Tunnetaan myös nimillä: La peau douce; Pehmeä iho
Maa: Ranska
Genre: Romantiikka
Ohjaus: François Truffaut
Käsikirjoitus: François Truffaut, Jean-Louis Richard
Kuvaus: Raoul Coutard
Leikkaus: Claudine Bouché
Sävellys: Georges Delerue
Näyttelijät: Jean Desailly, Françoise Dorléac, Nelly Benedetti
Kun ihminen elää parisuhteessa ja syystä tai toisesta päätyy pettämään kumppaniaan, nousee ensimmäisenä mieleen yksinkertainen kysymys: Minkä takia? Miksi ihminen pettää ihmistä, jota rakastaa ja joka rakastaa häntä takaisin. Onko rakkaus jo tässä vaiheessa kärsinyt lopullisen kolahduksen, mistä ei uskalleta puhua toiselle osapuolelle, koska syvät, vielä olemassa olevat tunnesiteet velvoittavat edelleen tuon ihmisen alitajuiseen suojeluun? Miksi sitten elää valheessa? Tätä suurta kysymystä pui François Truffaut’n The Soft Skin.
Elokuvan alkutekstien taustalla miehen ja naisen kädet hivelevät toisiaan. Miehen vasemman käden nimettömässä on sormus, naisella sormuksia ei ole. Kädet kuljeskelevat toistensa päällä ja alla vailla päämäärää. Ensimmäisen kohtauksen alkaessa nuo kädet eivät saavuta muuta kuin tämän päämäärättömän koskettelun. Ne eivät päädy mihinkään tiettyyn asentoon, sellaiseen, mikä miellyttäisi molempia. Iho on pehmeä mutta kylmä.
Miehen kädet kuuluvat Pierre Lachenaylle (Jean Desailly), arvostetulle lehtorille, joka on tunnettu niin lehdistön kuin vasta muutama vuosi sitten läpimurtonsa aloittaneen televisiovastaanottimen kautta. Televisio nouseekin pienenä mielenkiintoisena sivuseikkana usein ilmi siviilien kommentoidessa Pierrelle sitä, miten hän on tuttu televisiosta, tuosta uudesta ihmeellisestä teknisestä härpäkkeestä. Jälleen kerran Truffaut’lle ominaiseen tapaan, Pierre on ulkoisesti aivan tavallisen näköinen mies, mikä tuo tarinaa lähemmäs katsojaa ja luo todellisemman vaikutelman. Elokuvan edetessä arkisuus nousee tarinan pelottavimmaksi elementiksi antaen ymmärtää, että näin voi käydä meille jokaiselle.
Pierre esitetään heti elokuvan alussa kiireisenä ja selvästi hyvin toimeentulevana. Filmin alkujaksossa hän kiirehtii kotinsa kautta pian lähtevään Lissabonin koneeseen. Hän hyvästelee lämpimästi, jopa kankean rutinoituneesti pienen tyttärensä, joka vaikuttaa myös omalta osaltaan tottuneelta vastaavanaisiin tilanteisiin. Vaimoaan Francaa (Nelly Benedetti) Pierre huomioi puolestaan tilanteessa poikkeuksellisen vähän. Se tuntuu kuitenkin luonnolliselta, sillä onhan heillä yhteinen lapsi ja mitä todennäköisemmin he ovat olleet yhdessä jo pitkään. He ovat arkeensa rutinoituneita, toisensa hyväksyviä rakastavia vanhempia. Eihän heillä voi olla ongelmia. Kaikki nämä nopeasti syntyneet ja yllättävän todellisilta tuntuvat mielikuvat romutetaan kuitenkin heti seuraavassa kohtauksessa matkan alkaessa kohti lentokenttää.
Sivuhahmot nousevat merkittävään osaan kommentoidessaan Pierren julkisuuskuvaa ja tekosia lehtorina. Pierren osakseen saamat kehut luovat vastakohdan sille, mitä elokuvan muut tapahtumat ja miehen teot tuovat ilmi. Miehen julkisuuskuva on siloteltu, mallikelpoinen, jopa jonkinlainen ihanne. Sellainen mihin kaikkien tulisi pyrkiä. Todellisuudessa mies on kuitenkin aivan muuta. Oikeastaan Pierre edustaa juuri sitä mieskuvaa, mitä Truffaut viljelee filmeissään tuon tuosta; miehiä, jotka eivät tiedä, miten tunteita tulisi käsitellä ja siitä syystä halventavat naisia, tahtomattaankin. Viittauksilla Pierren julkisuuskuvan hohdokkuuteen ohjaaja halunnee kertoa, miten vähän ihmiset tietävät julkisuuden henkilöiden todellisesta elämästä ja olemuksesta. Luontaista olisi jos Truffaut haluaa tällä sanoa jotain hänestä yksityishenkilönä liikaa kiinnostuneille ihmisille.
