Viisiosaisen Espoo Ciné 2013 -raporttimme ovat koonneet Jens Hattuniemi, Tuomas Porttila, Miikka Mononen ja Joonas Nykänen. Laajakuvan historiassa ensimmäistä kertaa käymme toimittajien elokuvajuhlilla näkemät filmit läpi esitysjärjestyksessä. Tämä viides osa käsittää festareiden viimeisen lauantain ja sunnuntain. Sivustolla on myös Tuomas Porttilan suurempi teksti Cinéssä esitetystä elokuvasta Evil.
Silmäterä (2013)
Jan Forsströmin Silmäterä on erilainen uutuus suomalaisen elokuvan joukossa. Mestariteoksesta ei voida puhua, hädin tuskin hyvästäkään elokuvasta, mutta ainakin Silmäterä haastaa hieman katsojaansa, eikä kyseessä ole yksiulotteinen, kärsimysten kautta voittoon ja kasvamme ihmisinä –tarina.
Emmi Parviainen esittää postinjakaja Marjaa, joka on uhrannut käytännöllisesti katsoen koko elämänsä yksinhuoltajaäitiyden alttarille, tytärtään Juliaa varten. Pakkaa saapuu sekoittamaan yllättäen vieras mies, Kamaran (Mazdak Nassir), Marjan entinen poikaystävä, joka uskoo olevansa Julian isä. Marja kavahtaa Kamaranin läsnäoloa, aivan kuin se pilaisi kaiken, minkä ympärille hän on elämänsä rakentanut ja hän alkaa rakentaa vielä korkeampaa muuria itsensä ja Julian ympärille, jonne ei pahan maailman vaikutus yletä.
Silmäterä tuo hieman mieleen pari päivää aiemmin nähdyn puolalaisen Baby Bluesin, jossa on mukana häivähdys Roman Polanskin Inhoa. Elokuva ei päädy aivan yhtä synkille urille, mutta yritystä on ilahduttavan paljon. Sillä on munaa kyseenalaistaa äidinrakkauden, tuon rakkauden muodoista puhtaimman, oikeudenmukaisuus. (JH)
The Dinosaur Project (2012)
Päätöspäivänä nähty The Dinosaur Project jatkaa modernia mukadokumenttilinjaa. Tällä kertaa Blair Witch Project kohtaa dinosaurukset. Voiko tästä oikeasti seurata mitään hyvää? Elokuva on väsyneintä rimpuilua, jota vähään aikaan on tullut todistettua, sillä tarinassa ei ole mitään potkua. Tutkimusryhmä lähtee etsimään syvältä Kongon viidakoista myyttistä Mokele mbembe –olentoa, joka on afrikkalainen versio Loch Nessin hirviöstä. Myyttimytologiaa avataan alussa, kun uutislähetyksessä kerrataan nopeasti kryptozoologian olentoja, joista mainitaan muiden muassa isojalat. Tarina lähtee melko vinhasti vauhtiin, kun ”kaikki kuvataan” –ryhmän helikopterin kimppuun hyökkää parvi lentoliskoja. Pakkolaskun tehnyt ryhmä jää jumiin dinosaurusten asuttamaan viidakkoon.
Dinosaurukset Afrikan viidakoissa on jo niin väsynyt ja kaukaa haettu idea, että yhtälailla huonon Troll Hunterin lailla se ei jaksa enää liikuttaa. Mihin raja sitten mukadokumenttien kanssa tulisi vetää, koska lopulta elokuva on aina fiktiota? Mielestäni paranormaalien ilmiöiden varaan pystyy vielä rakentamaan toimivan ja jännittävän ilmapiirin. Mukadokumentaarisen ilmaisun ja yliluonnollisen synteesissä on jotain selittämättömän kiehtovaa, mutta kun aletaan miettiä esimerkiksi T-rexin kokoisen sauruksen piilottelua Kongossa, elokuva tuntuu turhauttavankin haukotuttavalta.
Elokuvasta onkin kovin vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. Efektit ovat perusrumaa CGI:tä, jota nykypäivänä nähdään elokuvissa muutenkin aivan liian paljon. Kameraa heilutellaan, koska sillä kuvitellaan luovan jännitystä. Koko homma tuntuu vain paskalta mukadokumenttiversiolta Jurassic Parkista. Jopa elokuvan päähenkilöstä on yritetty saada mahdollisimman paljon Sam Neilin näköinen seikkailija. Lopputulos on erittäin nolo ja vihastuttava elokuva. (TP)
The Last Sentence (2012)
Olen nähnyt pari uutta hyvää, lähes mestarillista elokuvaa, jotka ovat tulleet naapuri kuningaskunnastamme. Tämä, The Last Sentence, on toinen niistä. Toinen, ja vielä paljon parempi, on Ruben Östlundin Play. Kuulin, että jotkut festarissakävijöistä olivat vieroksuneet tätä Jan Troellin elokuvaa melkein absurdeista syistä: sen mustavalkoisuus ei houkuttanut, toisaalta päälle kahden tunnin kesto ja aiheen mahdollinen raskaus lienivät myös syitä jättää tämä väliin. Harmi, sillä Troellin uusin elokuva on visuaalisesti esteettinen orgia, samaan aikaan mustavalkokuvauksensa takia hyvin nautittava ja aiheeltaan vähintään mielenkiintoinen. Se kertoo ruotsalaisesta lehtimiehestä, Torgy Segerstedtista, joka asettui oppositioon, myös omassa perheessään: kun samaan aikaan sisäpiirin sotaa miehestään käyvä vaimo alkaa kallistua antisemitismiin tai hypokondriaan tai on tulossa muuten vain hulluksi mustasukkaisuudesta ja ties mistä, Segerstedtilla riittää työtä lehdessä vastustaessaan ajan antisemitismiin, Hitlerin kannatukseen kääntyvää henkeä, joka alkaa vaikuttamaan jo populaarilta mielisairaudelta. Kamera liikkuu vaivattomasti ja eteerisesti tallentaen räjähdysten ajan henkeä. Elokuva on ironinen tarina toista maailmansotaa edeltävästä ajasta ja sota-ajasta itsestään: sen traagiset vivahteet tulevat uutisreportaasimaisissa pätkissä, joiden rujoisuus käy vuoropuhelua muun elokuvan visuaalisen kauneuden kanssa. Suomalaiset katsojat tunnistavat tästä pari kipeää Suomen ulkopoliittiseen tilanteeseen toisen maailmansodan aikana liittynyttä seikkaa. (JN)
When the Lights Went Out (2012)
Yorkshire vuonna 1974, epämääräisiä sähkökatkoja ja leijuvia esineitä – ”elokuva perustuu tositapahtumiin”. Kuulostaako tositapahtumiin perustuva kummitustarina jotenkin tutulta? Niin minustakin. Vastaavia elokuva tuppaa nykypäivänä pukkaamaan kuin sieniä syyssateella. Mikä sitten erottaa When the Lights Went Outin muista genre-elokuvista? Ei mikään. Leffa hieroo kaikki genren kliseet katsojansa kasvoille ja kuvittelee sen olevan pelottavaa.
