Maa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Kim Longinotto
Leikkaus: Oliver Huddleston
Elokuvasta Dreamcatcher ja armeliaisuuden hyvistä teoista
Jotkut ajattelijat uskovat, ettei todella hyvää ihmistä voi löytää tästä maailmasta. Jotkut ajattelevat liikaa. Pessimistisimmät ajattelijat uskovat, ettei altruismia voi olla olemassa, sillä jokaisen puhtaasti altruistisen teon alle kätkeytyy tarve saada hyvästä teosta itselleen hyvä mieli. Armeliaisuuden toinen kasvo on siis puhdas ja kiiltelevä, mutta toinen täynnä matoja ja mätää. On olemassa hyvyyttä, joka typeryyden kanssa johtaa huonoihin seurauksiin, kuten on olemassa älykkyyttä, joka ahneuden kanssa johtaa huonoihin seurauksiin. Näin ei voi sanoa missään tapauksessa Brendasta, uutterasta katujen laupeudensisaresta Chicagon synkillä laidoilla ja katujen löyhkäävissä ytimissä. Entinen huora, nykyinen hyväntekijä, ellei jo hyväntekijä huoran ammatissaan, on ilman epäilyksen varjoakaan hyvällä asialla.
Kim Longinotto on jälleen tehnyt elokuvan naisyhteisöstä hyväksikäytön äärimmäisessä ikeessä. Hän on sanonut, että “empatisoi ulkopuolisia, sivullisia, ihmisten kärsimystä. Jos naisilla ei ole oikeuksia, jos he ovat täysin voimattomia, silloin he ovat heitä, joista haluan tehdä elokuvia. Jos olisi paikka, jossa miehiä syrjittäisiin ja naiset lukitsisivat heitä häkkeihin, silloin keskittyisin miehiin.” Krzysztof Kieślowski on muistaakseni sanonut, ettei elokuvaa kannata alkaa tehdä, jos ei ole mitään sanottavaa. Kim Longinotton elokuvat ovat juuri sen takia niin mestarillisia, että niillä on niin helvetin paljon sanottavaa, mutta se sanotaan myös tyylillä.
Kim Longinotto eli itse ulkopuolisen elämää. Hänen isänsä, ammattivalokuvaajan, liike meni konkurssiin. Perhe eli jännittyneen painostavuuden tilassa, eikä isää vastaan uskaltanut argumentoida. Kymmenen vuoden ikäisenä hänet lähetettiin tyttökouluun, jossa hänestä tuli kohtalon kamalan sattumuksen kautta hylkiö. Teininä hän päätti jättää kaiken taakseen. Hän lähti reissuun ja ajautui tilanteisiin, joissa oli vähällä menettää henkensä. Hän eli kaduilla asunnottomana. Sen jälkeen hän opiskeli yliopistossa ja elätteli unelmia kirjailijan ammatista, mutta vasta ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi itsensä onnelliseksi tässä kurjuuden maailmassa ja olemassolon ikiaikaisessa kärsimyksessä tehdessään elokuvaa. “Elokuvien tekemisessä mahtavaa on se, ettei sinun täydy olla kiinnostava persoona. Ihmiset, joita kuvaat, ovat kiinnostavia, ja sinä voit ylistää heitä.”
Toinen syy hänen elokuvansa Dreamcather (myös Brendan pitämän yrityksen nimi, joka auttaa naisia jättämään seksiseikkailujen vaaralliset, varjoisat markkinat) ylivoimaisuuteen ovat lähikuvat, joita jää kaipaamaan elokuvan loputtuakin. Toisin kuin joku Wim Wenders, joka kuvailee nykyisin vain James Francon matemaattisia kasvoja perinpohjin masentuneessa murjotuksessa (uudessa elokuvassaan Everything Will Be Fine; tulkitsen otsikon muuten ironiseksi pilkaksi optimismista, sillä eikö optimismi ole juuri sitä, että vakuutetaan asioiden “olevan oikein hyvin” silloin kun kaikki on todellisuudessa päin persettä?), Kim Longinotto antaa kuvissaan ihmiskasvojen puhua todellisuudesta enemmän kuin joku maailman lahjakkainkaan, eniten opiskellut tai uutterin näyttelijä voisi koskaan uneksia puhuvansa. Hänen kuvaamiaan ihmisiä alkaa rakastaa yhtä lailla kuin hän heitä rakastaa (rakkauden kamala kidutus hyökkää päälle). Rakastamiaan asioita ei voi arvostella, niistä kirjoitetaan kritiikkiä ja niitä tehdään, ja fiktiossa, joka on usein “totta todempaa”, ne tapetaan tai niiden annetaan tappaa.
Hänen elokuvansa ovat täynnä lämpöä, joka uupuu kokonaan esimerkiksi samoilla festivaaleilla esitetystä High Sunin (2015, ohjannut Dalibor Matanić) kylmistä, etäisistä kuvista tai näyttelijöiden projisoidusta surusta. Jostain syystä en kyennyt kokemaan sitä paikoin muuten kuin kiusallisena; en siis päässyt sen sisälle, mikä kertoo siitä, että minulle ammattinäyttelijöiden yrmyilyt, aiheenkin ollessa niin vakava kuin elämän kamalan turhuuden ja ihmiskunnan ikuisen typeryyden kiteyttävä sota, toimivat huonommin kuin amatöörinäyttelijän kehnotkin esitykset. Toisin kuin Kim Longinotton elokuvassa, jossa myönnän itkeneeni useampaan otteeseen kuin pärskivä pesusieni, High Sunin kohdalla en sitä tehnyt.
