Olen halki elämäni kokenut Helsingin Kampin muun ydinkeskustan tavoin lähtökohtaisesti epämiellyttävänä paikkana. Nuorempana kaupunginosan nimi esiintyi mielessäni ostoskeskuksineen ja niissä hengailevine kasvottomine ihmismassoineen suoranaisena synonyymina zombikulttuurille, pinnallisuudelle, materialismille, kulutusjuhlalle ja hektisyydelle. Mikäli kuitenkin uskaltaudut tähän helvettiin ja jatkat sen sydämestä etelään, voit myös löytää kasan pieniä, kiehtovia putiikkeja antikvariaattisesta kirjakaupasta taidemaalaustarvikeliikkeeseen, Mendocinon, Coronan ja Moskovan tapaisia kutsuvia sekä värikkäitä kapakoita – ja ehdottomasti tärkeimpänä edellisten naapurissa, osoitteessa Eerikinkatu 15 sijaitsevan elokuvateatteri Orionin.

Vuonna 1927 Bio Athena -nimellä mykkäfilmien esitysmiljöönä käyttöönotettu tila ehti toimia Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eli entisen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Suomen elokuva-arkiston teatterina aina vuodesta 1984, kaiken kaikkiaan 34 vuotta. Häpeillen myönnän itse käyneeni talossa ensimmäistä kertaa vasta yhdeksän vuotta sitten: kovasta leffaharrastuksestani ja ohjelmiston satunnaisesta vilkuilusta huolimatta en saanut tyypilliseen tapaan potkituksi itseäni liikkeelle, ennen kaverini mainintaa paikassa pyörivästä giallo-sarjasta, joka kaltaiselleni roskaelokuvien ystävälle kuulosti niin ikään paratiisilta maan päällä. Pikku hiljaa ryhdyin availemaan tuota ovea jo hieman ripeämpään tahtiin, kunnes pian jo ilmoitin johonkin kissanristiäisten kaavakkeeseen unelma-ammatikseni elokuvateatteri Orionin koneenkäyttäjän. Tätä seuranneina opiskeluvuosinani sain työssäoppimispaikan tuolloisesta KAVAsta ja konttorilla vietettyjen päivien jälkeen istuskelin monesti Orionissa katselemassa illan kaikki kolme näytöstä. Jakson loputtua päädyin väliaikaisratkaisuna tekemään satunnaisia tuuraushommia teatteriin: ihan vain siksi aikaa, että onnistuisin saamaan jatko-opiskelupaikan. Nollatuntisopimuksen puitteissa tapahtuva epävarma työ maistui kuitenkin sosiaalisia tilanteita ja ihmisjoukkoja kammoavalle paradoksaalisen hyvin ja näistä puitteista löysin itseni vielä 30. joulukuuta 2018, jolloin tiloissa esitettiin KAVIn viimeiset näytökset.1

Tämän nekrologin tarkoituksena ei ole ottaa kantaa arkistotoiminnan siirtämiseen Orionista keskustakirjasto Oodiin tai esittää mielipiteitäni uudesta esitysmiljööstä. Lähinnä olen rustannut sen pieneksi, puolihenkilökohtaiseksi muisteluksi: jo senkin vuoksi että olisi häpeä, mikäli Laajakuva ei reagoisi suomalaisen elokuvahistorian 2010-luvun merkittävimpään käännekohtaan ja sen myötä myös erään aikakauden päättymiseen. Vaikka olen sekä lukenut julkiseksi tarkoitettuja kommentteja sosiaalisesta mediasta että tarjonnut korvani satojen asiakkaiden näkemyksille (jotka muutaman positiivisen ohella ovat jakaantuneet skaalalla surumielisistä järkyttyneisiin ja epätoivoisista vihaisiin), voin itse todeta vain tämän: se mikä on kuopattu tuskin nousee kolmantena päivänä kuolleista, eikä siihen tässä vaiheessa minkäänlainen tunnetila, positiivinen tai negatiivinen, enää vaikuta. Ainut vaihtoehto on hyväksyä vallitseva tilanne, elää sen kanssa ja päästä eteenpäin: siitäkin huolimatta, että seuraksesi olisivat jääneet vain suru ja yksinäisyys.

