Amerikka on vastakohtien… ja salaliittoteorioiden maa. Koska me elämme amerikkalaisen populaarikulttuurin muokkaamassa todellisuudessa, salaliittoteoriat ovat jo pitkään toimineet meidänkin ajatusrakennelminamme. Jonkinlainen tyhmyyden singulariteetti saavutettiin vajaa vuosikymmen sitten netissä, kun Matrix-elokuvan opeilla ja sanastolla ryhdyttiin “paljastamaan” asioiden todellista luonnetta. Punaisen pillerin nielaisun eli reaktionäärisen näkökannan omaksumisen jälkeen maailma muistuttaa Bloodbornen maailmaa, kun insight-mittari on tapissa: katedraalia (establishmentin neologismi) halaava valtava lovecraftilainen hirviö (esimerkiksi feminismi) ei ole sankarille enää näkymätön paha voima vaan totuus todellisuuden voimatasapainosta. Edes vähän fiksu voisi tietysti kysyä, että kuinka Hollywood-elokuva, joka on kuitenkin teoriassa uuden maailmanjärjestyksen propagandaa, voisi johtaa muualle kuin hakoteille.
Pieni mutta järkevämpi historiallinen kertaus on paikallaan. Amerikkalaisen epäuskon lopulliseksi sinetöinniksi moni tarjoaisi Watergate-skandaalia 1972–1974. Vaaleissa häviötä pelännyt istuva presidentti ja republikaanien yhä arvostama Nixon palkkasi kuubalaisen koplan murtautumaan demokraattisen puolueen tukikohtaan Watergate-hotellissa. Tai kenties usko meni aiemmin 1971, kun julkisuuteen vuotivat Pentagonin paperit. Nixonia jälleen rangaissut skandaali paljasti Yhdysvaltain johdon valehdelleen Vietnamin sotaan lähtemisen syistä. Paljon ei opittu, koska neljäkymmentä vuotta myöhemmin he menivät tuhoamaan Irakin ja Lähi-idän. Mutta entäpä Kennedyn salamurha, klassikko, vuosikymmen aiemmin? Siitä on kirjoitettu enemmän kuin on aikaa lukea, ja nyt puhun vain virallisista asiakirjoista enkä oheiskirjallisuudesta.
Yksi teoria taas vetää alkupisteeksi jo toisen maailmansodan päättymisen. Se on kieltämättä paradoksaalista. Yhdysvallat selvisi sodasta muuta maailmaa paremmin, mutta voitti kaiken ja päätyi planeetan supervallaksi. Sodan aikana, sotaponnistelujen vuoksi, kansalaisten piti sulkea silmänsä sukupuolten, luokkien ja rotujen välisiltä yhteiskunnallisilta eroilta. Elettiin rinta rinnan konsensuksessa. Keinotekoinen solidaarisuus ei enää sodanjälkeen pysynyt kasassa. Jos kansa aiemmin taisteli, nyt se pelkäsi eikä tiennyt, mitä tehdä voiton hedelmillä.
Japaniin pudotetut atomipommit eivät osoittaneet etevän ihmiskunnan pystyvän mihin tahansa, vaikka kovissa tieteissä atomipommi olikin uskomaton virstanpylväs. Kylmän sodan asevarustelu teki elämästä absurdia sanan varsinaisessa merkityksessä. Elettiin maailmassa, jota hallinneet kennedyt ja hruštšovit kopittelivat ydinasesalkulla, jota leikkisästi myös jalkapalloksi kutsutaan. Sattuma korvasi järjen liikuttavana voimana. Kurt Vonnegut on kirjoittanut, että Hiroshima oli hetki, jolloin ihmiskunta lakkasi naiivisti uskomasta teknologiaan, ja hänen sukupolvensa todella uskoi teknologiaan. Elokuvateattereissa katsottiin film noiria, taivaalla nähtiin ufoja. Välissä istuttiin psykoanalyysissa tai kuuntelemassa eksistentialistista runoutta. Nämä eivät kerro ylivoimasta vaan ylivoiman tai ylivoimaisesta ahdistuksesta, supersankarin ammattitaudista.