Yhden minuutin aikana elokuva levittää eteemme tietoisuuden siitä, kuinka väkivalta siittää väkivaltaa, kuinka rotuvähemmistöjen väkivalta juontaa juurensa apartheid-politiikasta, alistuneena olosta, rasismista ja sorrosta: entisistä alistetuista tulee nykyisiä alistajia. Eliminoimalla alistajan saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla: siinä häviää niin alistettu kuin alistajakin. Homerin isä on ollut väkivaltainen perse, Homerista on tullut samankaltainen. Väliin saadaan Brenda, joka tasapainottaa tilejä. On huomautettava, että Kim Longinotton kamera ei ole täällä tuomitsemassa ketään, sillä se jos mikä tietää sen, että lopulta tuomitsijat itse tuomitaan. Hänen kameransa tuntuvat sanovat, että jokainen ihminen on korvaamaton ja ainutlaatuinen, olipa hän kuka tahansa.
Huomaamme helposti, että väkivalta on seurausta kyvyttömyydestä ilmaista tunteitaan, mutta toisaalta se on myös tunteidensa ilmaisua. Se on suurempaa kyvyttömyyttä elämän järjettömyyden edessä. Kun ajaudumme tilanteeseen, jossa olemme voimattomia, ryhdymme väkivaltaisiin tekoihin. “Miksi emme pitäisi suorastaan irvokkaina kaikkia niitä poliittisia eleitä, jotka yrittävät saattaa meidät sopusointuun sen väkivallan kanssa, jota olemme “pakotetut käyttämään”?”
Ihminen elää monta elämää yhden elämän aikana ja niiden monien elämien aikana hänellä on monia persoonia: vaikka hänellä olisikin samat silmät, suu, nenä, vartalo, se ei tarkoita, että hän itse pysyisi aina samana. Ei ainoastaan runoilija Fernando Pessoa omistanut lukuisia persoonia: jokaisella ihmisellä on kasvoja niin monta kuin tilaisuuksia ilmentää niitä, ja niitä on niin monta kuin niitä itse itselleen ottaa.
Brenda käyttää jokaisessa tapaamisessa erilaista peruukkia. Rauhallisen Homerin sisällä asuu väkivaltainen parittaja. Voimme kuvitella hänet elämässä näennäisen levollista elämää, hoitamassa asioitaan, kävelemässä katua, rakastamassa, seurustelemassa, syömässä jäätelöä, pössyttelemässä maripiippua, mutta hänen sisällään asuu peto, jonka on päästävä aina silloin tällöin irti. Hän koettaa tukahduttaa sen savuun, viskiin, hukuttaa sen rahaan, mutta yhä uudestaan se nousee esiin. Hän on nähnyt hakkaamisia, jotka ovat kovettaneet hänen sydämensä, välillä niin kovaksi, että jos sen repisi rinnasta ja heittäisi, sillä voisi tainnuttaa paavin.
Brenda puolestaan näkee pedonkin taakse: ihmisen sisällä asuu hyvyys, joka on toisaalla kuin nämä syvälliset asiat. Tiedostamattoman pahan lisäksi on paljon tiedostamatonta hyvää, johon pitäisi enemmän keskittyä. Pinnasta on tultava syvää. Peto on haudattava entistä syvemmälle ja elettävä kohteliaasti. Kukapa meistä tahtoisi nähdä todelliset itsemme? Sen mitä syvältä meistä on löydettävissä? Elää niin kuin ajattelemme? Jos me kaikki eläisimme, kuten todelliset itsemme, niin kuin Homer aina välillä, kun ei ole Homer vaan se, mitä hän todella on, ilman estoja – väkivaltainen perse – eläisimme siis niin, että ilmaisisimme kaiken sen mitä todella olemme, olisimme jo repineet toisiltamme silmät päästä, hakanneet vasaralla toistemme aivot muusiksi, viiltäneet toistemme kurkut auki ja tanssineet siinä veressä, joka lorisee kaulavaltimoistamme.
Ameliemaiset hyvät teot ovat tietenkin suositeltuja maailmassa, josta välinpitämättömyyden kuvotuksesta on tullut lähes normi ja päämme ovat turtuneet hirveyksien kamaluuksista, mutta emmekö voi tunnustaa, että teemme niitä yhtä hyvin itsemme kannalta, emmekä vain puhtaan hyvyyden aatteen vuoksi? Ja joissakin tapauksessa teemme ne vain itsemme vuoksi – joskus jopa tekopyhään äpärähomeeseen kääriytyen? Kuten Bill Gates, joka aluksi riistää ihmisiä ja saa siitä helvetisti rahaa, lahjoittaa sitten osan siitä rahasta ja saa näin hyväntekijän maineen.
Oli miten oli, näistä sivuhuomioista huolimatta, Brenda ei ole, kuten sanottu, kyseistä tyyppiä. Hän on huorien huora ja opiskellut katunsa, niin että kadut voivat nyt opiskella hänet. Hän on Tom Waits verrattuna Bruce Springsteeniin: hän ei vain laula jostakin kurjuudesta, hän on myös itse elänyt sitä. Elämä käyttäytyy ironisesti, kuten Brenda huomauttaa; aiemmin hän työskenteli Homerille, nykyään Homer työskentelee Brendalle ja hyvän asian puolesta.
On huomautettava, että näidenkään naisten kamalilla kärsimyksillä ei ole suurempaa merkitystä, yhtä vähän kuin oli Jobinkaan kärsimyksillä lopulta mitään merkitystä. Jumala sen lopulta hänelle sanoi: sillä ei ollut sitä merkitystä, jonka viisaat sille halusivat antaa. Nyt kun Jumala on haudattu ja sen paloja syödään torilla, on turha jäädä odottamaan kädet ristissä huoneeseen, kun seinät sortuvat päällesi.