On tunnettu ja ikävä fakta, että japanilaisesta elokuvasta ennen vuotta 1945 on kadonnut karkeasti arvioiden yli 90%. Sota, sen jälkimainingit, välinpitämättömyys varastoinnissa ja vuoden 1923 maanjäristyksen kerrotaan olleen suurimmat ”syylliset”. On siis selvää, että tuon ajan elokuvasta on vaikea sanoa mitään varmaa. Sen onneksi pystyy sanomaan, että elokuvataide oli vahvalla pohjalla Japanissa lähes alusta asti.
On vaikeaa sanoa onko Young Mr. Lincoln suoranaisesti nautittava elokuva, mutta se on avain siihen, miksi John Fordia pidetään niin suvereenina tyylin mestarina.
Jean Painlevé (1902-1989) oli yli parisataa lyhyttä dokumenttielokuvaa ja jossain määrin fiktioita tehnyt kokeellisen, tieteellisen ja animoidun elokuvan uranuurtaja. Tämä pitkän uran ministerinviroissa ilmailu-, sota- kuin pääministerinäkin tehneen matemaatikko Paul Lue lisää
Jean Renoir syntyi Montmartrella syksyllä 1894 samana vuonna kuin Céline, Huxley ja Cummings. Hän varttui Essoyesin maaseudulla, sai vaikutteita isänsä ympärillä pyörineistä naismalleista ja ihastui hoitajaansa Gabrielle Renardiin. Samalla hän kasvoi sisälle impressionismiin, jonka vaikutuksilla täytettynä teki myöhemmin loistavan French can-canin (elokuva esitetään Helsingin Orionissa 8.8:tta ja 11.8:tta). Hän tapasi isänsä maalariystäviä Claude Monetista Edgar Degasiin. Ensimmäisessä maailmansodassa hän haavoittui jalkaansa niin, että tuo vamma saattoi vielä vuosien kuluttua vuotaa verta. Kuuluisan mestarimaalarin poikana Jean Renoir ei tahtonut kuitenkaan seurata isänsä ammattia. Hän ryhtyi keraamikoksi, mutta vaihtoi urasuunnitelmia. D.W Griffith, Charles Chaplin, luonnollisesti saksalainen ekspressionismi ja muiden muassa Erich von Stroheim, joka myöhemmin näytteli myös Suuressa illuusiossa (Goebbelsin mukaan ”Cinematographic Enemy Number One”) olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi elokuvan mahdollisuuksista. Vuonna 1924 hän teki ensimmäisen elokuvansa, jossa hänen vaimonsa Catherine Hessling, Auguste Renoirin malli, näytteli. Jean Renoir tahtoi vilpittömästi tehdä vaimostaan tähden.
La Bête Humaine, Ihmispeto on elokuva vauhdista. Avantgardistinen, intensiivisen rautatiemontaasin kiskoilla sauhuavassa ryminässä, kun kiidossa tuuli pyyhkii Lantierin päätä; elokuvan avaus toimii hypnoosiin esiasteena. Ääniraita on täytetty kiitävän junan metelillä. Kiskomiesten huudoilla. Sukelluksilla tunneleihin, joissa tyhjyys tiivistyy mustaksi. Sitten: J. Kosman musiikki. Hämäryyden viulut, narkolepsian repäisyurut.
Howard Hawksin Arpinaamaan verrattuna nykyiset gangsterielokuvat tuntuvat vain nössöiltä, eunukkien kyhäämiltä marisätkiltä, joita poltetaan yleiseen luonteettomuuteen mukaan pääsemiksi. Brian De Palman 50-vuotta Hawksin elokuvan jälkeen tehdystä versiosta ei voi edes puhua samana päivänä. Niin eri maailmoista nämä elokuvat lopulta tulevat. Puhumatta näistä vähän uudemmista gangsterielokuvista, joita olen vahingossa katsonut (paremmuusjärjestyksessä surkeimmasta kovimpaan: American Gangster, The Departed, Killing them Softly). Em. elokuvista puuttuu kaikki se, mikä tekee Arpinaamasta ylivoimaisen. Voisi mennä vielä pidemmälle ja sanoa, että jopa Kummisetä-trilogia tuntuu Arpinaamaan verrattuna löysältä vitsiltä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö enää voitaisi tehdä ainakin yhtä hyviä gangsterielokuvia, niin on vain harvemmin tapahtunut.
On elokuvia, joiden maailmankatsomus on niin vastenmielinen, että ne nostavat pahoinvoinnin väreilyn iholle. Toivo Särkän Helmikuun manifesti, niin sanottu historiallinen suurelokuva kansakunnan tiestä vapauteen, saa kenet tahansa vähänkään historian oppikirjoja raottaneen yksilön nolostumaan, ahdistumaan ja nauramaan puolentoista tunnin aikana, joka kattaa Suomen historian vuodesta 1809 vuoteen 1917.
Käsitellyt elokuvat: Viettelysten ilta, New Chinese Cinema, Olaf Möllerin mestariluokka 1, Sunrise ja Ju Dou.