Toisen maailmansodan oikea voittaja ja eniten kärsinyt maa oli kuitenkin Neuvostoliitto, josta tuli planeetan toinen supervalta ja pinta-alaltaan suurin valtio. Vaivasiko voiton kulttuuri heitäkin? Mitään käsitystä minulla ei ole siellä syntyneistä salaliittoteorioista, nehän eivät ole jokapäiväistä leipäämme kuin korkeintaan unohdettuina politbyroosta kertovina vitseinä, mutta kenties syy on juuri tässä. Rikos ei tapahtunut kulissien takana vaan silmien edessä. Porno ei jätä sijaa mielikuvitukselle. Totalitaristinen, autoritäärinen järjestelmä on jo valmiiksi suuri salaliitto, joka on helposti suora (tappokäsky) tai välillinen (jäykkä byrokratia) syyllinen.
Yhdysvalloissa puhuttiin ja puhutaan salaperäisistä miehistä mustissa, jotka tulevat hakemaan, mutta Neuvostoliitossa se oli KGB ja Itä-Saksassa Stasi. Nimet tiedettiin, ja toimet. 60-luvun Yhdysvalloissa vastakulttuurin liikkeet ja oppositiovoimat pelkäsivät ihan oikeutetusti, että he ovat FBI:n tarkkailulistalla ja sabotaasin kohteena, mutta Neuvostoliitossa vakoilu oli mielletty niin arkipäiväiseksi, että kotioloissa ihmiset saattoivat vitsailla puhuvansa heitä kuunteleville mikkimiehille.
Yhdysvalloissa alettiin hourailla, että valtion 1979 perustama FEMA-virasto, jonka tarkoitus on reagoida ihmisen ja luonnon aiheuttamiin katastrofeihin, on uuden maailmanjärjestyksen juoni, jonka turvin vangita toisinajattelijat keskitysleireille. 2000-luvulla tämä salaliittoteoria koki 9/11-iskujen, hurrikaani Katrinan ja Obaman presidenttiyden jälkeen renessanssin, mutta Solženitsynin Vankileirien saaristo oli ilmestynyt jo 70-luvulla. Se käsitteli aihetta, joka oli “niin vanha”, että aikoinaan kirjan suomalaisen laitoksen julkaisua pidettiin tarpeettomana provokaationa.
Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Venäjällä sen historiaa ei ryöpätty eikä rikollista hallintoa, elävää tai haudasta kaivettua, hirtetty lyhtypylväisiin. Verettömyyttä on ihmetelty. Voisi kuvitella, että ainakin osa valtion terrorin uhreista olisi mennyt hakemaan pyssyn kanssa oikeutta, sillä heitä oli paljon. Svetlana Aleksijevitshin kirjassa Secondhand Time, joka on oraalihistoria Neuvostoliiton kaatumisen mukana tuomista muutoksista, eräs nainen summaa järjestelmän hirviömäisenä ansana:
“Why didn’t we put Stalin on trial? I’ll tell you why…In order to condemn Stalin, you’d have to condemn your friends and relatives along with him. The people closest to you. I’ll tell you about my own family. My father was arrested in 1937 and, thank God, came back after doing ten years in the camps. [–] . As for the executioners…the everyday ones, not the monsters…our neighbor Yuri turned out to have been the one who informed on my father. For nothing, as my mother would say.” [1]
90-luvulla Venäjällä vallan ottivat Yhdysvaltain ja Kansainvälisen valuuttarahaston tukemat gangsterit, ja siellä suoritettiin maailmanhistorian törkein omaisuuden varastaminen valtiolta yksityisille. Elintason laskiessa ja palkkamurhien yleistyessä – ihmiset totuttelivat markkinatalouden irvikuvaan – Gorbatšovin ja Jeltsinin nimiä kirottiin. Syntyi oligarkia, harvojen superrikkaiden valta. He nostivat huipulle käsinukekseen tuntemattoman Putinin, taksia ajaneen ja Neuvostoliiton mahdista unelmoivan entisen KGB:n agentin, joka rupesikin kohtalon ironiana laittamaan oligarkkeja linnaan ja korvasi heidät omilla kavereillaan.
