Jokainen tuntee varmasti vähintään nimikkohahmon takia John McTiernanin Predatorin vuodelta 1987. Arnold Schwarzenegger ja erinäiset macho-kumppanit taistelevat häiveasulla varustautunutta ulkoavaruudesta saapunutta metsästäjää vastaan viidakossa. En koskaan ole ymmärtänyt elokuvan viehätystä. Toimintaelokuvana se on usein vähän tylsä, eikä näkymättömän saalistajan uhka tunnu erityisen jännittävältä. Suurimpana asiana mieleeni on kuitenkin jäänyt tapa, millä se esittää henkilöhahmonsa. Uskoin pitkään, että kyseessä on vain perinteistä, tylsää macho-erotiikkaa, mutta ajateltuani tätä yhä enemmän, olen tullut yhteen, mahdollisesti täysin pähkähulluun loppupäätelmään: Predator on 80-luvun paras epäonnistunut ultra-feministinen toimintaelokuva.
Miten päädyin tähän? Elokuvassahan on vain yksi naishahmo; Elpidia Carrillon esittämä Anna. Anna löytyy Predatorin tuhoamasta leiristä, ja miehet ottavat hänet vangikseen. Anna yrittää paeta, taistelee aktiivisesti miehiä vastaan ja toimii muutenkin hyvin itsenäisesti, päästen lopulta pakoon paitsi miehiä myös muukalaista. Oikeastaan hän on lopulta vastuussa elokuvan päähenkilön, Arnoldin esittämän Dutchin pelastamisesta viidakosta. Anna palaa hakemaan hänet helikopterilla. Hän on omalla tavallaan elokuvan sankari, joka pelastaa selviytyjän varmalta kuolemalta. Hän on miehistä perinteisen miehen arvoja parhaiten tyypillistävä; Itsenäinen, rohkea, eikä jätä kavereitaan jälkeen, toisin kuin itse kommandojoukon keskuudessa usein elokuvan aikana tapahtuu.
Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että koen McTiernanin jotenkin kommentoivan naisten asemaa elokuvallaan. Ehei. Se johtuu elokuvan tavasta esittää sen mieshahmot. Dutch ja kumppanit ovat jatkuvasti öljyn tai muun killtävän nesteen peittämiä lihakasoja, joiden vaatteet lähtevät kuin itsestään päältä elokuvan edetessä. Aseilla ammuttaessa ehditään iskeä parhaat Playgirl-henkiset poseeraukset päälle ennen liipaisimen vetämistä, jotta paljas rintakehä pääsisi todella oikeuksiinsa. Tämä tuo mieleeni McTiernanin aiemman elokuvan, debyyttiohjauksen Nomads – Yön muukalaiset, jossa naishahmot kuvattiin savuisissa jazz-ympäristöissä punahuulisina seksiobjekteina, jotka poseerasivat milloin minkäkin miehisen vallan symbolin (esim. muskeliauto) päällä puolipukeissa.
Tästä heräsi ajatus; korvasiko Predatorissa McTiernan naisten näyttelijät miehillä ja autot pyssyillä? Miesten välinen macho-erotiikka on kaiken läpi tunkevaa. Elokuvan kuuluisilla alkuminuuteilla Arnold ja Carl Weathers kättelevät pitkään, ja kamera tarjoilee lähikuvaa miesten kiiltävistä, pullistelevista hauiksista kuin naisen povesta ikään. Älkääkä nyt suuttuko; en oleta, että miesnäyttelijät esittäisivät oikeasti salaa naishahmoja vain siksi, että heitä seksualisoidaan. En koe seksualisointia naishahmon ainoaksi merkiksi. Mutta tässä tapauksessa voisi melkein kysyä, onko McTiernan hakenut tällä seksualisoinnilla jotain satiirista? Seksualisointi on aivan uskomattoman räikeää. Se tuntuu oikeasti kuvastavan tapaa, millä hän itsekin oli aiemmin alistunut kuvaamaan vastakkaisen sukupuolen edustajia. Onko Predator jonkinlainen ohjaajalle tarpeellinen höyryjen päästely, jossa hän voi vihdoin käyttää kaikki seksualisointiin liittyvät temppunsa ilman, että kukaan oikeastaan loukkaantuu asiasta? Jos pääosissa olisi oikeasti naisia, elokuvan subversiivinen luonne kumoutuisi aikansa kontekstissa, ja se olisi oikeasti tyylipuhtaan mautonta eksploitaatiota. Nyt Anna on oikeasti miehistä miehekkäin ja miehet taas alennetaan seksualisoitujen objektien tasolle.
McTiernania on aiemman elokuvan pohjalta selvästi kiehtonut konsepti modernin naisen oikeasta tutkimisesta, vaikka rahkeita siihen ei ollutkaan. Nomadsissa useita kohtauksia nähdään Lesley-Anne Downin esittämän lääkärin silmien läpi. Predatorissa nimikkohahmo katselee miehiä (=naisia) puista ihmetellen heidän tekojaan, tutkien parasta tilaisuutta päästä lähemmäs. Onko näkymätön saalistaja McTiernanin alter-ego? Kokeeko hän olevansa ulkopuolinen tässä pseudomyyttisessä naisten maailmassa? Ja ennen kaikkea, tunteeko hän tämän elokuvan myötä saavuttavansa jotain oleellisesta sen ymmärtämisessä, asettaen tähän maailmaan konkreettisen, jatkuvasti läsnä olevan uhan, jonka hän itse voi ymmärtää?
En muuten varmasti uskoisi mitään näistä höpinöistäni, jos muutosta ei olisi selvästi nähtävissä McTiernanin Predatorin jälkeisissä töissä. Nomadsin naiskuva on tiessään, ja jatkossa hänen naisensa ovat vahvoja, joskus itsenäisiä, joskus riippuvaisia, mutta ennen kaikkea kokonaisia, olemassaolevia yksilöitä, ellei elokuva sitten sattumalta vaadi täysin sarjakuvamaista, yksiulotteista hahmoa. Jotain miehen naiskuvalle tapahtui Nomadsin ja Die Hardin välissä, ja se asia on Predator.
Tai sitten olen vain kuvitellut kaiken, ja Predator on vain vahingossa uskomattoman macho-eroottinen toimintaelokuva, joka sopii ihmisille jotka tykkäävät tuijottaa lähikuvia kiiltävistä, treenatuista rintakehistä. Itse saan tämän tarpeen tyydytettyä Bubba “Hightower” Smithin aerobic-video Until It Hurtsilla.