Tarinan pääosassa oleva Maynardin perhe muuttaa Yorkshiressa sijaitsevaan pieneen lähiöön. Perheen sisällä on kitkaa ja heidän tyttärellään Sallylla (Tasha Connor) on ongelmia sopeutua uuteen ympäristöön. Uudessa talossa alkaa välittömästi tapahtua erikoisia juttuja, joista perheen Samuli Edelmannin näköinen isä syyttää Sallya. Talossa tapahtuvat paranormaalit ilmiöt vain voimistuvat ja sitä kautta isänkin on hyväksyttävä tosiasiat.
Ohjaaja Pat Holdenin ansioluettelosta ei juurikaan kehumista löydy. When the Lights Went Out on varsinainen kliseeryöpytys, joka ei onnistu jännittämään tai pelottamaan katsojaansa missään määrin. Poltergeist-kauhu on loppuun kulutettu aihe, jossa katsojan on helppo olla aina elokuvan hahmoja askeleen edellä. Parhaimmillaan yliluonnollinen kauhu voi nostaa niskavillat pystyyn ja saada ihon kananlihalle, mutta heikoimmillaan se voi olla ponnetonta kärvistelyä, kuten tämä elokuva.
Draamapuolella henkilöiden kehittyminen on todella rajallista. Kaiken keskellä Sally tutustuu naapurissa asuvaan kehitysvammaiseen Lucyyn (Hannah Clifford), jota hän aluksi halveksuu. Pidemmässä juoksussa Lucy on kuitenkin ainoa, joka ymmärtää Sallyn tuskaa. Näinpä tyttöjen välille muodostuu ystävyyssuhde, joka sekin tuntuu kovin päälleliimatulta.
When the Lights Went Outin kohdalla elokuvan toivoisi vain olevan nopeasti ohitse, mutta sitä iloa se ei katsojalleen anna. Lyhyestä kestostaan huolimatta, elokuvan loppujakso on puuduttavinta ja tönköintä elävää kuvaa vähään aikaan. Lopun manaus tuntuu enemmän munaukselta. Siitä puuttuu täysin voimakas uskonnollinen tunnetila ja tuonpuoleisen läsnäolo. (TP)
The Morning Star (2013)
Sirkus on saapunut kaupunkiin, mutta sen sisällä kuohuu. Tirehtööri on kusipää, joka kohtelee esiintyjiään kuin elukoita. Lisäksi tirehtööri hamuaa Denis Lavantin esittämän klovnin kaunista tyttöystävää, samalla kun mustalaisennustaja hamuaa Lavantia, joten voidaan hyvällä omalla tunnolla puhua pahoinvoivasta työyhteisöstä. Lavantin sisällä kiehuu. Sirkuksen taikuri yrittää houkutella häntä mukaan murhaamaan tirehtöörin, jolla on ilmeisesti aarre piilotettuna asuntovaunuun. Iggy Popin esittämä omatunto onnistuu pidättelemään Lavantia, mutta kuinka kauan?
The Morning Starin suurin kompastuskivi on Iggy Pop. Hänellä ei yksinkertaisesti ole tässä elokuvassa minkään sortin mielekästä tarkoitusta. Mies ilmestyy milloin peiliin, milloin lätäkköön tai milloin ihan muuten vain pyörimään Denis Lavantin ympärillä. Paikoitellen Popin ruskettunut, uurteinen pärstä pamahtaa tolkuttoman rumasti näkyvillä olevan kuvan päälle. Mustavalkoiset kuvat, joissa Lavant perseilee rannalla, käy kamppailua omatuntonsa kanssa (välillä oikeastikin painien Popin kanssa) ovat pahuksen tylsää ja turhauttavaa seurattavaa. Ja valitettavasti tälle tympeälle roskalle on annettu karhunosa elokuvasta.
Eikä Morning Starissa ole muutoinkaan hurrattavaa, mikä on sinällään harmi, koska miljöönä toimivassa puoliautiossa rantakaupungissa ja sirkuksen hahmojen sideshow-habituksessa on makaaberia viehätystä, joka kuitenkin on saanut väistyä tekotaiteellisen perseilyn tieltä. (JH)
————
Raportin muut osat luettavissa Laajakuvassa: