Pääosassa on Jamie Lee Curtisin esittämän Laurie Stroden ohella hänen tyttärensä, Judy Greerin esittämä Karen ja tämän teinitytär, Andi Matichakin esittämä Allyson, jonka teinikaverit esitellään perinteisen slasherin tapaan elokuvan alkupuolella, jotta tiedämme, keiden otsaan on tällä kertaa kaiverrettu puukotusta odottava maalitaulu.
Sitten Halloween tekee jotain odottamatonta, tai odotettua, mikäli itse Carpenterinkin mukaan ottanutta tuotantoa on jossain määrin seurannut. Jo Carpenterin läsnäolo tiedottaa siitä, että kyseessä ei ole ihan perinteisin slasher-elokuva. Muutokset kaavaan ja, alkuperäisteokseen verrattaessa, hahmojen luonteeseen tekevät siitä erilaisen ja jopa uniikin. Tämä saavutetaan kolmen hahmon kautta; Laurien, Michaelin ja turkkilaisen ääninäyttelijä-megastara Haluk Bilginerin tohtori Sartainin.
Laurie, ja koko Stroden suku, on ollut elokuvasarjan läpi Halloween II:ssa esitellyn sukukytköksen myötä vangittuna suhteeseen, jossa Laurie on Michaelin toinen sisko. Carpenterin todennäköisesti pienessä pöhnässä täysin vailla ajatusta kirjoittama sivulause on tehnyt elokuvasarjasta perhekeskeisen, ja jopa Rob Zombien uusintaversiossa ja sen (mainettaan paremmassa) jatkossa tätä suhdetta pidettiin yllä, vaikkei siihen ollut suoria velvoitteita. Green on käsikirjoittajakumppaniensa Danny McBriden ja Jeff Fradleyn kanssa poistanut tämän kytköksen tekemällä suoran jatko-osan alkuperäiselle. Muutos ei ole loukkaus muita jatko-osia kohtaan (jotka keskenäänkin usein jättävät toisensa huomioimatta), vaan olennainen osa elokuvan toimivuutta.
Se ei kuitenkaan vapauta Laurieta Michaelin otteesta edes neljän vuosikymmenen jälkeen. Koko tämän ajan Michaelin uudelleennäkemiseen ja murhaamiseen valmistautunut Laurie on ihmisraunio, jonka tunne-elämän epätasaisuutta saamme todistaa hänen yrittäessä kommunikoida lapsensa ja lapsenlapsensa kanssa läpi elokuvan. Karenin lapsuus kului pitkälti selviytymistaitoja ja ampumista opetellessa, mikä johti lopulta huostaanottoon. Katkeruus on nykytilanteessa molemminpuolista. Laurien olemassaolo tässä muodossa on edellytys kaikelle sille, mitä Halloween tekee Michaelilla ja tohtori Sartainilla.
Michael Myers kokee radikaaleimman muutoksen vanhoista tutuista. Hahmo on olennainen osa alkuperäisteoksen jatko-osan tekemisessä modernille maailmalle, koska hänen aiemmin niin osuvasti kuvastamansa pelko ei ole enää järin ajankohtainen. Sarjamurhaajat ovat toki yhä arkipäivää, mutta ylemmän keskiluokkaista yhdysvaltalaista pelottaa nykyään enemmän maan poliittinen suuntaus tai, kuten Greenin Halloween onnistuneesti ymmärtää, satunnaisen massamurhaaja-ampujan kohteeksi joutuminen.
Michael ei, Carpenterin Halloweenissa esiintyneenä hahmona, istu tähän kuvaan täysin, mutta yllättävän hyvin. Muutokset Myersin käyttäytymisessä ja suhteessa ympäristöönsä kuitenkin korostavat tätä osa-aluetta. Sisaruussuhteen poistaminen tuhoaa hahmon ohjautuvuuden. Ensimmäisessä Halloweenissa suoritettu perverssi tribuutti siskonsa Judithin hautakivellä ja murhatuilla teineillä koetaan tarkoituksenhakuiseksi tehtäväksi, joka saatettiin jo silloin päätökseen. Myers ei koe tarvetta toisintaa tätä, mikä tehdään selväksi kohtauksella, jossa hän käy Judithin haudalla pakonsa jälkeen. Hän sattuu samaan aikaan paikalle alkuperäisessä elokuvassa nähdyn (varsin epärealistisesti ikääntyneen) naamarin omistavien true crime -podcastaajien kanssa. Hautakiven sijaan hän keskittyy naamariin, joka tekee hänestä jälleen sarja- tai tässä tapauksessa massamurhaajan.