Oliko 9/11 Yhdysvaltain valtion tilaama isku, josta seuraavalla sodalla oikeuttaa öljyvarojen varastaminen Lähi-idästä? Tuskinpa, mutta myös suomalaiset nettikeskustelijat vääntävät innolla terästen sulamislämpötiloista ja vaihtavat linkkejä salaliittoteorioihin. Kaksi vuotta aiemmin 1999 Venäjällä ja Dagestanissa räjähti kerrostaloja. 300 ihmistä kuoli. Venäjän viranomaiset löysivät syyllisiksi tšetšeenit. Toinen Tšetšenian sota alkoi, oikeastaan ensimmäisen 1994–1997 hävityn sodan revanssi, ja sillä presidentti Putin teki itsestään suositun. Se, että iskujen takana taisi olla valtio itse, että isku todella oli revanssin oikeuttava false flag, ei ole edes marginaaliin kirjattu salaliittoteoria. Se esitetään useassa Venäjän lähihistoriasta kertovassa kirjassa.
Avoimessa yhteiskunnassa salaliittoteorioiden ongelma on ajankohtaissatiiria harrastavan talk show’n mielekkyyden ongelma. Avoin yhteiskunta sallii niin paljon impulsseja, että jos niikseen tulee, tyhmimmän ajatuksen palkinto jaetaan uusiksi joka sekunti. Mutta kun se on avoimen yhteiskunnan rakenteellinen ongelma. Omaa perustaansa nakertava satiiri raivaa elintilan mitään kumartamattomalle totalitarismille, ellei satiiria ensisijaisesti pidetä hyveenä ja esimerkkinä vapaan yhteiskunnan päihittämättömistä ja puolustamisen arvoisista ominaisuuksista.
Venäjällä on palkattua oppositiota, ja sellainen kannattaakin olla. Valtiovallan kontrolloimassa televisio-ohjelmassa naama punaisena karjuvan kommunistijuopon rinnalla Putin näyttää heti paremmalta. Niin ikään vapaassa markkinataloudessa joku Amerikan Alex Jones tai Englannin David Icke on hallinnolle todella hyödyllinen. Saadakseen ajatuksensa eli brändinsä myytyä he selittävät oikeaa suhmurointia niin fantastisilla ja psykoottisilla teeseillä, että sitä alkaa tahtomatta liittoutua suhteessa selväjärkisiksi paljastuneiden vallanpitäjien kanssa.
Assosioin hieman perustaa kuin mikäkin säästökuurin Tocqueville, mutta en ole väärässä sanoessani, että tämänkaltaisia langanpäitä sitoo yhteen amerikkalais-englantilais-ukrainalainen dokumenttielokuva The Russian Woodpecker (2015). Koska se on teos geopolitiikasta (Venäjän rooli Itä-Euroopassa) ja tragediasta (Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus) ja historiasta (etenkin sen hallinnasta arkistojen tasolla), se on samaan aikaan sekä vaikuttavan monikerroksinen että kiertää monomaanisesti yhtä ja samaa kehää yhden ja saman sähköjäniksen perässä. Nimet ja paikat muuttuvat, siitä monikerroksisuus, mutta pohja pysyy samana: “Meet the new boss / Same as the old boss.”
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden sattuessa 1986 dokumentin päähahmo Fedor Alexandrovich oli lapsi. Uhka oli kuin tieteiskuvitelmaa, ja ehkä siksikin siihen suhtauduttiin epäuskoisen pelottomasti. Voimalassa tehty koe päättyi räjähdykseen, rakennus repesi hajalle ja tuuli puhalsi radioaktiiviset saasteet mennessään. Paremmin tietäneet viranomaiset pelkäsivät henkensä kaupalla, evakuoivat omaisensa ja viivyttivät tiedonvälitystä, mutta palomiehet menivät sammuttamaan reaktoripaloa tavallisissa varusteissa. Rannalla taas lapsiperheet kerääntyivät katsomaan värikkäästi hohtavaa jokea.
Kun satojen tuhansien ihmisten evakuointi viimein aloitettiin, näkymättömän uhan vuoksi silmin nähden kelvolliset maatilat piti hylätä ja lypsymaidot kaataa menemään, eikä paluuta enää ollut. Sitä oli varmasti vaikea selittää ja ymmärtää, sillä alun perinhän Neuvostoliitto rakennettiin väestön pakkosiirtojen ja propagandan varaan. Vallitsevan elämänmenon metaforana se on yhtä tarkka kuin parin vuoden takainen tapahtuma Lontoossa. Euroopan finanssipääkaupungissa pilvenpiirtäjän lasinen seinä heijasti auringonsäteitä kadulle ja sulatti sinne parkkeerattuja luksusautoja. Jos historia oli Lontoossa Ballardia, Tšernobylissa se oli myös Lovecraftia: Väri avaruudesta.
