Brasilialaisnuorten poliittisesta aktivismista kertova Your Turn alkaa äärimmäisen voimakkaasti antamalla kolmelle poliittisesti aktiiviselle nuorelle, Marcela Jesusille, Lucas ’Koka’ Penteadolle sekä Nayara Souzalle kullekin viisi minuuttia aikaa kertoa, mistä heidän mielestään aktivistimissa on kyse. Nuorten tapa kertoa tilanteesta on turboahdettu, täynnä heidän itsensä kokemia vääryyksiä sekä ennen kaikkea nuorten itsensä näköinen ja kuuloinen. Tämän vuoksi alkujakso onkin todella vaikuttava. Jos nuoria halutaan saada mukaan poliittiseen aktivismiin, on materiaalin oltava juuri sellaista, joka heitä puhuttelee. Samaistuttavat nuoret aktivistit saavat dokumenttielokuvan kerronnan rikkovalla tyylillään ja sosiaalisen median postauksia muistuttavalla viisiminuuttisellaan imaistua katsojan suoraan keskelle tapahtumia. Hektisen ja vimmaisen valtiovaltaa vastaan taistelemisen alta löytyy myös hyvin jäsennelty kokonaisuus, jossa Brasilian poliittisesta tilanteesta mitään tietämätön katsoja pääsee nopeasti kartalle ja asettumaan nuorten asemaan.
Alkujakson jälkeen siirrytään näyttämään kuvia Brasiliassa tapahtuneista mellakoista eri vuosilta. Ensimmäisenä kerrotaan vuoden 2013 mellakoista, jotka räjähtivät julkisen liikenteen maksujen korotuksen myötä. Pienen minimipalkan valtiossa tämä korotus olisi vaikuttanut vahvasti köyhimpien asukkaiden kykyyn käydä töissä tai koulussa. Mellakoinnissa ei kuitenkaan ollut kyse pelkästään hinnankorotuksesta, vaan se oli ainoastaan viimeinen niitti – hieman samalla tavalla kuin kirjoitushetkellä Chilessä vastaavanlaisessa tilanteessa. Mielenosoitukset kuitenkin näyttivät, että tyytymättömän kansan on mahdollista saada päättäjät tekemään myönnytyksiä. Julkisen liikenteen hinnankorotukset peruttiin, mutta pinnan alle jäi vielä paljon käsittelemättömiä asioita.
Elokuvan pääpaino on vuoden 2015 tapahtumissa, koska ne ovat suurimmilta osin käynnistäneet Your Turnin keskiössä nähtävien kolmen nuoren aktivismin. Koulutusjärjestelmän uudelleenjärjestelyä vastustaneet nuoret joutuivat pelkäämään köyhimpien alueiden koulujen sulkemista, joten he päätyivät valtaamaan koulurakennuksia. Väkivallattomissa valtauksissa opiskelijat ryhtyivät pyörittämään kouluissa omia yhteiskuntiaan, joissa samalla käsiteltiin esimerkiksi seksismiä ja sukupuolirooleja. Sivutulemana pojat oppivat tekemään osansa keittiössä ja laitoshuollossa, vaikka pääpainona oli taistella epäreilua lakialoitetta vastaan. Koulujen ulkopuolella kuvatuissa pätkissä näytetään keskiluokkaisia aikuisia huutamassa nuorille, että heidän pitäisi mennä töihin. Täysin oman nuoruutensa unohtaneet ja eri aikakaudella työmarkkinoille ponnahtaneet ihmiset eivät ole millään tavalla valmiita ajattelemaan, ettei töihin enää vain mennä – varsinkaan ilman koulutusta. Nuoret nimenomaan taistelevat toiminnallaan sen puolesta, että heillä olisi tulevaisuudessa mahdollisuus päästä töihin. Totaalinen piittaamattomuus alempiarvoisena pidettyjen ihmisten tulevaisuudesta varjostaa valitettavasti nuoriin kohdistettavia päätöksiä ja niiden hyväksyntää kaikkialla.