Art deco -tyyliä edustava Orion eroaa jo silkalta ulkomuodoltaan Suomen muista elokuvateattereista kuin yö päivästä. Kävijän ensimmäinen, jo kadulla havaitsema asia on, etenkin talvisaikaan, kutsuvaa lämpöä kaupungin synkkyyteen tuova vihreän ja punaisen sävyinen mainosvalo. Puisen, kaksiovisen sisääntulon kummaltakin puolen löytyvät mainosvitriinit esittelevät viikottaista ohjelmistoa teemasarjoineen ja elokuvineen. Plakaattien (omaa kieltään puhuvaksi) kaveriksi kiinnitti henkilökunta syksymmällä myös taulun, joka laski Orionin jäljellä olevia päiviä KAVIn teatterina.

Uksesta sisemmäs astuttuaan päätyy mustien pylväiden hallitsemaan aulaan, joka suunnittelunsa osalta suo silmälle pienen näköharhan tilan jatkumisesta todellista pidemmälle. Ulko-ovea vastapäätä, hallin toisella laidalla nousevat portaat johtavat parven sisäänkäynnille, joskin tämä tie on suljettu asiakaskunnalta pitkällä kettingillä. Katosta roikkuu pyöreitä lamppuja, seinät ovat peilien ja vanhojen elokuvajulisteiden peittämät. Katsoessaan oikealle näkee vahtimestarin kopin ja sen läheisyydessä tason, jolla on tarjolla kaiken maailman mainoslappuja, sisällöltään elokuvasesongin mukaisia. Vastakkaisella puolella olevasta kassakopista voi lunastaa sisäänpääsyyn oikeuttavan tiketin ja napata vierestä löytyvältä tasolta mukaan leffaa käsittelevän esitetekstin. Kaksi vessaa ja konehuone ovat parven rappusista oikealla, vasemmalta puolestaan laskeudutaan portaat itse saliin.

Enemmän tai vähemmän hymyilevän vaksin revittyä lippusi astelet askelmia peittävää punaista mattoa 216-paikkaiseen, kaksikerroksiseen esitystilaan. Takaseinältä löytyy sekä syvennys, josta voit tarvittaessa napata mukaasi koroketyynyn, että kääntäjän koppi elektronista tekstittämistä varten. Edessä on parin varastokomeron ja mykkäelokuvien säestämiseen tarkoitetun pianon ohella valkokangas ja menneiden aikojen patinaa tuova orkesterimonttu. Vasemmalta pääsee kipuamaan parvelle, jonka toisen penkkirivistön taakse jäävistä ikkunoista 35- ja 16-milliset projektorit ryhtyvät heijastamaan valoaan ja DCP-masiina digitaalista kuvaansa, jahka komean kattokruunun lamput ensin ovat hämärtäneet koristekuvioiden ja ylväiden pylväiden hallitseman salin. Mainokset tai kännykkäpelit eivät kuulu asiaan, eipä myöskään syöminen saati rapistelu, mistä jo sisäänkäynnin yllä oleva, punaisen raksin peittämää hampurilaisateriaa esittävä maalaus kertoo. Jäljellä olevat minuutit ennen valojen sammumista voit käyttää vaikkapa etsien aarteita – kolikoita, vanhoja leffalippuja, tahmeita salakarkkeja – punaisella verhottujen istuinten välistä. Näytöksen jälkeen poistutaan oikealta puolelta perää löytyvistä ovista rappukäytävään, joka sylkee yleisön takaisin Eerikinkadulle – ja monet tämän kautta jälleen aulaan odottamaan pikaisesti starttaavaa seuraavaa esitystä.