Tšernobylin ydinvoimala oli vanhaa ja huonosti hoidettua teknologiaa, eikä mahdolliseen onnettomuuteen oltu varauduttu. Radioaktiiviselle aineelle altistumisen myötä ihmisistä tuli reaktoreita. Pidän kulmikkaasta muotoilusta. Olen lukenut sen Svetlana Aleksijevitshin oraalihistoriasta Tsernobylista nousee rukous. Radioaktiivista ainetta päätyi myös Fedorin luihin, mutta steroidikuurilla poika selvisi.
Onnettomuuden todellista kokoluokkaa ei varmasti tiedetä, ja sen voikin laskea monella tapaa. Valtaosa ihmisuhreista menehtyi syöpäsairauksiin, mutta pidemmällä aikavälillä säteily vaikuttaa esimerkiksi syntyvyyteen ja vanhemmalla iällä sairasteluun. Sama pätee osin myös muuhun eläin- ja kasvikuntaan. Uhriluvusta liikkuukin villejä arvioita viidestä tuhannesta lähes miljoonaan. Siinä, miten haavoittuneet saavat konkreettisesti kantaakseen geopolitiikan jännitteet, tulee mieleen itsemurhapommittajan iskusta selvinnyt sivullinen. Räjähdyksessä pommittajan ruumis sirpaloituu ja muuttuu lihahaulikoksi, joka räiskii materiansa luoteina väkijoukkoon.
Nykyään Fedor on päälle kolmekymppinen kiovalainen teatteriohjaaja, kliseisiin saakka “palavasieluinen taiteilija”, jolle kaikki on performanssia – tämä pitää panna mieleen. Ukrainalaisena hänen on vaikea päästä Tšernobylista ylitse, niin kuin hänen on vaikea päästä ylitse Ukrainaan 1930-luvulla aiheutetusta nälänhädästä, toisesta kansanmurhasta. Nälänhätää kutsutaan holodomoriksi, nälällä tappamiseksi. Ukrainan viljat vietiin ja sitten piilotetut viljat, kun piilopaikat kidutettiin esiin. Väki jätettiin nääntymään ja syömään toisensa. Uhrien haarukka on kolmesta neljääntoista miljoonaan. Jälleen kerran varmuutta ei ole. Poliittiset motiivit panevat joko vähättelemään tai liioittelemaan uhrilukua: venäläismieliset haluavat paeta vastuuta, kun taas ukrainalaiset nationalistit haluavat syventää kansallista haavaa. Historioitsijat ovat kuitenkin yhtä mieltä, että rikos ihmisyyttä vastaan tapahtui ja syyllisenä oli Neuvostoliiton johto.
Tšernobyl on Fedorin sukupolven tragedia ja fyysisesti totta. Tapauksessa ja sen käsittelyssä hän haistaa palaneen käryn. Kenties siihen vaikuttaa meneillään oleva, Fedor kun on ennen kaikkea ukrainalainen. Dokumentin alussa Kiovan kaduilla ihmiset osoittavat tyytymättömyyttään korruptoitunutta presidenttiä kohtaan. Hän on Putinin kaveri, itään päin kallellaan, mutta kansa haluaa vapautta ja sen toivottavasti mahdollistavaa länttä, yhteistyötä Yhdysvaltojen ja Naton kanssa.
Mellakkajoukot ampuvat kovilla, kun protestit eivät ota loppuakseen. Piikkilankakerät vedetään esiin ja katukiveysten murikat irrotetaan ammuksiksi. Ihmisiä alkaa kuolla. Presidentti savustetaan ulos. Sitten Venäjä valtaa Ukrainalle kuuluvan Krimin: “Krimi kuuluu Venäjälle”, sanovat yhtenä rintamana jopa twiittaajat, jotka ovat fotoshopanneet animetytöillensä Trumpin presidenttikampanjan lippalakin. Venäjä toimii omanlaisensa logiikan varassa. Heille länsi on kokeillut kepillä jäätä tuomalla kalustoa rajojen lähelle entisiin neuvostomaihin, jotka ovat sellaista apua itsenäisinä maina pyytäneet. Historiallisesti rajasodissa kärsinyt Venäjä ei reaktiona kokeillut takaisin vaan se kairasi jäästä läpi. Jos he Krimin alueen haluavat, se pitää hankkia ennen kuin Ukraina kerkeää liittymään Natoon. Nato-maahan hyökkäys luetaan hyökkäykseksi Yhdysvaltain maaperälle.