Matkallaan Lissaboniin Pierre rakastuu koneessaan lentoemännöivään nuoreen ja kauniiseen Nicoleen (Françoise Dorléac), joka on silminnähden epävarma tapaus eikä ole kertomansa mukaan ikinä kokenut oikeaa ihmissuhdetta vaikka miesseikkailuita onkin riittänyt. Hahmona Nicole on kuitenkin yksipuoleinen ja yllätyksetön ja jää täten hyvin nopeasti monitulkintaisen Pierren varjoon. Ehkä Nicole antaa hahmona siksi niin vähän itsestään, että katsojan huomio pysyisi Pierressa ja Francassa ja heidän avio-onnessaan, jos sellaista on enää hetken ollut. Kohtauksessa, missä Pierre seuraa Nicolea hissiin ja ottaa ensimmäisen kunnon kontaktin häneen, on hyvin vaikeaa sanoa, onko Pierre tällaisessa tilanteessa enimmäistä kertaa vai onko nuorten naisten narraaminen hänelle täysin normaalia työmatkoillaan, mitä mies työnsä puolesta tekee ilmeisen paljon. Tällaisten ajatusten johdosta Pierrestä tulee hyvin nopeasti yksi elokuvan vastenmielisimmistä henkilöistä, sillä hänen motiivejaan on vaikeaa ymmärtää vaikka Nicole niin kaunis onkin. Se kuvastanee omalta osaltaan sitä, miten pinnalliset pettäjän perusteet teolleen usein ovatkaan.
Myönnettäköön, että se tapa, millä Truffaut pohjustaa ja luo vihjeitä elokuvan lopputulemasta ei ole kaikista onnistunein. Se on liian väkevä ja jollain tapaa jopa brutaali ollakseen uskottava. Auton lähtiessä liikkeelle kohti lentokenttää genre muuttuu yhtäkkiä jännityselokuvaksi torvien alkaessa uhkaavaan soittoonsa ja kameran kuvatessa autossa matkaavia ihmisiä piinallisen pitkään ja läheltä. Yhtäkkiä kyseinen kohtaus ei kuitenkaan tunnu tarkoittavan mitään kun Pierre saapuu kentälle ja ehtii vielä koneeseensakin. Se, miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa kunnes vasta aivan elokuvan lopussa tuo kohtaus lunastaa merkityksensä Francan päätyessä kaikista äärimmäisimpään ratkaisuun kostaessaan miehelleen tämän hänelle aiheuttaman tuskan. Suurimmaksi kysymykseksi nouseekin, miksi tätä asiaa ei alleviivata elokuvan missään muussa vaiheessa tarpeeksi, jotta sitä olisi osannut odottaa. Yllätyksellisyys ei kuitenkaan ole tuon kyseisen teon peruste tai millään muotoa edellytys.
Pehmeän ihon suurin puute on kuitenkin ehdottomasti se, miten valitettavan vähän Truffaut kuvaa Pierren vaimon Francan edesottamuksia. Pierren valehdellessa Francalle työmatkoistaan, niiden kestoista ja yksinkertaisesti lyödessään kylmästi laimin vaimonsa ehdotuksia parin yhteisen ajan suhteen, olisi suotavaa, että Francaa nostettaisiin enemmän esille. Kuta kuinkin ainoa suora viittaus Francan ailahtelevaisuuteen on kohtaus, missä pariskunnan lastenhoitaja vetää purkillisen lääkkeitä vessanpöntöstä estääkseen naispoloa ottamasta yliannostusta. Luonnollista toki on, että pääpaino on Pierressä ja Nicolessa ja heidän tarinassaan mutta sivullisena katsojana tuntuu typerältä katsella, miten mies pettää vaimoaan, jota ei juurikaan kuulla. Elokuvan lopussa Truffaut’n sysätessä Francan tuohon jo mainittuun äärimmäiseen tekoon olo on yhtä aikaa hyvä sekä hämmentynyt, sillä ratkaisu tuntuu yhtä aikaa oikealta kuin myös väärältä. Franca on elokuvassa liian ohut ja vaille huomiota jäävä hahmo, jotta hänen ratkaisunsa ja täten elokuvan suurin käänne tuntuisivat luonnolliselta ja perustellulta.
Vaikka voidaan sanoa, että Pehmeä iho yrittää haukata liian isoa palaa leikitellessään genreillä ja luodessaan pitkälle kantavaa vaarantuntua, on sen tarina kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan tiivistettävissä sen alkukuviin. Pierre ja Nicole eivät ikinä pääse niin lähelle toisiaan kuin olisivat halunneet käsien jäädessä silittelemään toisiaan päämäärättömästi. Nicole jää hahmona etäiseksi ja helposti unohdettavaksi huomion pysyessä Pierressä, tämän teoissa ja niiden seurauksissa. Miestä tuntuu kaihertavan suhteessa eniten se, miten Nicole joutuu ammattinsa puolesta matkustelemaan paljon mistä johtuen heidän yhteinen aikansa jää vähäiseksi onnellisen kulissiperhe-elämän rajoittaessa vielä oman osansa. Pettäjä tuskin saakaan teoltaan sitä, mitä kaikkein palavammin haluaa, ainakaan lopulta.