The Visit (2015)

---

Maa: Yhdysvallat
Genre: Kauhu, found footage
Ohjaus: M. Night Shyamalan
Käsikirjoitus: M. Night Shyamalan
Kuvaus: Maryse Alberti
Leikkaus: Luke Franco Ciarrocchi
Näyttelijät: Olivia DeJonge, Ed Oxenbould, Deanna Dunagan, Peter McRobbie, Kathryn Hahn

---

M. Night Shyamalan floppasi Hollywoodin isojen studioiden parissa työskennellessään kahdesti putkeen The Last Airbenderillä ja After Earthillä, joten nyt on aika paeta tuttuun ja turvalliseen genreen eli kauhuun. The Visit on vielä sitä halvinta moista, eli found footagea, jonka budjetti saadaan takaisin jo sillä, että elokuvalla on ihan oikea jakelija, joka on saanut luotua sille perinteisen (ainakin Suomessa YouTube-katselujen perusteella epäonnistuneen) “katso miten some-julkkikset pelkäävät teatterissa” -viraalikampanjan sekä ängettyä sen maailmanlaajuisesti teattereihin samana päivänä siten, että lipputulot korvaavat sen, minkä viidakkorumpu ensi-iltaa seuraavina päivinä repii alas. Mielenkiintoisesti Shyamalan näkyy laskeutuneen jossain määrin kansankin tietouteen ns. huonona ohjaajana (samalla tavalla kuin valtavirrassa puhutaan Salattujen Elämien spin-off -teosten tekijöistä), ja uutuuskauhu on Finnkinon nettisivuillakin luokiteltu komediaksi päägenrensä ohella.

Tämä on sääli, koska uskon yhä hartaasti, että miehessä on potentiaalia. Se on joskus nähtävissä myös tässä elokuvassa, joka ei verrattaisesta surkeudestaan huolimatta ole lähelläkään hänen muita viimeisen kymmenen vuoden aikana kyhättyjä aivopierujaan. Lähtökohtaisesti on ilahduttavaa nähdä Shyamalanin palaavan ensimmäisten elokuviensa pienempiin tarinakuvioihin. The Visitissä 12-vuotias Tyler ja 15-vuotias Becca lähtevät junamatkalle ennestään tuntemattomien isovanhempiensa luokse viikoksi heidän äitinsä karatessa bileristeilylle. Becca on pikkuvanha wannabe-dokumentaristi, joka pakkomielteisesti kuvaa kaikki tapahtumat “dokumenttiaan” varten. Elokuva on valmiiseen muotoon leikattu versio tästä kaikesta. Pikkuveli Tylerin ainoa varsinainen luonteenpiirre on bakteerikammoisuuden ohella rap-artistiksi tulemisesta haaveilu, joskin matkaa siihen on hävyttömän paljon tämän viikon aikana kuvatun materiaalin perusteella.

Vähemmän yllättäen isovanhemmat ovat hieman tylsempiä tyyppejä, ja pakottavat lapset nukkumaan lukkojen taakse jo 21.30, koska mummilla iskee jonkinlainen yöhulluus päälle auringon laskiessa. Elokuva koostuu pääasiassa siitä, että öisin ihmetellään kun mummo kiipeää käytävällä pitkin seiniä tai oksentelee lattialle, ja päivisin seurataan vaarin dementiaan viittaavia oireita olemattomiin firman tanssiaisiin lähtemisestä vainoharhaisiin sivullisten uhkailuihin. Välissä skypetetään äidin kanssa ja puhutaan omista traumoista suoraan kameralle. Lopussa odottaa – ja paljastan tämän olemassaolon koska elokuvan markkinointimateriaali yhä painottaa ohjaajansa taipumusta näihin – suuri juonenkäänne.

Vaikka en arvosta Shyamalanissa kovinkaan montaa asiaa, olen aina kokenut, että hänen elokuviensa lopetusjuonenkäänteet, twistit, ovat muita, etenkin kauhugenren, kollegojaan parempia. Niissä on ollut olemassa kontekstiriippuvuus, joskin myönnettäköön että Signsin avaruusolioiden vesiallergia oli erittäin typerästi ajateltu sellainen. Ne eivät kuitenkaan tule täysin puun takaa, kuten vaikka Saw-elokuvien jokainen lopetus. Ne myös tuovat elokuvaan jonkin oikean ratkaisun sen sijaan, että vain kääntäisivät kaiken päälaelleen. The Visitissä tämä pätee myös, joskin se on oman kontekstinsa ansiosta ehdottomasti ongelmallisempi kuin ohjaajan aiemmissa teoksissa. En paljasta twistiä, mutta sanottakoon, että se ei auta elokuvan suurinta kompastuskiveä; sitä miten se tuntuu jatkuvasti nauravan, tai suorastaan ilkkuvan, asialle, joka on ikävä ja tässä genressä en koe sille nauramisesta koituvan mitään mielihyvää edes naurajalle. Se nimittäin pilkkaa vanhuutta, ja sen ihan oikeita ongelmia, jatkuvasti. Lopun twisti yrittää siirtää syyllisyyttä elokuvassa nähtävien vanhusten toimista muualle, mutta on yrityksessään niin läpinäkyvä, että se tuntuu lähes isommalta loukkaukselta kuin itse pilkkaus.