Tšernobyliin matkannut Fedor alkaa selvittää totuutta. Ennen työhön ryhtymistä hän kuitenkin riisuu itsensä munasilleen, pukeutuu suojakelmuun ja heiluu palavan soihdun kanssa hylätyssä koulussa, jonka lattia on lasten happinaamareilla päällystetty – taiteilija kun hän on. Tämä maailmanlopunjälkeinen kuvasto, ei Fedorin performanssi vaan rapistuva betoniarkkitehtuuri, on niin yleistä fotorealismia lähestyvissä peleissä, että se on muuttunut suorastaan fantastiseksi. Minulla ei ole mitään mittatikkua sanoa, onko näkemäni totta vai Fedorin lavastetta, tai Falloutien lavastetta. Aina löytyvät ne samat onnettomuuden markkeeraajat, ne samat pikkulasten mustuneet kirjat. Kaikki on esteettisesti nähty.
Jotain mielenkiintoista siellä kuitenkin on. Lähellä voimalaa sijaitsee valtava tutkaseinä, jonka rakentaminen maksoi nykyruplilla mitattuna kuulemma 70 miljardia. Se maksoi enemmän kuin koko voimala, josta alue tunnetaan. Duga-3-nimisen tutkajärjestelmän tarkoitus oli aikoinaan hämärän peitossa. Se lähetti ulos signaalia, joka kuulosti aivan tikan nakutukselta ja aiheutti viestintähäiriöitä pitkin Eurooppaa. Amerikkalaisessa salaliittoteoriassa jopa epäiltiin, että nakuttavan signaalin tarkoitus on ajaa kuulijansa hulluksi tai ohjelmoida heidät uudelleen. Kylmän sodan jälkeen selvisi, että tutkajärjestelmän tehtävä oli tarkkailla ja varoittaa Yhdysvaltain mahdollisesta ydinasehyökkäyksestä, jotta siihen olisi enemmän aikaa reagoida vastaiskulla. Yhdysvalloilla oli samanlainen järjestelmä, joka katsoi kohti pohjoisnapaa, sillä sen kautta ohjukset olisivat saapuneet.
Joitain asiantuntijoita – he ovat kaikki samannäköisiä vanhoja miehiä – haastattelemalla Fedor päätyy lopputulokseen, että tutkajärjestelmä ei koskaan toiminut niin kuin sen oli tarkoitettu. Teoriassa tutka osasi ottaa huomioon maapallon kaarevuuden, mutta revontulet blokkasivat pääsyn Yhdysvaltoihin. Koko hökötys oli valtionvarojen haaskausta ellei varastamista, josta Neuvostoliitossa saattoi saada kuolemanrangaistuksen. Tutka piti tuhota ennen kuin mikään komissio pääsisi sen jäljille. Tässä alueen eristävä ydinvoimalaonnettomuus tuli apuun.
The Russian Woodpecker kasvaa siis jonkinlaiseksi syytekirjelmäksi tai salaliittoteoriaksi. Motiivi on ainakin hieman nationalistinen, joskin Fedorin viha on puhdasta ja oikeutettua. Kremlin miehet ovat Tšernobylin kansanmurhan takana, niin kuin he olivat 1930-luvulla Holodomodorin ja niin kuin he hetki sitten haukkasivat palan Ukrainaa. Olen käänteen spoilannut, syvästi pahoittelen siitä. Tätä ennen dokumentti on ollut kirjafaktoissa pysyvä, tiivistetyn historiallinen läpileikkaus Tšernobylistä ja kylmästä sodasta sekä tallentanut päiväkirjamaiseen tapaan aikalaistapahtumia Ukrainassa. Jos on nukkunut pari vuotta ruususenunta, dokumentti kyllä herättää ja valistaa. Nopeampaa on kuitenkin selata Wikipediaa.
