Tunnetaan myös nimellä: Neitoperho
Maa: Iso-Britannia
Genre: trilleri
Ohjaus: William Wyler
Käsikirjoitus: John Fowles, Stanley Mann, Terry Southern
Kuvaus: Robert Krasker, Robert Surtees
Leikkaus: Robert Swink, David Hawkins
Sävellys: Maurice Jarre
Näyttelijät: Terence Stamp, Samntha Egger, Mona Washbourne, Maurice Dallimore
Tämä kritiikki tai pikemminkin muistutus on tarkoitettu pohdinnaksi, jonka suosittelen lukemaan vasta elokuvan nähtyään. Olen ottanut tässä vapauksia miettiä elokuvan henkilöhahmoa laajemmin ja ne mietinnät saattaisivat haitata omaa löytämisen iloa elokuvan katsomisen aikana.
The Collector alkaa kuvalla kesäisestä englantilaisesta pellosta. Mies pyydystää perhosen. Siinä ei pitäisi olla mitään paholaismaista, mutta kuva saa myöhemmin perverssin metaforan. Perhonen haavissa mies kävelee pois nurmelta, kamera tilttaa ja miehen eteen paljastuu 1600-luvulla rakennettu kaunis linnamainen rakennus. Käydään läpi talon tiloja, melkein kuin tutkittaisiin mielen eri kerrostumia. Kertojaääni aloittaa: ”Luullakseni se oli yksinäisyys, joka sai minut ostamaan tämän talon…” Sitten leikataan Lontoon kadulle, toisenlaiseen jahtiin.
Elokuvan aloitus voisi olla mistä tahansa perhosenmetsästäjän collagerakkautta kuvaavasta kaikin puolin harmittomasta ja tarpeettomasta teoksesta, ainakin melkein. Katsoja pystyy aavistamaan banaalien kuvien alla piilevän häiritsevän alasävelen. On muistettava musiikki, jota Wyler käyttää hyvinkin paljon ohjatakseen katsojan tunnetiloja.
Musiikin eri sävyt kertovat meille heti, että kyse ei ole pelkästä romanttisesta seikkailusta, vaikka kyllä siitäkin, mutta hyvin epätavallisesta ja häiritsevästä sellaisesta. Sama tunnussävel toistuu jopa liian monta kertaa. Vaikka kyseessä on mestarillinen ohjaaja, se saa meidät hieman epäilemään. Täytyykö hänen todella turvautua jatkuvasti musiikkiin, vielä melko selkeästi tunteita manipuloivaan, saadakseen katsojassa aikaan tietyn tunnetilan? Lisättäköön, ettei elokuvan aikana toistuvassa musiikissa ole välttämättä mitään häiritsevää, jos musiikki ei pyri liiaksi puskemaan katsojaa ennalta ohjattuihin tuntemuksiin: esimerkiksi Satyajit Ray oli elokuvissaan mestarillinen toistuvan musiikin käyttäjä.
Clegg kidnappaa naisen nukuttamalla hänet kloroformilla ja laittaa hänet pakettiautoon. Hän asettaa naisen talonsa kellariin, jonne on rakentanut hänelle kodin. Vähitellen hän yrittää saada naista rakastumaan itseensä, tietysti vailla vastakaikua. Cleggin persoonasta ja siitä, että se tuntuu jatkuvasti tarjoavan meille ensin rauhoittavan varmuuden vain tuhotakseen sen täysin yllättäen seuraavassa hetkessä, nousee elokuvan keskeisin jännite. Emme saa juuri tietää Cleggin historiasta muuta kuin, että hän on saanut omaisuuden, työskennellyt ennen sitä hanttihommissa asuen pikkukaupungissa, ja omaisuuden saatuaan ostanut sillä tämän rakennuksen. Hänen perheensä jää – lukuun ottamatta lyhyttä mustavalkoista takaumaa, jossa näemme hänen äitinsä – lähes kaikilta osin tuntemattomaksi. Onko erakkoelämä ja perhosten keräily tehnyt hänestä vähitellen mielipuolen vai onko hän vain luonnostaan kykenemätön tuntemaan mitään, joka voisi yhdistää häntä toisiin ihmisiin?
Jonkinlainen avainkohtaus Cleggin dilemmaan on episodi, jossa hän alkaa skitsoilemaan kidnappaamalleen naiselle, Maggielle taiteesta, paremmin sanottuna siitä, ettei hän näe mitään hienoa Picassossa, jota hänen mielestä kaikki muut arvostavat. Tuntuu, että koko elämän ajan Cleggia olisi jäytänyt tuo itse kuviteltu ulkopuolisuus kaikessa paitsi omissa harrastuksissaan (perhosten keräilyssä, naisten kidnappaamisessa…), enkä tarkoita sitä nyt eksistentaalisessa mielessä, vaan melkein päinvastoin, psykopaattisessa mielessä; Clegg turhautuu, kun ei pääse sisälle johonkin, johon suhtautuu jo ennestään yliolkaisesti ja hänen oma eristäytyneisyytensä on tehnyt hänelle mahdottomaksi löytää ketään ystäviä, ja tämä kaikki tuntuu jäytävän häntä kuin pikkupoikaa murrettu peukalo.
