Tätä kritiikkiä ei ole tarkoitettu yhden ihmisen kertakäyttöiseksi mielipiteeksi siitä, onko Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas hyvä vai huono. Sitä ei ole tarkoitettu myöskään ylistämään tai parjaamaan aiempia Väinö Linnan romaanista tehtyjä sovituksia. Eikä se sisällä isänmaallista paatosta.
Tämä kritiikki pyrkii tekemään sen, mitä taidekritiikin on tarkoituskin tehdä: peilata teosta muihin saman lajin teoksiin, suhteuttaa sitä aikaansa ja analysoida sitä.
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan osaa lähes jokainen suomalainen ulkoa. Oikeastaan minkään muun maan kasvatit eivät sitä sitten arvostakaan. Syy tähän on täysin ilmeinen. Romaani on tietyn kulttuurisisäpiirin identiteettikollaasi, jota ei esimerkiksi voi kääntää toiselle kielelle. Sen jokainen hahmo ilmentää eri lääni- tai kaupunkisidonnaista rakastettavaa stereotypiaa, eikä sillä oikeastaan ole minkäänlaista johdonmukaista tarinaa. Sen vaikeasti selitettävissä oleva taika elää nimenomaan sen kielessä.
Edellinen kappale käsittelee siis kieltä sen perinteisessä merkityksessä. Visuaalinen kieli taas on asia erikseen, sillä kuviksi teos on käännetty lukuisilla erilaisilla kielillä – monesti jopa erittäin onnistuneesti. Kuvakieli, johon elokuvataiteeseen tarkemmin perehtymätön katsoja tottuu ja kiintyy, on pitkälti aikakausi- ja näin ollen myös sukupolvisidonnainen asia. On ymmärrettävää, että taiteilija toisensa jälkeen haluaa pitää Linnan omia kokemuksia hyödyntävän kirjallisen merkkipaalun elossa ja osana populaarikulttuuria vielä yli kuusikymmentä vuotta romaanin julkaisemisen jälkeen.
Kansan kollektiiviselle identiteetille herkkä aihe ja ihmisten vahvat henkilökohtaiset tunnesiteet teoksen tiettyihin versiointeihin tekevät Tuntemattomasta sotilaasta ikuisesti vaikean filmatisoitavan. Louhimiehen elokuva joutuu oikeuttamaan oman olemassaolonsa täysin toisella tavalla kuin mikään alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta kuvattu valtavirtaelokuva. Närää herätti aluksi se, että taiteilija ilmoitti tekevänsä elokuvan, ja myöhemmin se, että muutama toimittaja kritisoi valmista elokuvaa. Jotta Louhimiehen Tuntematonta sotilasta ja sen kulttuurillisia arvoja voisi ymmärtää, täytyy ymmärtää teoksen aiempia sovituksia.
Edvin Laine ohjasi Tuntemattoman sotilaan (1955) suomifilmiksi – joka myös on käsite, jonka ymmärtäminen vaatii tietynlaista kulttuurisisäpiiriin kuulumista. Kenenkään muun kuin suomalaisen on vaikea lopulta ymmärtää täysin, mitä tarkoitetaan, kun elokuvaan viitataan suomifilminä. Käsite ei tarkoita Suomi-Filmi Oy:n tuottamaa elokuvaa vaan elokuvaa, joka noudattaa kyseisen yrityksen lanseeraamia turvallisia kaavoja elokuvalliselle ilmaisulle.
Jottei syntyisi väärinkäsityksiä, on mainittava, että Laineen Tuntematon on poikkeuksellisen rohkea elokuva suomifilmiksi. Sen rohkeus kuitenkin ilmenee ainoastaan suomifilmirinnastuksen kautta. Kehittyneemmän eurooppalaisen elokuvakulttuurin kirjossa se lipuisi vain yhtenä mahtipontisena karikatyyrinä, joka on varmuuden vuoksi ympätty täyteen oman aikansa tunnetuimpia näyttelijöitä. Ikuinen puheenaihe on sekin, kuinka hädin tuskin täysi-ikäisiä sotilaita näytteli rivi 50-vuotiaita jermuja – jälleen käsite, joka ei ole kovin yksiselitteisesti käännettävissä.
Rauni Mollberg otti täysin päinvastaisen suunnan. Tuntematon sotilas (1985) on kenties ainoa suomalainen aidosti neorealistinen elokuva. Siitä riisuttiin pois kaikki ei-diegeettiset elementit – yhtä nerokasta tyylirikkoa lukuun ottamatta. Musiikkia ei ole, kamera kulkee käsivaralla ja kuvaa radikaalin pitkiä otoksia, ja näyttelijätkin ovat suurimmaksi osaksi harrastajia tai aloittelevia ammattilaisia. Ainoa poikkeus ehdottoman diegeettisen kerronnan seassa on kohtaus, jossa Koskela (tässä versiossa Risto Tuorila) nukahtaa ja näkee sokean Hietasen (Pirkka-Pekka Petelius) tarpovan pellon poikki auringon laskiessa.
Aku Louhimies ottaa askeleen kauemmas Mollbergin koruttomasta raadollisuudesta ja päätyy lopulta aavistuksen lähemmäs Lainetta. Elokuva käyttää perinteisiä elokuvataiteen keinoja avoimesti mutta ei hairahda kuitenkaan glorifioimaan sotaa samalla tavalla kuin ensimmäinen filmatisointi. Erittäin moni kriitikko on jo asiasta huomauttanut, mutta tottahan se on: Louhimiehen näkemys lainaa visuaalista kieltään ennen kaikkea Terrence Malickin elokuvasta Veteen piirretty viiva (1998).