Löydöistään ja löytämästään syyllisestä, joka kiipesi valtion huipulle mutta kerkesi jo kuolemaan, Fedor on niin varma, että lopussa hän kailottaa siitä jopa mielenosoituksessa. Yleisö tosin reagoi paremmin, kun hän mainitsee muista Neuvostoliiton rikoksista. Fedorin voisi kuvitella järjestävän Zeitgeist-elokuvien näytöksiä, mutta Guy Fawkes -maskin taakse hän tuskin kasvojansa peittäisi. En halua lukea The Russian Woodpeckeria Zeitgeistin kaltaisten, post-9/11-dokumenttien jälkilöylyiksi, sillä kuka tahansa Ukrainassa toimiva ja totuutta penkova ihminen on oikeasti kapinallinen ja panee henkensä pantiksi. Siinä ei väsätä turvallisessa länsimaassa Windows Movie Makerilla kompilaatioelokuvaa itselleen uskotellen, että se on vapaus tai kuolema. (Yksi dokumentin kameramiehistä oli kuvaamassa mielenosoituksia, kun mellakkapoliisit ampuivat häntä kameraan ja käteen.)
Dokumentin ohjannut ensikertalainen – Fedorista poiketen amerikkalainen ja siksi epäluuloja haastateltavissa herättänyt – Chad Gracia on yhteyttämässä kahdenlaista dokumentaristia.
Werner Herzogille dokumentti ei tarkoita samaa, mitä se kenties tarkoittaa muille. Herzog lavastaa tilanteita, keksii asioita omasta päästään ja ottaa otoksia uusiksi, jos haasteltavan esitys ei miellytä silmää. Omien sanojensa mukaan hän jahtaa ekstaattista totuutta, mikä käytännössä tarkoittaa hyperrealismia, korotettua totuutta totuuden totuutena. Herzogilla on esimerkiksi visio siitä, kuinka alkuperäisasukkaat elävät, ja sitten hän laittaa he kameransa edessä niin elämään. (Sinänsä länsimaalaiset dokumentaristit ovat lavastaneet alkuperäisasukkaiden toimia jo ainakin Nanook of the Northista saakka.) Tarkoituksenani ei ole haukkua Herzogia, miestä taikka teoksia, sillä arvostan häntä, mutta en myöskään jaksa vain yksiulotteisesti ihastella miehen aksenttia ja idiosynkraattista puhetapaa, jonka lukuisia matkijoita Herzog on osuvasti kutsunut palkattoman työn tekijöiksi.
Teoriassa Fedor on hahmo kuin Herzogilta, mutta hän ei ole sellainen eksentrinen löytö taikka muusa kuin hänet halutaan esitellä. Hän ei ole kiinnostavasti hullu, niin kuin Klaus Kinski, eikä sympaattisesti kahjo, niin kuin Bruno S. tai Timothy Treadwell. Oikeastaan hän on varsin lattea mutta kompensoi latteuttaan taiteilijakliseillä. Kun Fedor, tarinan sankari, on maalannut punaisella maalilla löytämänsä syyllisen, antisankarin, kasvot lasiseen oveen ja hajottaa lasin lankapuhelimella, efekti on pelkästään korni. Hidastettu kuvanopeus ei tilannetta auta. Sitä ennen miehen omintakeisuutta, ainutlaatuisuutta, on käynyt kehumassa hänen oma äitinsä… The Guardianin arviossa kirjoitetaan, että Fedor käyttäytyy kuin Raamatun profeetta Garcian antaessa hänelle vapaan areenan, mutta minusta hän on ostanut pilailupuodista Rasputinin vappunaamarin.
Toinen dokumentaristi on Nick Broomfield. Olen hänestä jo aiemmin kirjoittanut, joten en itseäni liikoja toista. Broomfieldin dokumentit ovat välillä kuin työpäiväkirjoja hänestä itsestään tekemässä dokumenttia. Tämä omaperäinen – joku toinen sanoisi laiska, kädetön – ratkaisu palautuu siihen, että dokumentti on taiteellinen ja taloudellinen hyppy tuntemattomaan. Etenkin jos kohteena on vaikutusvaltainen tai pelkästään vittumainen ihminen, hän saattaa kesken kaiken päättää, ettei dokumenttia tehdäkään loppuun. Pahan päivän varalle on jotain hyvä kuvata, vaikka sitten ongelmien kanssa painimista. Esimerkiksi Margaret Thatcher -dokumentissa ei onnistuttu haastattelemaan Thatcheria, mutta siinä onnistuttiin kuvaamaan se, ettei onnistuttu.