Judithin hautakivi on Halloweenin kaanonissa usein vähemmälle huomiolle jäänyt aspekti, jota ei onneksi selitelty loputtomissa jatko-osissakaan. Se on kuitenkin jälleen yksi tapa, jolla Myers on menneisyydessä ollut määrätietoinen hahmo. Hautakivi kuului selvästi hänen suunnitelmaansa. Päätös jättää se tappamisen omalla tavallaan mahdollistavan naamarin taka-alalle on ensimmäisiä suoria viittauksia siihen, että Myers ei ole entisensä 40 mielisairaalavuoden jälkeen. Se on kaukana viimeisestä.
Päämäärättömyys valtaa Myersin, ja se käy hyvin selväksi hänen päätyessään Haddonfieldin kaduille naamari päässään. Pitkässä otoksessa saamme seurata hänen kävelyään talosta toiseen, murhaten niiden asukkaita. Väkivallan esittämisessä Green ottaa myös mittavan pesäeron alkuperäiseen, ja oikeastaan koko sarjaan. Zombien elokuvat ja Halloween 6: The Curse of Michael Myers pois lukien sarja ei ole kovin tunnettu gorestaan, ja etenkin Carpenterin alkuperäinen on lähes veretön elokuva. Uudessa Halloweenissa Myersin ensimmäinen murha on veretön kuristus, mutta sen jälkeen eskaloituminen käynnistyy, ja jossain määrin kulminoituu tämän otoksen lopussa Myersin tökätessä pahaa-aavistamattoman naisen kurkun läpi veitsen kuvan keskiössä. Goren määrä kasvaa yhä, mutta sen luonne pahaa oloa aiheuttavana ikävänä väkivaltana on tässä vaiheessa katsojalle selvä.
Tämän satunnaisen murhaputken aikana käy myös selväksi, että suunnitelmaa ei tällä kertaa ole olemassa. Sisarettomuus on katkaissut tarpeen jahdata yhtä tiettyä henkilöä. Satunnaisuus korostuu, ja sitä kautta katsojan pelko kasvaa. Siinä missä alkuperäisessä Halloweenissa Michael murhasi vain hänen tiellään seisovia ja elokuvassa esiteltyjä päähenkilöitä, Green ei anna vastaavaa lohdullista rakennetta, johon nojata. Myers tappaa kirjaimellisesti satunnaisesti vastaantulijoita, osoittaen myös armoa satunnaisesti. Ei ole sattumaa, että hänen ensimmäinen uhrinsa on ala-asteikäinen lapsi. Se korostaa tilanteen korkeita panoksia. Massamurhaaja on oikeasti vapaalla jalalla.
Tämä Halloween pyrkii kauemmas uhan abstrahoinnista. Michaelin tuottama väkivalta näytetään selvänä, vakavana ja kouriintuntuvana. Murha ihmishengen lopettajana esitetään juuri itsenään, eikä sitä järin teatralisoida elokuvan kontekstissa. Myersin hahmo sisältää tätä kautta sen tylyn, länsimaissa kasvavan pelon satunnaisen väkivallan uhriksi joutumisesta. Automaattiaseen sijasta murhavälineenä vaan toimii puukko, kädet tai saapas. Greenin, McBriden ja Fradleyn suurimpia oivalluksia on, miten hyvin tämän hahmon pystyy istuttamaan tähän pelkoon. Valkoinen, jokamiestä kuvaava naamari saa uusia, sarjamurhaajaan verrattavissa olevia ulottuvuuksia. Michaelin kasvuspurtti fyysiseltä kooltaan astetta uhkaavammaksi hahmoksi on myös osa hänen jakamansa aggression kuvaamista. Sisaruussuhteen puuttuminen poistaa myös elokuvan sisäisten hahmojen empatiat häntä kohtaan, pois lukien itsekin pahan tohtori Sartainin.