Vaikka suuria syitä syvemmäksi rakkaudeksi vakavoituneelle ihastumiselleni tätä teatteria kohtaan olivat toki yleisesti ottaen laadukas, elokuvaa laidasta laitaan pääosin filmiltä tarjoava ohjelmisto ja uuden vuosituhannen esteettistä rumuutta sekä muovisuutta korostavasta kaavasta täysin poikkeava ulkokuori, oli tämä kaikki lopulta pitkälti pintaa. Isoin tekijä sille, miksi Orion oli ja on Orion, ainutlaatuinen ympäristö harrastaa cinefiliaa, on paikassa vallitseva autenttinen, pysähtynyt tunnelma. Se on rauhaisa saareke tuottavuuteen ja kulutukseen uskovan ympäristön keskellä. Pakopaikka, jonne karata todellisuutta edes muutamiksi tunneiksi, joiden jälkeen öisen Eerikinkadun ja Fredrikinkadun risteyksessä odottavan Club Capitalin kannattavuudesta vastaavan jonon, korttelistossa kännispäissään kimittäen risteilevien teekkarien ja vimmaisesti katsekontaktia hakevien ilolintujen kohtaaminen tuntuu lievältä kulttuurishokilta. Jos joillakin rakennuksilla on sielu, niin Orionilla nyt ainakin.

Oman osansa tunnelmasta loivat myös ihmiset. Vaikka asiakaskunta jakaantui hyvin laajalla haitarilla – satunnaiskävijöistä liki jokaisen näytöksen katsoviin elokuvakriitikoihin, eksploitaatiopätkien vakionaamoista sunnuntai-iltapäivän lastennäytösten yleisöön ja taidemuotoon koomisen vakavasti suhtautuvista henkilöistä (esimerkkinä superpitkän jonon vuoksi Ei paluuta -näytöntöön alkutekstien jo alettua ehtinyt kaveri, joka ryhtyi protestoimaan minulle, kuvittelenko todella hänen katsovan Tarkovskia, jos menettää sen alusta yhdenkin sekunnin) hyvinkin värikkäisiin persooniin – muodostui isoon osaan näistä tietynlainen positiivinen suhde. Monien kanssa oli mukava keskustella itseäni aidosti lähellä olevasta aiheesta pidempäänkin. Muutamat kertoivat henkilökohtaisesta elämästään. Toiset toivat henkilökunnalle joululahjoja. Joidenkin seurassa tuli käytyä duunien jälkeen myös kaljalla.

Häiriökäyttäytyminen jäi lähinnä pussien rapistelun ja suhteellisen harvoin negatiivisemmassa sekä vähemmän kohteliaassa muodossa annetun asiakaspalautteen tasolle. Törkein vastaani tullut, jo tuolloin pitkälti huvittavalta tuntunut tapaus olivat kaksi narkomaania, jotka onnistuivat varastamaan (ilmeisesti takkinsa sisään kätkemällä) vessanpöntön muovisen istuinrinkulan: jättivätpä sentään veriset ruiskunsa roskakoriin. Ainoa kerta puolestaan jolloin järjestyksenvalojan oikeuksiani jouduin toteuttamaan oli erään vahvasti humaltuneen miehen ohjelmistoon kuulumaton performanssi kesken Italiasta saapuneen pianistin säestämän mykkänäytöksen: tämäkin tyyppi pyysi hänet salista poistettuani lopulta anteeksi. Olipa näytös sitten loppuunmyyty tai veti se puoleensa kokonaiset kolme katsojaa (urani ennätyksen pokasi keskiviikon kotimaisena joitakin vuosia sitten nähty Helmiä ja sikoja), tuntuivat langat aina olevan jollain tapaa käpälissä ja pahimmistakin päivistä selvittiin lopulta kunnialla. Oma lukunsa olivat tietenkin maailman parhaat työkaverit, joiden tapaaminen motivoi entisestään halua tulla duuniin.

Vaikken itse sentään perhettä Orionista löytänyt (tällaisiakin tapauksia tunnen), esiintyi teatteri elintärkeänä henkireikänä minulle myös töiden ulkopuolella. Henkisesti vaikeimpina aikoina saatoin viis veisata mitä filmipurkeista juuri tuolloin löytyi ja saapua ainoastaan tuijottamaan kangasta, rauhoittumaan hetken sen äärellä ja tämän jälkeen uskoa taas vähän aikaa maailmaan. Kun muutamat läheiseni muuttivat pois pääkaupunkiseudulta ja omakin jaksamiseni Suomen napaan oli koetuksella, oli Orion piirun vertaa liioittelematta ainut syyni jäädä etelään. Myös koomisia muistoja on jäänyt takaraivoon, kuten päätökseni viedä eräs nainen ensitreffeillä katsomaan muuatta 1960-luvun ruotsalaista seksivalistuselokuvaa – toista tapaamista ei jostain syystä koskaan tullut. Ehdottomia suosikkejani olivat loppuillasta aamuun kestäneet yömaratonit, kuten Jörn Donnerin tuotantoon keskittynyt Jörkka-yö, mondoa esitellyt Shockpoint, EKEK-mysteerinäytökset…