Fedorin “tutkimuksia” vaikeuttaa Ukrainan ja Venäjän kiristynyt tilanne. Kuten Aleksijevitshin oraalihistorian tarinoissa, reaktoreita viedään Moskovaan ja sinne omaiset menevät perässä. Jos totuus jostain löytyy, niin neuvostoimperiumin entisestä pääkaupungista, vaikka luulisi, että syvään haudattuna. Mutta Krimin tilanteen vuoksi ukrainalaisella ei ole varaa isotella. Hehän ovat natseja ja fasisteja, kun eivät ottaneet venäläisten hyökkäystä, vapautusta, ilolla vastaan. Jos Fedor menee kyselemään tyhmiä, nappaako hänet tekaistuin syin FSB, josta edelleen puhutaan KGB:nä?
Työpäiväkirjamaiseen tapaan näytetään, kuinka kulisseissa muuttunut geopoliittinen tilanne vaikuttaa dokumentin luonteeseen. Alussa Fedorin on helppo olla uhmakas idealisti totuuden palveluksessa, mutta kun hän saa valtiolta kirjeen, jossa kysellään dokumenttiprojektin perään, hän alkaa pelätä, tappavatko he seuraavaksi hänen oikean lapsensa. Dokumentti alkaakin ilmeisesti viranomaisten vaatimalla tekstirivillä, jonka mukaan teoksen tarkoitus ei ole vaarantaa Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän valtioiden välejä. (Juuri vaarasta kertoo taistelussa haavoittuneen kameramiehen episodi, vaikka hän haavoittui dokumentin “ulkopuolella”.)
Herzogin ja Broomfieldin sinänsä mauttomassa leikkauspisteessä Fedor kuuntelee kuulokkeet korvilla ja kyyneleet silmissä nauhoitettua viestiä, jolla hänen vanhempansa ja poikansa anelevat, ettei mies matkaisi Moskovaan. Ilman melodraamaa kohtauksen voisi kuvitella Broomfieldiksi: Hän ajaa autolla ja riitelee tuottajan kanssa, kun joku rahoittaja on jälleen vetäytynyt projektista. Melodraaman kanssa kohtauksen voisi kuvitella Herzogiksi: Kun The Grizzly Manissa karhut lopulta söivät karhujen kanssa eläneen miehen, teko tallentui – niin ainakin väitetään – ääninauhalle. Tätä nauhaa Herzog kuuntelee kameran ja karhumiehen ystävän edessä, ja hän neuvoo naista tuhoamaan nauhan kuin se olisi Sutter Canen viimeisin romaani. Jos kuvassa olisi pelkkä nauhuri, voitaisiin puhua Errol Morrisista.
The Russian Woodpecker loppuu niin siistiin rusettiin, että sen totuus minun piti heti tarkistaa. Jätän spoilaamatta, mutta kerron kohtauksen. Tikan nakutus on palannut radioaalloille. Tällä kertaa lähetys tulee Ukrainan sijaan Venäjän sisältä. Ei voi kuin lainata driliä, Twitterin viisainta miestä: “Politic’s is back baby. It’s good again. Awoouu (wolf Howl)”
[1] Listaan tähän aiheesta kirjallisuutta, joka varmasti uppoaa ja jää kummittelemaan, jos “tavallisen historiankirjoituksen” jostain syystä mieltää kuivaksi. Käytän suomalaista nimeä, jos käännös löytyy, mutta muuten käytän englantilaista käännöstä tai alkuperäisnimeä. Kirjat ovat: Svetlana Aleksijevitshin Secondhand Time: The Last of the Soviets, Zinky Boys: Soviet Voices from the Afghanistan War, Tshernobylista nousee rukous; Emmanuel Carrèren Eduard Limonov -elämäkerta Limonov; Mihail Zygarin Putinin sisäpiiri; Vadim Volkovin Violent Entrepreneurs: The Use of Force in the Making of Russian Capitalism; Peter Pomerantsevin Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista; Russian Criminal Tattoo Encyclopaedia I-III; Ryszard Kapuscinskin Imperiumi; Mark Amesin ja Matt Taibbin The Exile: Sex, Drugs, and Libel in the New Russia; Arkadi Babtshenkon Sodan värit.