Ajatus Michaelin muuntamisesta pelottavaksi ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen elokuvan on Halloweenin ensimmäisen ja toisen näytöksen myyntivaltti, ja siinä onnistutaan hyvin kiitos sen, että pelon kohde on älykkäästi modernisoitu länsimaiselle kohdeyleisölle ajankohtaisemmaksi. Tällä muutoksella on myös slasher- ja Halloween-elokuvan dynamiikan kannalta mielenkiintoisia vaikutuksia. Väkivallan kasvanut määrä tekee Myersistä oikeasti inhottavan, vastenmielisen hahmon, jonka haluaa nähdä pysäytettävän. Tämä ajaa katsojan innokkaasti elokuvan viimeisen näytöksen kohtaamiseen, jossa Myers taistelee Stroden suvun naisten kanssa heidän yrittäessä tappaa hänet.
Vastenmielisyyttä korostetaan väkivallan ohella sillä, että osa satunnaisista uhreista saa erittäin taitavasti kirjoitetun, nopeasti läpi käytävän taustatarinan. Ensimmäisenä uhrina toimiva lapsi nimeltä Lumpy(!) on metsästysreissulla vanhan isäukkonsa kanssa, ja he käyvät autossa ihastuttavan inhimillisen keskustelun siitä, miten poika tiedostaa näiden reissujen olevan laadukasta isä-poika -aikaa, mutta harmittelee niiden tapaa estää häntä osallistumasta rakastamilleen tanssitunneille. Isä suhtautuu häneen sympaattisesti, mikä on ensimmäisiä kertoja koko sarjassa sitten Carpenterin elokuvan, jossa isähahmo suhtautuu lapseensa positiivisella asenteella (Zombien versiossa tätä poikaa olisi hakattu ja kutsuttu homoseksuaaliksi jollain ikävällä termillä).
Tästä keskustelusta siirrytään suoraan kohtaukseen, jonka päätteeksi sekä isä että poika ovat kuolleita Michaelin käsissä. Vastaavaa tekniikkaa harjoitetaan läpi elokuvan, vaihtelevalla menestyksellä, mitä tulee sen humanisoivaan tehoon. Erään uhrin esittäminen pissaamassa Michaelin saapuessa paikalle toimii, kun taas poliisien keskustelu vietnamilaisten sämpylöiden luonteesta ei herätä vahvempia tunteita (etenkään, kun emme tiedä mitä tilanteesta syntyvillä tunteilla tekisi, koska emme näe näiden hahmojen kuolemaa, vain ruumiit). Tekniikka kuitenkin aina korostaa onnistuneesti Myersin inhottavuutta ja psykopaattista luonnetta. Hänen vastakappaleidensa humanisointi epäinhimillistää häntä.
Tämä vastenmielisyys ja väkivaltaisuus luovat myös katsojan ja elokuvan väliseen suhteeseen jotain, mikä ei ole Halloweenissa kovin yleistä, eikä oikeastaan tällaisissa suuremman jatkumon slasher-sarjoissakaan. Tunsin elokuvan aikana ensimmäistä kertaa ikinä tunteen siitä, että Michaelia tulisi satuttaa. Aiemmin nämä elokuvat, kuten kaikki tappajan nimellä ratsastavat teinislasherit, ovat tuottaneet katsojalleen iloa viihdyttävillä säikäytyksillä, hauskoilla tapoilla, ja lopussa hyvän voitolla pahasta murhaajan kukistuessa jälleen vuodeksi tai pariksi ennen väistämätöntä jatko-osaa. Freddy Krueger, Jason Voorhees ja Myers ovat kaikki olleet hahmoja, joiden verisiä seikkailuita seuraamme iloiten lopussa siitä, että hyvä voitti. Alkuperäinen Halloween ei sopinut tähän muottiin, eikä tämä uusikaan sovi.
Elämän päättyminen ennenaikaisesti, ihmisen kuolema epäinhimillisen murhaajan käsissä, kuvataan hirvittävänä asiana, joka käy vasten luonnon kiertokulkua. Tämä saa aikaan reaktion, jossa aiemmin neutraalina tai jopa positiivisena näyttäytynyt Myersin hahmo, joka on ollut vastuussa niin monista ihastuttavan pöhköistä tappohetkistä aiemmilla vuosikymmenillä, näyttäytyy jonain tavattoman ikävänä. Murhien kontekstualisointi lähemmäs tosielämää kuin slasher-elokuvaa toimii niiden kamaluuden korottajana, joka aiheuttaa puolestaan sisäisen riemunkiljahduksen, kun Laurie ampuu ensimmäistä kertaa Michaelia olkapäähän ja suuri verilammikko purskahtaa hänen kehostaan. Elokuvan lopussa katsoja empatisoi täysin Laurien toiveen kanssa siitä, että Michael palaisi poroksi. Jotta tämä voi tapahtua, on elokuvan kolmannen merkittävän muuttujan astuttava peliin tohtori Sartainin muodossa.