Aristoteleen runousoppiin turvauduttaessa voidaan huomata Louhimiehen elokuvassa eroja lähdeteokseen ja aiempiin sovituksiin nähden. Henkilöt ovat tietysti samat kuin aina ennenkin, mutta niiden funktioita klassisen draaman hahmoina on muutettu. Koskela (tällä kertaa Jussi Vatanen) on sankari kuten ennenkin, mutta Rokasta (Eero Aho) nousee tarinan toinen päähenkilö Hietasen (Aku Hirviniemi) rinnalle. Hietanen on kantanut tätä roolia aina – hänellä on selkeämpi kehityskaari pojasta mieheksi kuin muilla komppanian sotilailla – mutta Rokka on tyypillisesti ollut suorastaan sankariarkkityypin malliesimerkki.
Rokan hahmon poikkeuksellinen käsittely on tuonut mukanaan teokseen uusia ulottuvuuksia – osittain tarpeettomiakin sellaisia. Hänen vaimonsa Lyyti (Paula Vesala) antaa aluksi syvyyttä sekä hahmoon että tarinaan ylipäätään. Myöhemmin kohtauksia Rokan kotona toistetaan lomavierailusta toiseen ilman ymmärrettävää tarkoitusta tarinan etenemisen kannalta. Ylipäätään Rokan vaimo jää hahmona vain Rokan vaimoksi – maskuliinisen katseen kohteeksi ja dramaturgisesti passiiviseksi objektiksi.
Myös Hietaselle on annettu naispuolinen hahmo vastakappaleeksi. Tällä kertaa on kyse hahmosta, joka tekstissä esiintyy alun perinkin mutta vähemmän huomion alaisena. Veran (Diana Pozharskaya) kohtalo hahmogalleriassa on sama kuin Lyytinkin. Hän täyttää paikan skopofilisen nautinnon tuottajana.
Pienemmälle huomiolle vaimennettuja hahmoja siihen nähden, mihin yleisö on tottunut, ovat Lehto (Severi Saarinen), Rahikainen (Andrei Alén), Määttä (Max Ovaska) ja Riitaoja (Eino Heiskanen). Ensin mainitut kolme jäävät ilman tähtihetkeään, sillä kohtausta, jossa sotilaat seisovat kovennettua pommituksen keskellä, ei ole. Kenties kohtauksen koko teatraalinen henki on liikaa Louhimiehen maalaamalle kuvalle.
Tuntematon sotilas on hankala filmatisoitava kaikkein eniten siksi, että elokuvasta on jätetty kohtauksia pois ja kohtausten etenemisessä on käytetty jopa uhkarohkeaa hyppyleikkausta, mutta silti kokonaiskesto venyy kolmeen tuntiin asti. Välillä eteneminen vaikuttaa tekstin läpi juoksemiselta, mikä on melkoinen saavutus näin pitkältä teokselta.
Louhimies onnistuu kyllä samastuttamaan katsojan juuri niihin hahmoihin, joihin Linnakin lukijaa eniten ohjaa kiintymään. Hölmöläisestä pyyteettömäksi sankariksi kehittyvän Hietasen kohtalo tekee yhtä pahaa kuin ennenkin. Näin monennen sovituksen kohdalla se kuitenkin tekee sitä alusta alkaen. Hahmon viattomat kasvot kourivat tunteita lähdeteoksen ja aiempien filmatisointien avulla jo tämän ensimmäisistä repliikeistä lähtien. Kun lopulta päästään vääjäämättömään asti, odotus laukeaa eikä hetki oikeastaan teekään vaikutusta.
Yhteys muihin Tuntemattomiin sotilaisiin on tietysti jotain, minkä välttely olisi tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Edeltäjiensä tavoin Louhimies on rakentanut rönsyilevää tarinaa koossa pitävän symbolisen kehän. Laine löysi tämän kehän aikoinaan teoksen nimestä. Hänen elokuvansa alkaa yleisölle tuntemattomaksi jäävän sotilaan haudalla, jonne palataan ennen pitkää tarinan aikana. Ratkaisussa on erittäin harvinaista tarinankerronnallista tarkkanäköisyyttä ottaen huomioon, että ollaan suomifilmin valtakaudella. Mollberg käytti omassa kehässään samalla tavalla teoksen nimeä. Hänen elokuvansa alkaa kuvalla tuntemattomaksi jäävän sotilaan paljaasta rintakehästä terveystarkastuksessa ja päättyy lopulta kuvaan tämän rintakehästä ruumiskärryssä. Mollberg korostaa inhimillisyyttä ja tukahduttaa nationalistisia tunteita sillä, että kärryssä makaa suomalaisen vieressä yhtä lailla tapettu venäläinen nuorimies. Louhimiehen kehä ei leiki teoksen nimellä, mutta kehä on olemassa. Kehä rakennetaan joessa uimisella erilaisissa asiayhteyksissä.
Kaikilla filmatisoinneilla on paikkansa. Osien välissä on vierähtänyt aina sopivasti kolmisenkymmentä vuotta, joten ne kelpaavat vielä kaukana tulevaisuudessa elokuvatutkimuksen alkeiden luentomateriaaleiksi. Jokainen on suoranainen tyylikirjaesimerkki siitä, miltä suomalainen elokuvataide on milloinkin näyttänyt. 30 vuoden päästä on taas jonkun muun vuoro.