Kellarissa hän haluaa aloittaa järkevää keskustelua, mutta se on hankalaa, kun vastaparina on kidnapattu nainen. Lopulta hän päätyy repimään kopion Picasson maalauksesta sekä heittelemään Salingerin kirjaa minne sattuu. Juuri tuo kuilu paljolti kuviteltujen muiden ja Creggin välillä ja se, että hän tekee siitä niin ison asian elämässään, tuntuvat olevan hänen psykopaattisuutensa oleellisin syy.
Yksinäisen koululaispojan ahdistunut olemus ja sen alla piilevä psykopaatti tuo pakostakin mieleen toisen englantilaisen elokuvan samalta vuosikymmeneltä ja samasta maasta. 60-luvun alussa valmistui ainakin kolme merkittävää ihmismielen pimeimpiä puolia luotsaavaa teosta. Yksi Englannista (Peeping Tom), yksi Yhdysvalloista (Psyko) ja yksi Ruotsista (Jungfrukällan). Samalla tavalla aseksuaalisesti Peeping Tomin Mark suhtautuu hänen ympärillään olevaan seksuaaliseen vallankumoukseen kuin The Collectorin Freddie Clegg kidnappaamaansa naiseen.
Hänellä ei ole aikomuksia käyttää naista seksuaalisesti hyväksi, vaikka nainen tarjoutuu tähänkin vaihtoehtoon. Siitä huolimatta obsessiot niin Cleggillä kuin Markillakin näyttävät purkautuvan vähän väliä kaikesta tukahduttamisesta huolimatta, tai sitten juuri sen takia, pinnalle. Nämä henkilöt, jotka eivät tietenkään ole ensimmäisiä elokuvan psykopaatteja (muoti vain tuntui taas tulevan yleisesti ajankohtaiseksi elokuvassa 50-60-luvuilla syrjäyttäen sitä edeltänyttä hirviöbuumia), rakensivat sijaa sellaisille moderneille psykopaateille kuin Thomas Harrisin Hannibal Lecterille tai Bret Easton Ellisin Patrick Batemanille plus kaikille muille niiden variaatioille.
Samoin kuin Peeping Tom oli tekijälleen hänen taloudellinen amokinsa, niin The Collectorin jälkeen Wyler ohjasi ainoastaan kolme elokuvaa. Kummatkin suuret ohjaajat joutuivat siis taloudelliseen paitsioon elokuviensa jälkeen, melkein samoin kuin Teuvo Tuliolle kävi seuraavalla vuosikymmenellä Suomessa: hänen elokuvansa Sensuela oli joutua pornoelokuvateattereihin ennen kuin Tulio veti sen kokonaan pois Helsingin levityksestä.
Selvää on, että The Collector on täynnä lähes eksploitatiivista materiaalia. Välillä jotkin kohtaukset alkavat muistuttamaan a-luokan pornoelokuvan alkuasetelmia, vaikka niiden ohjaus ja näyttely ovat kuin toisesta universumista. Ennen muuta Wyler on suuri jännitystilanteiden ja kohtausten rakentaja, tekniikan puolesta ainakin joissakin kohtauksissa, joista päällimmäisenä tulee mieleen koko ensimmäinen kylpyhuonejakso valuvine vesineen ja väärään aikaan saapuvine ”lähes kaiken pilaavine” yllätysvieraineen, melkein Alfred Hitchcockin korkeinta suspensen luokkaa. Katsoja haluaisi, jos voisi, mennä potkimaan itse nuuskivan naapurin ulos asunnosta, mutta Wyler vain pitkittää ja pitkittää kohtausta kiertääkseen siihen lisää jännitystä. Se vertautuu suoraan Psykon auton hävittämisjaksoon, jossa katsoja asetetaan melkein vaivihkaa psykopaatin ja murhaajan puolelle hänen jännittäessään autoa, joka ei olekaan uppoamassa suolampeen.
Kohtaus on niin klassinen ja toimiva, että sitä on yritetty lukuisia kertoja jäljitellä. Itse asiassa täsmälleen saman kohtauksen Ranskan ”Hitchcockiksin” tituleerattu Claude Chabrol yritti kopioida elokuvaansa La femme infidèle siinä kuitenkaan onnistumatta. Sen jälkeen – tunnetuimmista yrityksistä – on Gus van Sant, joka teki oman, lähes kuvasta kuvaan versionsa Hitchcockin Psykosta. Santin versiossa mennään vielä enemmän päin helvettiä, ja se lienee aivan toinen lukunsa kuin Chabrolin omassa vain yhden kohtauksen plagiaattiin ryhtyneessä yrityksessä, joka on suodattunut ranskalaisen porvarismin läpi ja menettänyt siis melkein kaiken potkunsa ja henkensä. William Wylerin The Collector kulkee taas omassa sarjassaan, kaukana edellä mainituista tekijöistä, lähes Hitchcockin parhaimpien elokuvien rinnalla.