Sartain on elokuvan haastavin elementti käsikirjoituksen näkökulmasta, ja kukaan tuskin voi sanoa haasteen lopputuloksen olevan kiistämätön onnistuminen. Donald Pleasencen tohtori Loomisin eläköitymisen jälkeen Myersin hoidon itselleen väitellyt tohtori on suuren osan elokuvasta, Laurien sanoin, ”Uusi Loomis.” Hän on olemassa voidakseen irrottaa Michaelin elokuvan kolmannen näytöksen alkaessa Haddonfieldista ja viedä hänet Laurien linnoituksenomaisen kodin viereen, koska hän, kuten sarjaa vuosikaudet seuranneet fanit, uskoo, että Myers elää vain Laurien metsästyksen ilosta, ja Laurie vastavuoroisesti elää vain ollakseen metsästettävänä.
Sartainin paljastuminen mieheksi, joka tappaa paikallisen poliisin vain voidakseen katsoa sivusta Michaelin puukkohippaa Laurien kanssa, pitäisi olla yllätys. Se ei kuitenkaan ole sitä, koska Sartainin kaikki dialogi on lähinnä puhetta siitä, miten inhimillinen Myers on. Nämä pakinat menettävät kummasti tehoaan, kun ne esitetään lähes poikkeuksetta mitä brutaalimpien murhien jälkeen. Haettu kontrasti Michaelin kahden puolen välillä jää täysin taka-alalle, koska elokuva kontekstualisoi Sartainin osaksi tätä pahuutta hänen yrittäessään keskiverron nettikommentoijan tavoin argumentoida, miten tämä kuusikymppinen valkoinen massamurhaaja onkin tilanteessa se oikea uhri. Myös tohtorin omat mietteet siitä, millainen Myersin tunnemaailma on, tuntuvat hyvin falskeilta muun elokuvan kontekstissa.
Tohtori on monella tapaa varjo menneisyydestä. Pleasencen Loomis ja sarjan historia, jossa Myers pyrkii murhaamaan sukulaisensa, on vahvasti läsnä hänen kauttaan. Ratkaisu on liiallinen, koska koko elokuva on muutenkin täynnä kunnianosoituksia menneisyydelle, oli kyseessä sitten irrallinen lause Halloweenin peruuttamisesta kuudennen osan tavoin, Laurien vävypojan kung-fu -taidoilla brassailu tai sarjan parhaasta jatko-osasta, Halloween III: Season of the Witchistä, tuttujen halloween-naamareiden näkyminen katukuvassa.
Ilman tätä hahmoa elokuvalla ei kuitenkaan olisi katarttista kliimaksia. Käsikirjoittaja-triplamme kirjoitti itsensä umpikujaan tehdessään elokuvan sekä perhettään puolustavasta Lauriesta että modernia massamurhaajaa kuvastavasta Michaelista. Laurie pakenee elokuvan puolivälissä perheineen Haddonfieldista kaupungin ulkopuolella olevaan metsään kotiinsa tyttärensä (ja lopulta tyttärentyttärensä) kanssa. Michaelilla ei tässä elokuvassa ole mitään syytä jahdata häntä, kuten aiemmin mainitsemassani ampumiskohtauksessa näemme miehen kävellessä yksinkertaisesti pois Laurien lähettyviltä. Michael haluaa tappaa, mutta kohteella ei ole niin väliä. Sartainin, tai jonkun muun, on pakko tuoda Michael Laurien lähettyville, jotta voimme saada Laurie-osuuksien lupaaman kliimaksin, jossa nämä kaksi suurta kohtaavat ansoja täynnä olevassa talossa. Tämän tuomisen toteutus jättää kuitenkin toivomisen varaa, sillä Sartain tappamassa poliisin ja raahaamassa tajuttoman Michaelin poliisiauton takapenkille pukeutuneena Myersin naamariin on korni näky tavalla, jolla muu elokuva ei ole. Nolostumista korostaa miehen monologi siitä, miltä tappaminen tuntuukaan. Tällaisenaan jo täydessä elokuvassa tämän hahmon olemassaolon tulisi olla puhtaan funktionaalinen, ei uutta ideologiaa esittävä. Ajatus Michaelin inhimillisyydestä ja motiiveista esitellään jo elokuvan aloittavien (erittäin tarkkanäköisesti esitettyjen) podcastaajien muodossa, ja sen olisi pitänyt kuolla heidän mukanaan.