The Visitin keskiössä oleva vanhuspariskunta kuvataan siis jatkuvasti idioottimaisempana ja kyvyttömämpänä duona. Progressio alkaa lupaavasti teinien huomatessa hitaasti, että vanhat ihmiset ovat yllättäen vanhoja ja sen myötä voi tulla höperyyttä ja tässä tapauksessa valitettavasti myös dementian varhaismerkkejä. Ongelmallisemmaksi tämä tulee siinä vaiheessa, kun tongitaan käytettyjä kakkavaippoja ja katsotaan vierestä kun pappa tunkee haulikkoa suuhunsa. Silti, ongelma ei välttämättä ole siinä, että nämä asiat esitetään, vaan siinä, miten ne esitetään ja ennen kaikkea miten hahmot niihin reagoivat. The Visitin nuoret nimittäin haluavat helvettiin isovanhemmiltaan ensimmäisen kakkavaipan löytyessä. Normaalien olosuhteiden varjossa täysin normaalit vanhuuden tapahtumat esitetään demonisoivassa valossa. Se tuntuu loukkaavalta. Vielä loukkaavampaa on tieto siitä, että Shyamalan alunperin leikkasi elokuvasta sekä komedia- että kauhuversion, ja lopullinen versio on yhdistelmä näistä kahdesta. Tuleeko se komediamääritys kohtauksista, joissa Becca naureskelee vieressä isoisän kertoessa miten villi meno kauan sitten lopetetun firman joulubileissä on tänä iltana?

Tiedän tosin, että ainakin osa siitä komediasta on yhä elokuvassa Tylerin aivan sietämättömän pitkinä freestyle-räppäyksinä, jotka päättyvät poikkeuksetta (elokuvan luojan kiitos kriittisesti tiedostamiin) naisiin kohdistuviin solvauksiin. Jokainen biisi on pitkä kuin niiden sisältämien Tylerin tyttöystävien nimilista olisi. Nämä tarkoituksellisen koomiset kohtaukset ovat oudossa kontrastissa muun sisällön kanssa. Eivät kauhupainotteisten kohtausten, vaan lukuisten hiljaisten, usein passiivis-aggressiivisten draamakohtausten kanssa. Eräässä haastattelutuokiossa Tyler kyselee kameran edessä istuvalta Beccalta hänen itsetunto-ongelmistaan painostaen häntä myöntämään, että tyttö on omasta mielestään “ruma lehmä” kuin paraskin Stasin pöytälampulla silmiin osoittelija. Nämä erittäin synkät, julmuudessaan jossain määrin Todd Solondzin elokuvien tapaan toimivat kohtaukset ovat niin jyrkkä loikka muuten (oletettavasti) viihteellisen elokuvan tapahtumista, että ne jäävät mieleen laadustaan huolimatta huonolla tapaa.

 

Tämä epätasaisuus riivaa koko elokuvaa, mitä tulee sen hahmoihin. Shyamalanin ongelma on kautta uransa ollut se, että hän ei oikeasti tunnu ymmärtävän ihmisistä tai yhtään mitään planeettamme tapahtumista. Hän on kuin ulkoavaruudesta tullut muukalainen, joka kirjoitti kauhuelokuvan katsottuaan ensin mystisiä ihmisolentoja ikkunoiden lävitse parin viikon ajan. Ongelma oli vielä siedettävä hänen uransa alkupuolella, kun hän teki elokuvia epänormaaleista ihmisistä (The Sixth Sense ja Unbreakable), mutta ydinperheiden kuvauksissa tämä pistää kuin tikku silmään. Dialogi on uskomattoman tönkköä, vuorosanojen väliset tauot epänormaaleja, ikään kuin näyttelijät eivät osaisi vuorosanojaan ja yrittäisivät lukea niitä kameran näkymättömissä olevasta teleprompterista. Found footagelle ominainen kameran jatkuva naamaan osoittelu korostaa ongelmaa ikävästi. Kun näyttelijän pärstä peittää koko linssin, on vaikea olla huomaamatta ulkoavaruudellista esitystapaa. Dialogi ei tätä auta, koska Becca on kuin Jason Reitmanin Junon nimihenkilö, paitsi omaperäisten vitsien sijaan lauotaan avaruusolion roskiksesta löytämän sanakirjan sisältöä. Milloin viimeksi 15-vuotias totesi, että prokliviteettisi jonkinlaiseen käytökseen on liian suuri?

The Visit ei toimi kauhunakaan, koska satunnaisesti onnistuvien säikäytysten ohella suht intensiivisen (mutta niin typerän) kliimaksin ohella pelottavimpana kuvamateriaalina elokuvassa esitetään kakkavaippoja ja pesua odottava uuni. Jälkimmäinen on yksi elokuvan kymmenistä kauhuelementeistä, jotka johtavat korkeintaan leikkaushuoneen lattialle, koska ne jäävät teattereihin saapuneessa versiossa red herringeiksi, kiusoitteluiksi katsojaa kohtaan. Red herringit voivat olla hyvä juttu (kuten useat giallot todistavat), mutta siinä vaiheessa kun niitä on enemmän kuin oikeita, kliimaksiin päätyviä elementtejä, ollaan menty vähän liian pitkälle. Onneksi The Visit on välillä ihan oikeasti nätti elokuva, koska lähinnä yhteen taloon sijoittuvassa kahden kameran kauhussa on varmasti ollut hyvin aikaa kuvata komeita lumimaisemia.

Suurin ongelma on se, että kokonaisuus ei tunnu sellaiselta. Se tuntuu neljältä elokuvalta, jotka on heitetty yhteen kasaan, ja joista vain yksi on alkujaankaan ollut mistään kotoisin, ja sekin sosiaalisen brutaaliutensa vuoksi. The Visit ei tässä muodossa sano yhtään mitään, vaan tyytyy olemaan se jätkä internetissä, joka kirjoittaa Ilta-Paskan vanhustenhoidon budjettileikkausartikkeliin kommentin siitä, miten hauskaa on, että kohta vanhukset hukkuvat kakkaansa. Vakuutan että hän ei kirjoita tätä tiedostaen, että se on hänellä itselläänkin pian edessä.