Myös tietynlaista hulluutta on tarvittu pitämään Orionissa työskentely elämäntapana: parhaimmillaan seisoin repimässä lippuja hikisissä lenkkivaatteissa nälissäni, saatuani hätätilanteen vuoksi hälytyksen paikalle viime tingassa päivän jo alettua ja painuttuani töihin suoraan sukulaisteni päivällispöydästä, jonka ääreen olin juuri ehtinyt istahtaa 16 kilometrin pyörälenkin jälkeen. Sanomattakin lienee selvää, että ennemmin söisin rottia kadulla, kuin suostuisin tekemään vastaavaa uhrausta jollekin varastolle, tehtaalle tai postilaitokselle. Ainut syy moiseen joustoon ja lukuisten illanviettojen sekä mökkireissujen viime hetkellä perumiseen oli tunne siitä, että Orion on ensisijainen kotini: erääseen aikaan viihdyin siellä paremmin kuin kämpilläni ja ajatus paluusta takaisin kohti luukkuani tikittimen naksuessa eteenpäin tuntui vähintään pakonomaiselta.

Matkatessani viimeisenä päivänä vielä kerran kohti tätä tärkeää rakennusta, olin kuin unessa: poissaoleva ja ahdistunut. Toivoin herääväni ja huomaavani kaiken olevan taas niin kuin ennen. Vaikka olin henkisesti ehtinyt valmistautua muutokseen ja joten kuten tottua siihen, yrittäen nauttia jäljellä olevasta ajasta täysillä, vasta nyt todella havahduin siihen, että tämä oli nyt tässä. Tuon sunnuntain ohjelmisto koostui Myyrä-piirretyistä, Milos Formanin Amadeuksesta ja Ettore Scolan tunteisiin vetoavasta, erään elokuvateatterin kuolemasta kertovasta Splendorista, jonka olimme henkilökunnan toimesta valinneet illan päätösfilmiksi. Koristelimme aulan ja salin ruusumaljoilla, hyvästelimme yleisön ja tarjoilimme heille virkistyskassaan säästämillämme rahoilla hankitut läksiäismaljat. Mainoskaapin tauluun kirjoitettiin teksti The End. Joku kävi sytyttämässä sen eteen hautakynttilöitä. Kyyneleet eivät olleet kaukana.

Orionia siinä muodossa jossa sen opin tuntemaan ei enää ole, eikä se tule koskaan esiintymään osana elämääni samassa mittapuussa kuin aiemmin, siitäkään huolimatta että siellä aktiivista elokuvatoimintaa vielä saataisiin aikaiseksi. Vaikka rakastan kirkkomailla kävelyä, olen huono vierailemaan pois lähteneiden haudoilla. Kalliit muistot pysyvät aina mielessä, mutta niiden ei pidä antaa muuttua haamuiksi, jotka piinaavat estäen selviytymisen ja katseen kääntämisen kohti jotakin uutta. Jokainen kuolee aikanaan ja kaiken hetkellisyys täytyy vain hyväksyä, sillä muuhunkaan ei kykene. Voin olla vain onnellinen näistä vuosista ja siitä, että ehdin olla osa Orionia, parasta työpaikkaa minkä todennäköisesti koskaan tulen löytämään. Tämä oli arvokasta aikaa, tähänastisen elämäni parasta.

Hellsingin tähti on sammunut.

1 Uudenmaan elokuvakeskus ELKE on ilmoittanut jatkavansa toimintaa Orionissa remontoituaan tilat – se mitä tämä käytännössä tarkoittaa, jää tulevaisuuden näytettäväksi.