Kliimaksi itsessään on onneksi tehokkaampi kuin keinot sen saavuttamiseen. Halloween tekee kuvakielellään sen, missä samanlaista Laurien ja Michaelin taistoa esittänyt Halloween H20: 20 Years Later ei onnistunut. Laurie kuvataan metsästäjänä saaliin sijaan jo alkumetreiltä, kun Allyson näkee hänet luokkahuoneensa ikkunasta, seisomassa tien toisella puolella – aivan kuin Laurie näki Michaelin ensimmäisessä elokuvassa. Vastaavat kikat jatkuvat aina lopputaistelun viime hetkiin asti, jolloin Laurie paljastuu varjoista Michaelin takaa kuin Halloweenin kliimaksissa Michael aikoinaan. Slasher-elokuvalle vinoillaan myös onnistuneesti tekemällä ahtaan talon kissa & hiiri -leikistä vahvasti ääreisnäköriippuvainen – riippuvainen siis asiasta, jonka puuttuminen on useimmiten kuultava kritiikki aligenren hahmoja kohtaan. Laurie kuitenkin kävelee huoneesta toiseen joka nurkan koluten Michaelin etsinnässään kuin oikea, taktisesti ajatteleva ihminen.
Kuvakielelliset onnistumiset eivät rajoitu tähän aspektiin. Halloween näyttää melkoisen upealta, ja erityisesti Michaelin siirtoa sairaalasta toiseen kuvaava montaasi on, Carpenterin, kummilapsensa ja lapsensa kanssa säveltämän musiikin siivittämänä, aivan upeaa seurattavaa. Musiikillisia riemuvoittoja on myös elokuvan keskivaiheilla sijaitseva tyhjästä potkaiseva sähkökitaravingutus, joka aiheuttanee Carpenterin musiikin ystäville melkoiset kylmät väreet. Muodollisesti on myös arvostettava ratkaisua, jossa säikyttelystä tunnetun aligenren vuoden suurimpaan edustajaan on otettu tasan yksi suora säikäytyskohtaus. Muuten Halloween luottaa tapahtumien intensiivisyyteen ja syksyisen pimeyden mahdollistamaan vainoharhaisuutta huokuvaan tunnelmaan.
Halloweenin tapa modernisoida luonnettaan, hajottaa itsensä kappaleiksi ja tutkia lopputulosta on tavattoman kiehtovaa seurattavaa intellektuellilla tasolla. Eihän siitä muuten syntyisi tällaista tekstiseinää. Se ei kuitenkaan välttämättä tee siitä hyvää elokuvaa, ainakaan aligenressään. Slasherin vakavoittaminen näin äärimmäiselle tasolle on vaikeaa, koska muotoon kuuluu olennaisena osana jännityksen rakentaminen ja sen laukaisu. Laukaisu on genressä perinteisesti viihteellistä. Halloween pyrkii olemaan viihteellisen täysvastakohta murhien koittaessa. Kauhuelokuvana se ei myöskään täysin onnistu, koska useille kohtauksille ei anneta riittävästi hengitystilaa, jotta niissä esitelty jännityksen rakentaminen ehtisi saavuttaa minkäänlaista huippua (ja, tosiaan, vaikka saavuttaisi, se huippu tuottaisi kauhuelokuvan viihdearvoille pettymyksen).
Se toimii kuitenkin hyvin intensiivisenä takaa-ajokauhuelokuvana, jota tukee upea musiikki ja hienot roolisuoritukset. Kauhujuuret kuitenkin näkyvät välillä turhan eksploitatiiviselta tuntuvina hetkinä, kuten tohtori Sartainin kuoleman yhteydessä näemme. Nuora intellektuellisti haastavan teoksen ja jännittävän kauhuelokuvan välillä on Halloweenin juuret huomioiden todella hankala tasapainoteltava, eikä Green siinä täysin onnistu. Slasherin luonne typeriä juonenkäänteitä ja hölmöjä hahmoja täynnä olevana aligenrenä ei sovellu täysin tällä tavalla vakavan elokuvan muotiksi. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että vuoden 2018 Halloween on viime vuosikymmenien kunnianhimoisimpia slashereita kiitos sen erittäin onnistuneen modernisointikyvyn.