Vaikka nuorten toteuttama aktivismi on koko ajan ollut väkivallatonta, suhtaudutaan siihen äärimmäisen pelonsekaisin tuntein. Osa ihmisistä on nuivaantunut siitä, että heidän työmatkansa pitenee muutamalla minuutilla. Ilmiö on tuttu myös Suomessa, kun esimerkiksi lakkoilusta syytetään aina lakkoilevia ihmisiä. Näissä tilanteissa tulisi kuitenkin aina muistaa se, että muutaman minuutin ärsytys on todella pieni hinta maksettavaksi, kun toiselle osapuolelle kyse on koko loppuelämästä. Työmatkalle osuvan kadunpätkän tukkiminen ei millään tavalla oikeuta ärsyyntynyttä kansalaista ajamaan mielenosoittajien päältä. Valitettavasti elokuvassa nähdään useammankin kerran tilanteita, joissa hyvin toimeentuleva ihminen ei ole millään tavalla valmis edes uhraamaan ajatusta vallitsevalle tilanteelle, vaan hänestä on täysin hyväksyttävää painaa kaasua riippumatta siitä, onko edessä ihmisiä vai ei. On myös absurdia joutua katsomaan videoita, joissa poliisit hakkaavat nuoria kättä pidemmällä ja ampuvat heidän päälleen kyynelkaasukranaatteja. Kyse on kuitenkin samoista ihmisistä, jotka käyvät koulua poliisien omien lasten kanssa. Kuten Koka elokuvassa joka ikisen kyynelkaasukranaatin kohdalla osuvasti toteaa, siinä meni taas 500 nuoren koululounas. Näitä viissatasia nähdäänkin elokuvassa aivan liikaa. Kun auktoriteetin säilyttäminen on tärkeämpää kuin vastapuolen kuuleminen, on jotain pahasti pielessä. Tilanteen väkivaltainen tukahduttaminen tulee aina kalliimmaksi kuin ongelman parantaminen. Lopulta koulu-uudistuskin vedettiin takaisin, mikä osoittaa nuorten tekemän työn tärkeyden ja sen, että järjestäytymällä on mahdollista vaikuttaa epäkohtiin.
Vuoden 2015 mielenosoitusten myötä Brasiliaan syntyi poliittisesti aktiivisten nuorten rintama, jossa 17-vuotiaat olivat jo useita taisteluita käyneitä veteraaneja. Saavutettujen voittojen myötä ihmiset alkoivat ymmärtää, ettei kaikkea hallituksen luokkaeroja vahvistavaa tarvitse sulattaa vastarinnatta. Tämä ymmärrys ei kuitenkaan tullut ilman takaiskuja, sillä nuorten ei tulisi missään tilanteessa joutua kokemaan samanlaista väkivaltaa. Kuten Marcela elokuvassa toteaa, on poliisien tekemä rynnäkkö jättänyt häneen syvät henkiset arvet, ja tilanteen käsitteleminen on hänelle edelleen äärimmäisen vaikeaa. Kaikki tehty on kuitenkin ollut arvokasta, koska vahvojen luokkaerojen maassa köyhät ja nuoret ovat lähes aina ne ensimmäiset rahallisten leikkausten kohteet. Kokemusta onnistuneista muutoksista myös tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan, kun äärikonservatiivisen presidentti Jair Bolsonaron vastaus mielenosoituksiin on lähinnä väkivallan lisääminen.
Pukuherrojen patsastelun sijaan politiikka esitetään muunakin kuin rikkaiden keski-ikäisten miesten tylsänä pönötyksenä. Vaikka kongresseissa olisi tiukat pukukoodit, on vaikuttaminen kaikkien asia. Viisikymppinen miljonääri ei vain ole nuorille millään tavalla samaistuttava esikuva, ja luultavasti tämä sama miljonääri ei millään tavalla ole valmis ymmärtämään omasta kulttuuripiiristään eroavia ihmisiä. Näin vahvojen erojen välillä onkin vaikea synnyttää aitoa keskusteluyhteyttä. Jos nuoret menettävät kiinnostuksensa politiikkaan, on heidän asioistaan päättämässä juuri tällaisten ihmisten konklaavi. Your Turn muistuttaa siitä, miten tärkeää on vaatia omia oikeuksiaan sen sijaan, että toteaisi vain, ettei politiikka kiinnosta millään tasolla.
Dokumentin suurin vahvuus on nimenomaan siinä, että se tuntuu nuorilta itseltään. Nuoriin vetoava tekninen toteutus ja poliittisten tapahtumien esittäminen selkeästi tekevät Your Turnista helpon seurata, mutta vaikean sulatella. Asiat kerrotaan selvästi nuorten näkökulmista, eivätkä elokuvan nuoret vaikuta tietämättömiltä tai vain yhden mielipiteen varassa kulkevilta noviiseilta. Joskus nuoret jopa kyseenalaistavat toistensa mietteitä esimerkiksi puoluejärjestelmän romahduttamisesta keskusteltaessa, kun tällaisen muistutetaan avaavan ovia diktatuurille. Joistain asioista keskustellaan kärjistäen, mutta ei kuitenkaan katsojaa manipuloiden. Katsojalle annetaan mahdollisuus muodostaa mielipiteensä, vaikka elokuva pyrkiikin saamaan hänet puolelleen. Voimaannuttava dokumentti jättää jälkensä ja antaa toivoa siitä, ettei huonommista lähtökohdista ponnistavia kohdella aina heittopusseina. Kokan poliittiseen riimittelyyn päättyvä elokuva valaa katsojaan uskoa siihen, että elokuvan nuoret tulevat luomaan itselleen arvoisensa tulevaisuuden.
Elokuva esitettiin osana vuoden 2019 Cinemaissía. Voit lukea muut festivaalitekstimme tämän linkin takaa.